Avainsana-arkisto: vasemmisto

Sosiologia 1964: Luokkatietoisuudesta ja kerrostumatietoisuudesta

Aloitin tällä viikolla Westermarck-seuran harjoittelijana, ja pääasiassa töihini kuuluu vanhojen Sosiologia-lehtien lukeminen ja asiasanoittaminen sekä Sosiologia-lehden opetuskansion kokoaminen. Tämä on oivallinen tilaisuus tutustua suomalaisen sosiologian historiaan. Ajattelin, että pienellä vaivalla voin jakaa osan lukemastani myös muille kiinnostuneille.

Sosiologia-lehti on ilmestynyt vuodesta 1964, yli 46 vuotta. Aikaa on kulunut niin, että sekä sosiologia tieteenä että sen tarkastelema yhteiskunta ovat ehtineet muuttua varsin paljon. Vaan oikeastaan kuinka paljon? Jonkinlaisen kuvan muutoksesta ehkä voi saada Sosiologiaa lukemalla. Tarkoituksenani on paljastaa sitä myös muille artikkeleista napattujen pienten katkelmien kautta. Optimistina voisin ajatella, että sivutuotteena kohenee sekä kirjoittajalla että lukijalla sekä sosiologinen historiatietoisuus, että myös kiinnostus vuosien takaista sosiologiaa kohtaan.

Aloitetaan.

”Jos tehdään ero lähinnä arvonantoon perustuvan kerrostumajaon ja valtaan perustuvan luokkajaon välillä, on syytä tehdä myös vastaava ero kerrostumatietoisuuden ja luokkatietoisuuden välillä. Hallussani olevan empiirisen aineiston nojalla on myös syytä olettaa, että sosiaalidemokraatit ovat kansandemokraattisia äänestäjiä tietoisempia asemastaan kerrostumahierarkiassa, kun taas jälkimmäiset ovat luokkatietoisempia. Sosiaalidemokraatit näet ilmoittavat useammin kuin kansandemokraatit kuuluvansa työväestöön, kun haastateltavilta kysytään mihin kerrostumiin he kuuluvat. Sen sijaan kansandemokraatit ovat huomattavasti luokkatietoisempia taloudellista valtaa koskevissa kysymyksissä.”

Allardt, Erik (1964) Yhdenmukaisuus, solidaarisuus ja konfliktit. Sosiologia 1:1, 2-13.

Allardtin mukaan puolueiden äänestäjien välillä on myös selkeä ero siinä, kenelle he mieluiten osoittavat solidaarisuuttaan. Sosiaalidemokraatit äänestäisivät mielummin porvaripuolueita kuin kansandemokraatteja, kansandemokraateilla taas demarit ovat yleisimmin toisena vaihtoehtona. Artikkelissa ei varsinaisesti ole kysymys luokkatutkimuksesta, vaan luokka-asemaa ja kerrostuneisuutta käsittelemällä päädytään laajempiin teemoihin, otsikon mukaisesti: yhdenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja konflikteihin. Kiinnostavaa on se, että kansandemokraattien puoluekannatus päätyy indikoimaan melko suoraan yhteiskunnassa vallitsevaa luokkatietoisuutta. Jos 1960-luvun SKDL:n kannatus siitä mahdollisesti kertoikin, miten on 2010-luvun Vasemmistoliiton laita?

Poliittisia tunnustuksia ja avautumisia

Eräänlainen askel on nyt otettu. Kirjoitin eilen Tampereen Vihreiden kanssa ehdokassopimuksen, mikä tarkoittaa, että asetun syksyn kuntavaaleissa ehdolle Vihreiden listalla. Asia tosin tulee virallisesti voimaan vasta, kun Tampereen Vihreiden hallitus hyväksyy minut ehdokkaaksi. On ehkä syytä kaunistelematta sanoa, että kunnallispolitiikka on minulle tähän asti ollut melkoi vieras alue. Tai no, henkilökohtaisista syistä se on välillisesti jossain määrin tuttua. Joka tapauksessa poliittinen aktivoituminen on lykkääntynyt yhtäältä siksi, että en ole kokenut (varsinkaan kuntatason) politiikkaa kiinnostavana ja toisaalta vaikeus asettua selkeästi puoluekentälle. Jos vaikkapa valinta oikeiston ja vasemmiston välillä tarkoittaisi valintaa kokoomuksen ja demarien välillä, en haluaisi tehdä koko valintaa. Onneksi sentään ei tarkoita. (Kolmas syy on laiskuus ja se liian yleinen ajattelutapa, että kyllä niitä hyviä asioita joku muu siellä ajaa.)

