Eilen ja tänään järjestettiin Tampereen Finlaysonilla Suomen sosiaalifoorumi. Mainiossa tapahtumassa oli noin 70 erilaista keskustelutilaisuutta tai työpajaa. Poliittinen herääminen oli selvä saldo tältä viikonlopulta, vaikka sen aktualisoituminen toiminnaksi on sitten ihan toinen juttu. Mutta ainakin vahvistui ajatus, että puoluepolitiikkaa ei kannata hylätä.

Uusi työläinen -seminaari käsitteli työn muutoksia uudessa kapitalismissa. Peruskaura: työmarkkinoilla täytyy olla joustava, tärkein taito on oppimiskyky, työtä tehdään yhä enemmän koko persoonalla, formaalilla koulutuksella ei saavuteta näitä työelämän keskeisiä taitoja, työ ja vapaa-aika limittyy yhä enemmän toisiinsa ja vapaa-ajasta tulee tärkeämpi osa ansioluetteloita. Kaikki paikalla olijat varmaankin hyväksyivät nämä tendenssit. Silti saatiin aikaa mielestäni melko käsittämätön ristiriitojen, haukkujen ja ohipuhumisten soppa. Olen melko vähän käynyt tilaisuuksissa, joissa ilmapiiri on avoimen marxilainen. Tästä lähtökohdasta oli kuitenkin minusta yllättävää, miten vihaisia puheenvuoroja ihmiset esittivät toisilleen. Aloinkin miettiä sitä, miksi periaatteessa samoja asioita ajavia puolueita ja kansalaisjärjestöjä on niin paljon. Miksi Suomessa on kolme Vasemmistliitosta vielä enemmän vasemmalla olevaa puoluetta? On melko masentavaa, jos tähän on syynä henkilökemiat. Kun vielä demareidenkin voisi ajatella pohjimmiltaan ajavan samoja arvoja (intellektuelli Paavo Lipponen jääköön nyt huomiotta), kuten myös suurimman osan vihreistä, on kummallista, ettei näiden asioiden kanssa voida tehdä yhteistyötä.

Sen sijaan olin innoissani toisestä seminaarista, joka käsitteli puolueiden uusliberalisoitumista. Puhujat olivat osallistuneet Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittamiseen, joka sieltä minunkin matkaani lähti. Uusliberalisoitumisesta ei ehkä suoranaisesti paljoa puhuttu, mutta se toki on tämän kriisi-diagnoosin takana. Vasemmisto ei ole pystynyt viemään tavoitteitaan läpi, koska se on sitoutunut käytännössä oikeistolaiseen tapaan tehdä politiikkaa, jossa ideologista keskustelua ei käydä, vaan siirrellään yksittäisiä nappuloita ja vaaditaan palkankorotuksia. Lauri Holapan sanoin talous on depolitisoitu. Talous on jotain, joka on syytä jättää rauhaan, näkymättömän käden varaan. Tämä ajattelu peittää sen, että poliittinen puuttuminen tai puuttumattomuus talouteen on poliittinen kysymys, josta pitäisi käydä aitoa keskustelua. Sytyin Tuomas Rantasen ajatukseen punavihreistä vastakoneista, joskin ajatus jäi minulle vain hämäräksi aavistukseksi. 😀 Kaiken kaikkiaan symppasin lähes kaikkien puhujien esittämää vaatimusta, että vasemmiston pitäisi aktiivisemmin osallistua ideologiseen keskusteluun ja vaikuttaa siten siihen, mitä pidetään poliittisena realismina. Reaalipolitiikasta en ole aiemminkaan ollut erityisen innostunut. Nyt tuli sellainen tunne, että pitäisikö tässä itse aktivoitua ja yrittää antaa oma panoksensa tuon ideologisen keskustelun aikaan saamiseksi.

