Aihearkisto: filosofia

Havaintojen teoriapitoisuus

Vastaa

Seuraavassa on ajatuksia havaintojen teoriapitoisuudesta. Tämä pätkä kirjasta (Tiede tutkimuskohteena) lämmitti minua erityisesti, sillä se omalla tavallaan tukee relativistista näkemystä yksinkertaista realismia vastaan. Kuten huomataan, kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla jyrkkä relativismi. Näistä sanoista jo näkyy, että minulla on edelleen hieman antirealistinen lähtöasetelma. En pidä sitä sinänsä huolestuttavana, mutta minulla on vielä tekemistä realistisen filosofian opiskelussa. Intuition perusteella niin sanottu kriittinen realismi vaikuttaisi ainakin tutustumisen arvoiselta. Silti nosta kriittisen realismin riman aika korkealle, ja pidän jossain määrin naiivina lähes kaikkia transsendentaalisen realismin (näkemys, että meillä on aistikykymme avulla pääsy todellisuuteen sellaisena kuin se on meistä riippumatta) muotoja.

Havaintojen teoriapitoisuus

Argumentti havaintojen teoriapitoisuudesta oli eräänlainen kuolinisku loogiselle empirismille. Perusajatus on, että puhdasta ja sellaisena luotettavaa aistihavaintoa ei ole olemassakaan. Näin ollen loogisten empiristien tekemä erottelu puhtaaseen havaintokieleen ja spekulatiivisempaan teoriakieleen tulee kyseenalaiseksi. Havaintoon ja sen tulkintaan vaikuttavat aina myös havaitsijan taustauskomukset. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa jyrkkään subjektivismiin: jokaisella yksilöllä on erilaiset taustauskomukset, joten havainnot ovat yhteismitattomia keskenään. Näin pitkälle tätä varsin uskottavaa ajatusta ei kuitenkaan tarvitse viedä. Kiikeri ja Ylikoski esittävät kolme tapaa, joilla käsitteet vaikuttavat havaintoihin.

  • Kyky tehdä havaintoja kehittyy harjoituksen myötä: kokenut tutkija on ”tarkkanäköisempi” kuin kokematon, vaikka heidän edessään olisi sama empiirinen aineisto.
  • Odotukset ohjaavat tarkkaavaisuutta ja havainnointia. Kognitiivisen psykologian ja havaintokehän perusasia.
  • Uskomukset muokkaavat aistihavaintoa. Tämä teoriapitoisuuden muoto on hieman kiistanalaisempi. Yksi argumentti tätä vastaan on se, että visuaaliset illuusiot säilyvät, vaikka ne tietäisikin illuusioiksi.

Edelliset seikat ovat havaintopsykologian kysymyksiä. Teoriapitoisuudella on kuitenkin myös muotoja, jotka eivät ole sidoksissa havaintopsykologiaan (myöskään kaikki tieteenfilosofiset havainnointiin liittyvät kysymykset eivät ole havaintpsykologian sovelluksia).

  • Teoreettiset käsitykset ohjaavat tutkimuskohteiden valintaa, aineistojen hankintaa ja kysymyksenasetteluita. Tutkimusta ei siis tehdä umpimähkään.
  • Havaintoaineisto tulee tulkita teoreettisesti, että se olisi tieteellisesti kiinnostavaa.

Näiden kohtien jälkeen on selvää, että mitään teoriasta täysin erillistä havaintoa ei ole olemassa.

Duhem-Quine-teesi

Karl Popperin esittämä falsifikationismi yksinkertaisessa muodossaan edellyttää, että mikä tahansa teoriaan sopimaton havainto johtaa teorian hylkäämiseen. Pierre Duhemin ja W.V.O Quinen (toisistaan riippumatta) esittämät huomiot kyseenalaistavat tällaisen ajattelun mielekkyyden. Keskeistä Duhem-Quine-teesissä on, että teoria ei koskaan ole yksin, vaan sen seurana on joukko apuoletuksia. Näin ollen teoriaan sopimaton havainto ei suoraan johda teorian hylkäämiseen, vaan teorian tai jonkin apuoletuksen hylkäämiseen.