Vihreät vai Vasemmistoliitto?

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat olleet minulle selkeästi läheisimmät puolueet, vaikka tietenkän kumpikaan puolue ei ole täydellinen. Vasemmistoliittoa puoluepoliittisena organisaationa on riivannut uudistuskyvyttömyys. Sosiaalifoorumissa sen sijaan näytti siltä, että vasemmistolaisetkin osaavat ajatella, ja että ideologista keskustelua yritetään käydä. Vihreissä minua taas on ärsyttänyt esimerkiksi ”ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edellä” -asenne. Se tarkoittaa helposti sitä, että ”oikeistoa” ja ”vasemmistoa” erottaviin kysymyksiin ei oteta kantaa ja kalastellaan kannatusta kummaltakin puolelta. Vaikka ympäristöarvojen levittäminen oikeistoonkin on arvokas tavoite, olen pitkälti samaa mieltä Tuomas Rantasen kanssa siitä, että vihreän liikkeen pääasiallinen tavoite on toimia perinteisen työväenliikkeen uudistajana. Periaatteessa minulle kaksi yhtä tärkeää poliittista projektia olisi vasemmiston uudistaminen moderniksi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä ajavaksi liikkeeksi tai ”punavihreyden”, joka terminä on tähän asti ollut lähinnä nuorten vasemmistolaisten käytössä, korostaminen Vihreissä.

Poliittiset idolit

Yksi selvä syy Vihreiden valintaan Vasemmistoliiton sijaan on myös se, että viime aikoina lähes poikkeuksetta poliittiset esikuvani ovat olleet vihreitä. Eduskuntavaalien alla Oras Tynkkynen vakuutti minut kolmella tavalla. Ensinnäkin hänellä on asiantuntemusta sekä substanssistaan ilmastonmuutoksesta että poliittisesta toiminnasta. Toiseksi lähes poikkeuksetta hänen mielipiteensä ovat ”oikeita”. Kolmanneksi hän on loistava puhuja, mikä ei politiikassa (tai vaikuttamisessa ylipäätään) ole yhdentekevää. Olen myös melko lailla kiinnostunut tietotekniikkaan liittyvistä poliittisista kysymyksistä. Jyrki Kasvi on profiloitunut henkilöksi, jolla on valtakunnan poliitikoista ylivoimaisesti paras asiantuntemus ja selkein näkemys uuden teknologian ja yhteiskunnan suhteista. Kolmantena idolina on tämän vuoden osalta jo edellä mainittu Voima Kustannuksen toimitusjohtaja Tuomas Rantanen, joka osui kevään aikana useamman kerran silmääni tapahtumissa ja julkisuudessa.

Varauksellisuus

Ehkä henkilökohtaisen historiani ja identiteettini kehityksen ja toisaalta filosofian ja sosiologian opiskelun yhdysvaikutuksena olen yleensä vierastanut absoluuttisia väitteitä. Ja sellaisilta poliittiset väittämät ja ideologiat ovat suurelta osin minusta tuntuneet. Miksi ajaa jotain konkreettista asiaa, jos se perustuu jollekin hyvin kiistanalaiselle ja ehkä tiedostamattomalle ja kyseenalaisellekin poliittiselle ideologialle? Epäilyllä on kaksi yksilötasolla mukavaa vaikutusta. Toinen on se, että epäilemällä ja kritisoimalla voi murentaa luutuneita käsityksiä. Toinen puolestaan on se, että kun pidättäytyy sitoutumasta mihinkään, ei myöskään joudu siitä vastuuseen. Tuosta yhteiskunnan tasolla epämiellyttävästä toisesta vaikutuksesta olen asteittain luopunut lähinnä juuri pyrkimällä tiedostamaan sen, että niin kauan kun epäilijällä ei ole varmoja vastauksia, hän joutuu toimimaan parhaiksi katsomiensa vastausten perusteella. Kesän tieteenfilosofian opintoja soveltaen voisin nimittää itseäni eräänlaiseksi poliittiseksi fallibilistiksi. Tästä syystä Vihreät on minulle vain ”vähiten vastenmielinen” puolue, ei sydänveren asia.

Millainen kapitalismin pitäisi olla?

Konkreettisia poliittisia päätöksiä siis tehdään koko ajan, vaikka kukaan ei ole keksinytkään yksiselitteisiä vastauksia päätöksien taustalla oleviin kysymyksiin. Luulisin, että politiikan luonne ei kovin pian pääse eroon tästä piirteestä. Silti on myös tärkeää pitää mielessä laajemmat ideologiset kysymykset. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajamiensa asioiden taustat unohtanut ”reaalipoliitikko”, joka ottaa monet asiat annettuina, ja jolle politiikka on pelkkää pienten nappuloiden siirtelyä.