Tänään sunnuntaina oli edelleen pitkälti vasemmiston tilaa käsittelevä seminaari, jonka otsikossa komeili Antonio Gramsci. Puheena oli pitkälti samoja asioita kuin lauantain uusliberalismiseminaarissakin, puheenvuorot olivat tosin jäsennellympia ja myös asiallisempia. Erityisesti pidin Teivo Teivaisen puheenvuorosta, jossa yhtenä teemana oli uusliberalismi-termin petollisuus. Jos kytkemme nämä prosessit, joita uusliberalismilla tarkoitetaan, liberalismin aatteelliseen perintöön ja alamme kritisoimaan sitä, tulee politiikasta tunkkaista vastustamisen politiikkaa, jonka voi ehkä sanoa kaataneen vasemmistopuolueet viime eduskuntavaaleissa. Kuka haluaisi vastustaa vapautta? Tietenkään vasemmistopuolueet eivät vastusta arvoliberalismia (no, jälleen tiettyjä demareita lukuun ottamatta), mutta puhe taloudellisesta liberalismistakin on hieman harhaanjohtavaa. Taloudellisessa ”liberalismissa” on hyvin voimakkaita suunnitelmatalouden elementtejä, kuten Teivainen osuvasti huomautti. Pääomilla on tapana kasautua ja samalla kasautuu taloudellinen valta. Kun valta on kasautunut, on turha enää yrittää puhua mistään ”näkymättömästä kädestä”, joka talouden toimintaa ohjaisi, vaan globaaleilla suuryrityksillä on konkreettisia elimiä, joissa ne tekevät päätöksiä ja suunnittelevat toimintaansa. Markkinat eivät tällaisessa tilanteessa ole vapaat, vaan hyvin voimakkaasti säännellyt, ja markkinajohtaja sanelee nuo säännöt. Konkreettisia taloudellisia päätöksiä tehdään yrityksissä, ja nuo päätökset ovat äärimmäisen poliittisia, sillä ne vaikuttavat lukuisten ihmisten toimintaan. Päätöksenteko ei tietenkään ole demokraattista, vaan yrityshierarkian mukaista. Näin on ristiriitaista, että samat yritykset, jotka väittävät olevansa demokratian asialla, samalla haluavat depolitisoida suuren osan päätöksenteosta. Teivainen ehdottaa uusliberalismi-termin korvaajaksi ekonomismia, joka tavoittaa paremmin ilmiön luonteen. Vaikuttaa järkevältä.

Tämä keskustelu liittyy Gramscin hegemoniakäsitykseen. Hegemonia on hallintaa, johon hallitut suostuvat. Gramsci pohti niitä suostuttelun mekanismeja, jotka saavat kapitalistisen järjestelmän häviäjät hyväksymään tämän järjestelmän. ”Terve järki” on suostuttelun keskeinen elementti. Jatkuvasti on käynnissä ideologinen kamppailu siitä, mitä pidetään terveenä järkenä. Terveen järjen mukainen on realistista ja muu on idealistista hourailua. Juuri tämän vuoksi vasemmiston ideat eivät mene läpi: ne eivät ole realistisia. Vasemmistolaista reaalipolitiikkaa on prosenttipolitiikka ja intressipolitiikka. Puhutaan palkankorotuksista ja muista tietyn kansanosan eduista. Jotta saataisiin aikaan todellinen ideologinen keskustelu, tuo uusliberalistinen tai ekonomistinen hegemonia olisi murrettava, tai sille olisi rakennettava vastahegemonia. Tätä Tuomas Rantanenkin lienee lauantain seminaarissa tarkoittanut puhuessaan punavihreistä vastakoneista.

Sosiaalifoorumista heräsi paljon muitakin ajatuksia, mutta ne ehtivät karata jo tiedostamattomaan. Tämän tekstin tarkoitus on dokumentoida ja jäsentää edes joitain ajatuksia. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen sosiaalifoorumiin. Vaikka en ihan heti poliittiseksi aktiiviksi alkaisikaan, on se tämän jälkeen varmasti helpompaa ja todennäköisempää. Ja jos on pakko kysyä ”kenen joukoissa seisot”, on vastaus siihenkin suhteellisen selvä, vaikka en haluakaan sitoutua yksittäiseen poliittiseen puolueeseen. Sitoutumaton punavihreä identiteetti siis vahvistui.