Tämä kirjoitus julkaistiin Sosiopaatti-lehden numerossa 1/2008.
Sukupuolten tasa-arvo on ollut julkisessa keskustelussa melko pinnalla ainakin hoitajien palkkakiistan jälkeen ja viimeisimpänä eduskunnan häirintäkohun myötä – ja oikeutetusti. Sikäli kun tiedostaa sukupuolen olevan hyvin keskeinen (niin sosiaalista kuin biologistakin) todellisuutta jäsentävä kategoria, on pakko myös tiedostaa se, että naisena ja miehenä oleminen tässä yhteiskunnassa on varsin erilaista, ja tähän erilaisuuteen liittyy myös eriarvoisuutta.
Feministinen liike on ollut tärkeässä roolissa epätasa-arvoisuuksien huomaamisessa ja tuomisessa poliittiselle kentälle. Äänioikeuden kaltaisten kovien ja rakenteellisten eriarvoisuuksien lisäksi kulttuurissamme on myös hienojakoisempaa eriarvoisuutta, joka ilmenee esimerkiksi sukupuolitettuna kielenkäyttönä. Sanat, kuten virkamies, talonmies, putkimies, puhemies tai esimies eivät kovin helposti väänny nainen-loppuisiksi tai sukupuolineutraaleiksi, mitä voidaan pitää patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän jäänteenä.
Kielenkäyttö ei kuitenkaan ole ”pelkkää” kielenkäyttöä. Sosiaalitieteilijä tietää, että sillä on merkitystä. Tuntuu ymmärrettävästi väärältä, että nainen on puhemiehenä. Pelkkä sana tekee siitä epänormaalia. Sukupuolitettu kielenkäyttö tulee yhtä lailla esiin sananparsissa ja vakiintuneissa fraaseissa (”ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”; ”muina miehinä”). Filosofi Simon de Beauvoirin ajatus naisesta ”toisena sukupuolena” tulee hyvin esille näistä sanonnoista. Ne eivät eksplisiittisesti väitä mitään sukupuolten hierarkiasta, mutta nainen on niissä jäänyt taka-alalle, luultavasti kotiin huolehtimaan kodista ja lapsista.
Sukupuolten tasa-arvo ei kuitenkaan ole naisten yksinoikeus, vaikka yleensä se samaistetaan naisten emansipaatioon. Myös miehet ovat sukupuolijärjestelmässä ja yhtä paljon sen vankeja. Miesten emansipaatioon kiinnitetään huomattavasti vähemmän huomiota – enkä nyt tarkoita patriarkaalisten rakenteiden puolustamista, vaan niiden miestä alistavista piirteistä irtaantumista. Ensimmäinen esimerkki tässä keskustelussa on aina asevelvollisuus, joka on konkreettisin epätasa-arvoisuus miesten tappioksi. Myös syrjäytyminen ja vaikkapa alkoholismi ovat pääasiassa miesten ongelmia. Miehet ovat yhtä taipuvaisia juomaan kaikki rahansa pitkäaikaistyöttöminä kuin naiset ovat siivoamaan, laittamaan ruokaa kotiäiteinä.
Miesten emansipaatiolle ei ole olemassa yhtä järjestäytynyttä liikettä kuin naisten, ja siksi myös se on asustellut historiallisesti feministisessä liikkeessä. Siksi vaikkapa Vihreä liitto luultavasti tarkoittaa molempien sukupuolten emansipaatiota julistautuessaan feministiseksi puolueeksi. Monille tämä asetelma riittää: feminismi tarkoittaa sukupuolten tasa-arvoa yleensä. Nyt on kuitenkin syytä palata hieman taaksepäin. Sosiaalitieteilijä tietää kielen ja sanojen tärkeyden sosiaalisessa todellisuudessa. Feminismi tarkoittamassa sukupuolten tasa-arvoa yleensä on väärällä tavalla sukupuolittunutta kielenkäyttöä.
Tämänkaltaiset sanat ja määrittelyt ovat oleellinen osa ihmisten sosiaalisia identiteettejä. Minä voin hyvinkin sanoa itseäni feministiksi siinä mielessä, että minusta naisten emansipaatio on tärkeää. Minulla ei ole mitään sanaa sille toiselle puolelle. Sovinisti ei käy negatiivisen painolastinsa takia, eikä se edes etymologisesti ole tarkoitukseen sopiva. Itse asiassa edes sukupuolten tasa-arvon yleensä kannattamiselle ei ole vakiintunutta sanaa. Paremman puutteessa voin sanoa itseäni vaikkapa sukupuoliegalitaristiksi, koska se ainakin välttää feminismin sukupuolittuneisuuden.