Keskeisimpiä ideologisia kysymyksiä taitaa olla se, millainen kapitalismi on hyvä vai pitäisikö miettiä jotain ihan muuta. Pidän yleensä kommunismiromantiikasta ja siihen liittyvistä utopioista, mutta puoluepoliittisella tasolla se keskustelu on ehkä turhaa niin kauan, kuin jotain järjestelmällistä visiota saadaan aikaiseksi. Kommunismista puhuminen on poliitikolle vaarallista myös siksi, että siitä syntyy välittömästi assosiaatiot Neuvostoliittoon ja totalitarismiin. Katsotaan, että kylmän sodan loppuminen todisti kommunismin virheelliseksi valtiojärjestelmäksi ja ideologiaksi. Siis: puoluepolitiikassa on toistaiseksi syytä keskittyä enemmän siihen, millainen kapitalismi on paras mahdollinen.

Olen todella sitä mieltä, että globaali kapitalismi voisi olla huomattavasti parempi järjestelmä kuin se nykyisellään on. Vapaata markkinataloutta puolustavat tahot jättävät usein, ja ymmärrettävästi, sanomatta, että tällä hetkellä markkinatalouden vapaus on varsin yksipuolista jos ajatellaan vaikkapa länsimaiden suhdetta kehitysmaihin. EU maataloustukineen ei todellakaan ole avoin markkina-alue kehitysmaiden vientituotteille. Sen sijaan EU:n tuilla tuotettu liikatuotanto voidaan polkuhintaan dumpata kehitysmaihin, jolloin sen hinta on alhaisempi kuin ”todellinen” markkina-arvo. Tästä taas koituu ongelmia kehitysmaiden omalle tuotannolle. Eräässä mielessä siis todella vapaa, tasavertaiseen kilpailuun perustuva globaali markkinatalous olisi minusta oikeudenmukaisempi kuin nykyinen järjestelmä.

Tämän globaalin markkinatasa-arvon hinta olisi kuitenkin vielä kovempi kuin sillä saavutettavat mahdolliset edut, sillä se vahvistaisi yritysten valtaa globaaleina toimijoina. Markkinamekanismin leviämisen välttämätön seuraus on, että yhä useammista yhteiskunnallisesta kysymyksestä päätetään parlamentarismin ulkopuolella, epädemokraattisesti. Pääoma on kiinnostunut vain kasvamisesta, ei vaikkapa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ympäristökatastrofien ehkäisemisestä. Siksi poliitikkojen on oltava niistä kiinnostuneita. Siksi kapitalismia on säänneltävä voimakkaasti, sen eteenpäin puskevaa voimaa on kanavoitava sinne, mihin moraalitajumme, ei oman edun tavoittelumme, sitä ohjaa. Vihreiden ansiosta toteutettu (mutta paljon toivomisen varaa jättänyt) ekologinen verouudistus on tästä hyvä esimerkki.

Esimerkiksi kunnallisten palveluiden kilpailuttaminen ei olisi välttämättä huono asia, jos kriteeristö on kohdallaan eli tarpeeksi tiukkaa. Hinnan lisäksi kilpailutuksessa voidaan vaatia palvelun tuottajalta vaikkapa ekologisuutta, työntekijöiden oikeudenmukaista kohtelua (ja palkkaa) ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Ei ole mitenkään sanottua, että nykyiset julkiset palvelut täyttäisivät nämä tiukat kriteerit kategorisesti aina paremmin kuin yksityiset. Silti yksityistämisen seuraukset on tiedostettava myös pitkällä tähtäimellä, ja erityisesti on pidettävä mielessä, että kunnallisesti tuotetut tai ostetut palvelut ovat tarkoitettu kaikille eikä esimerkiksi vain niille, joilla on niihin varaa.

Lankojen keräämistä yhteen

Merkittävä askel minun poliittisessa aktivoitumisessani on siis otettu. Tai ehkä se on pikemminkin vasta tulossa, ja vasta vaalien jälkeen on selvää, kuinka innokkaasti todella jaksan olla aktiivinen puoluepolitiikassa. Punavihreän identiteettini kannalta olisi ihanteellista, jos voisin auttaa Vihreitä ja vasemmistoa löytämään toisensa ja puhumaan samaa (tietysti itselleni mieluista) kieltä. Vaikka en välttämättä hypikään riemusta Tampereen nykyisestä XL-yhteistyöstä, on demarien ja kokoomuksen pitkäaikaisen aseveliakselin murtaminen, josta Tampereen Vihreät mielellään ottavat kunnian, minustakin loistava asia.

Tulevia erityisiä vaaliteemojani en ole ehtinyt varsinaisesti miettiä, mutta ensimmäisenä tulee mieleen jonkinlainen kulutuskriittisyys ja kaupungin rooli ylettömän kulutuksen hillitsemisessä. Osa tätä on epäkaupallisten julkisten tilojen säilyttäminen ja lisääminen. Ilmastonmuutoksen torjuminen on merkittävällä tavalla elämäntapakysymys. Vielä pidemmälle ”poliittisen” kielenkäytön syövereihin sukeltaakseni voisin vaatia, että Tampere on ihmisten, ei kuluttajien kaupunki.

Vaikka kunnallisesta päätöksenteosta minulla on vielä paljon opittavaa, on mukaan lähteminen paras vaihtoehto opettelemiseen. Poliittisen blogitekstin kirjoittaminen yötä myöten ei välttämättä ole paras tapa tehdä sitä, mutta se on ainakin alku.

Ajatuksia sosiaalifoorumista

Eilen ja tänään järjestettiin Tampereen Finlaysonilla Suomen sosiaalifoorumi. Mainiossa tapahtumassa oli noin 70 erilaista keskustelutilaisuutta tai työpajaa. Poliittinen herääminen oli selvä saldo tältä viikonlopulta, vaikka sen aktualisoituminen toiminnaksi on sitten ihan toinen juttu. Mutta ainakin vahvistui ajatus, että puoluepolitiikkaa ei kannata hylätä.

Uusi työläinen -seminaari käsitteli työn muutoksia uudessa kapitalismissa. Peruskaura: työmarkkinoilla täytyy olla joustava, tärkein taito on oppimiskyky, työtä tehdään yhä enemmän koko persoonalla, formaalilla koulutuksella ei saavuteta näitä työelämän keskeisiä taitoja, työ ja vapaa-aika limittyy yhä enemmän toisiinsa ja vapaa-ajasta tulee tärkeämpi osa ansioluetteloita. Kaikki paikalla olijat varmaankin hyväksyivät nämä tendenssit. Silti saatiin aikaa mielestäni melko käsittämätön ristiriitojen, haukkujen ja ohipuhumisten soppa. Olen melko vähän käynyt tilaisuuksissa, joissa ilmapiiri on avoimen marxilainen. Tästä lähtökohdasta oli kuitenkin minusta yllättävää, miten vihaisia puheenvuoroja ihmiset esittivät toisilleen. Aloinkin miettiä sitä, miksi periaatteessa samoja asioita ajavia puolueita ja kansalaisjärjestöjä on niin paljon. Miksi Suomessa on kolme Vasemmistliitosta vielä enemmän vasemmalla olevaa puoluetta? On melko masentavaa, jos tähän on syynä henkilökemiat. Kun vielä demareidenkin voisi ajatella pohjimmiltaan ajavan samoja arvoja (intellektuelli Paavo Lipponen jääköön nyt huomiotta), kuten myös suurimman osan vihreistä, on kummallista, ettei näiden asioiden kanssa voida tehdä yhteistyötä.

Sen sijaan olin innoissani toisestä seminaarista, joka käsitteli puolueiden uusliberalisoitumista. Puhujat olivat osallistuneet Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittamiseen, joka sieltä minunkin matkaani lähti. Uusliberalisoitumisesta ei ehkä suoranaisesti paljoa puhuttu, mutta se toki on tämän kriisi-diagnoosin takana. Vasemmisto ei ole pystynyt viemään tavoitteitaan läpi, koska se on sitoutunut käytännössä oikeistolaiseen tapaan tehdä politiikkaa, jossa ideologista keskustelua ei käydä, vaan siirrellään yksittäisiä nappuloita ja vaaditaan palkankorotuksia. Lauri Holapan sanoin talous on depolitisoitu. Talous on jotain, joka on syytä jättää rauhaan, näkymättömän käden varaan. Tämä ajattelu peittää sen, että poliittinen puuttuminen tai puuttumattomuus talouteen on poliittinen kysymys, josta pitäisi käydä aitoa keskustelua. Sytyin Tuomas Rantasen ajatukseen punavihreistä vastakoneista, joskin ajatus jäi minulle vain hämäräksi aavistukseksi. 😀 Kaiken kaikkiaan symppasin lähes kaikkien puhujien esittämää vaatimusta, että vasemmiston pitäisi aktiivisemmin osallistua ideologiseen keskusteluun ja vaikuttaa siten siihen, mitä pidetään poliittisena realismina. Reaalipolitiikasta en ole aiemminkaan ollut erityisen innostunut. Nyt tuli sellainen tunne, että pitäisikö tässä itse aktivoitua ja yrittää antaa oma panoksensa tuon ideologisen keskustelun aikaan saamiseksi.

Tänään sunnuntaina oli edelleen pitkälti vasemmiston tilaa käsittelevä seminaari, jonka otsikossa komeili Antonio Gramsci. Puheena oli pitkälti samoja asioita kuin lauantain uusliberalismiseminaarissakin, puheenvuorot olivat tosin jäsennellympia ja myös asiallisempia. Erityisesti pidin Teivo Teivaisen puheenvuorosta, jossa yhtenä teemana oli uusliberalismi-termin petollisuus. Jos kytkemme nämä prosessit, joita uusliberalismilla tarkoitetaan, liberalismin aatteelliseen perintöön ja alamme kritisoimaan sitä, tulee politiikasta tunkkaista vastustamisen politiikkaa, jonka voi ehkä sanoa kaataneen vasemmistopuolueet viime eduskuntavaaleissa. Kuka haluaisi vastustaa vapautta? Tietenkään vasemmistopuolueet eivät vastusta arvoliberalismia (no, jälleen tiettyjä demareita lukuun ottamatta), mutta puhe taloudellisesta liberalismistakin on hieman harhaanjohtavaa. Taloudellisessa ”liberalismissa” on hyvin voimakkaita suunnitelmatalouden elementtejä, kuten Teivainen osuvasti huomautti. Pääomilla on tapana kasautua ja samalla kasautuu taloudellinen valta. Kun valta on kasautunut, on turha enää yrittää puhua mistään ”näkymättömästä kädestä”, joka talouden toimintaa ohjaisi, vaan globaaleilla suuryrityksillä on konkreettisia elimiä, joissa ne tekevät päätöksiä ja suunnittelevat toimintaansa. Markkinat eivät tällaisessa tilanteessa ole vapaat, vaan hyvin voimakkaasti säännellyt, ja markkinajohtaja sanelee nuo säännöt. Konkreettisia taloudellisia päätöksiä tehdään yrityksissä, ja nuo päätökset ovat äärimmäisen poliittisia, sillä ne vaikuttavat lukuisten ihmisten toimintaan. Päätöksenteko ei tietenkään ole demokraattista, vaan yrityshierarkian mukaista. Näin on ristiriitaista, että samat yritykset, jotka väittävät olevansa demokratian asialla, samalla haluavat depolitisoida suuren osan päätöksenteosta. Teivainen ehdottaa uusliberalismi-termin korvaajaksi ekonomismia, joka tavoittaa paremmin ilmiön luonteen. Vaikuttaa järkevältä.

Tämä keskustelu liittyy Gramscin hegemoniakäsitykseen. Hegemonia on hallintaa, johon hallitut suostuvat. Gramsci pohti niitä suostuttelun mekanismeja, jotka saavat kapitalistisen järjestelmän häviäjät hyväksymään tämän järjestelmän. ”Terve järki” on suostuttelun keskeinen elementti. Jatkuvasti on käynnissä ideologinen kamppailu siitä, mitä pidetään terveenä järkenä. Terveen järjen mukainen on realistista ja muu on idealistista hourailua. Juuri tämän vuoksi vasemmiston ideat eivät mene läpi: ne eivät ole realistisia. Vasemmistolaista reaalipolitiikkaa on prosenttipolitiikka ja intressipolitiikka. Puhutaan palkankorotuksista ja muista tietyn kansanosan eduista. Jotta saataisiin aikaan todellinen ideologinen keskustelu, tuo uusliberalistinen tai ekonomistinen hegemonia olisi murrettava, tai sille olisi rakennettava vastahegemonia. Tätä Tuomas Rantanenkin lienee lauantain seminaarissa tarkoittanut puhuessaan punavihreistä vastakoneista.

Sosiaalifoorumista heräsi paljon muitakin ajatuksia, mutta ne ehtivät karata jo tiedostamattomaan. Tämän tekstin tarkoitus on dokumentoida ja jäsentää edes joitain ajatuksia. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen sosiaalifoorumiin. Vaikka en ihan heti poliittiseksi aktiiviksi alkaisikaan, on se tämän jälkeen varmasti helpompaa ja todennäköisempää. Ja jos on pakko kysyä ”kenen joukoissa seisot”, on vastaus siihenkin suhteellisen selvä, vaikka en haluakaan sitoutua yksittäiseen poliittiseen puolueeseen. Sitoutumaton punavihreä identiteetti siis vahvistui.