Koska tieteellinen teoria on aina idealisointi (ts. se ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan vaan valikoivasti joitain sen osia tai prosesseja), jo siihen liittyy erinäisiä oletuksia ja yksinkertaistuksia. Monissa fysiikan sovelluksissa jätetään huomiotta sellaisia tekijoitä, kuin ilmanvastus, kitka, tai käytetään newtonilaista fysiikkaa einsteiniläisen sijaan. Ihmistieteellisissä teorioissa on tehtävä tällaisia poissulkemisia paljon enemmän. Yhteiskunnan sosiaalinen rakenne vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin tehdä valintoja, mutta samoin vaikuttavat ihmislajin biologiset ominaisuudet, henkilökohtaiset lapsuudenkokemukset, kulttuuriset normit ja teknologiset mahdollisuudetkin. Kaiken elegantisti (ainahan voi latteasti todeta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen) huomioon ottavaa teoriaa ei ole kehitetty, minkä vuoksi useimmissa sosiologisissa teorioissa sulkeistetaan biologia pois tarkasteltavasta systeemistä. Tästä taas seuraa tieteenalojen välistä kitkaa, koska jokainen korostaa omaa ydinosaamisen aluettaan. Biologin, psykologin, sosiologin ja vaikkapa kirjallisuudentutkijan teoria esimerkiksi tunteista näyttää varsin erilaiselta.

Näitä yksinkertaistuksia voi ajatella Duhem-Quine-teesin apuoletuksiksi. Sosiologin apuoletuksena on, että biologia ei vaikuta tunteisiin tai sen vaikutus on hyvin rajallinen. Quine esittää, että jääräpäinen henkilö voi pitää loputtomiin kiinni teoriastaan tekemällä uusia ad hoc -apuoletuksia aina, kun teoria joutuu kyseenalaiseksi. Massiivinen apuoletusten verkosto tekee teoriasta kuitenkin epäuskottavamman. Siksi maakeskeinen näkemys aurinkokunnasta monimutkaisine deferentti- ja episyklijärjestelmineen oli heikoilla, kun aurinkokeskeisellä teorialla samat havainnot voitiin selittää huomattavasti yksinkertaisemmin.

Duhem-Quine teesin loogisena seurauksena on, että teoriat ovat aina empiirisesti alimääräytyneitä. Tämä tarkoittaa sitä, että samaan havaintoaineistoon voi sopia useita keskenään ristiriitaisia teorioita. Todellisissa tilanteissa kilpailevien teorioiden väliset kiistat ratkeavat usein, kun hankitaan lisää havaintoaineistoa. Tämä ei kuitenkaan poista alimääräytyneisyyttä: on aina loogisesti mahdollista, että löytyy teoria, joka sopii yhteen havaintojen kanssa, mutta on ristiriidassa vallitsevan teorian kanssa.

Tästä seuraa tieteenfilosofinen johtopäätös, että valintaa kahden teorian välillä ei voi tehdä ainoastaan havaintoaineiston perusteella. Muita mahdollisia kriteerejä ovat yksinkertaisuus (vrt. suuri apuoletusten verkosto), selitysvoima ja teoreettinen hedelmällisyys. Nämä tosin ovat yhtä problemaattisia kriteerejä kuin yhteensopivuus havaintojen kanssa. Lisäksi todellisissa tilanteissa on harvoin asiat niin hyvin, että voitaisiin valita kahdesta empiiriseen aineistoon täysin sopivasta teoriasta. Usein on valittava kahdesta vajavaisesta teoriasta, ja vieläpä niin, että niiden puutteet ovat hyvin erilaisia. Nyt valintakriteeriksi muodostuu myös se, mitä seikkoja painotetaan enemmän, jolloin valitaan se teoria, joka selittää juuri sen asian tyydyttävästi.

Kesä ja tieteenfilosofia

Vastaa

Polkupyörä ja loma

Tapahtui sitten viime viikolla niin, että pyöräilimme Turusta Paraisten ja Nauvon kautta Korppooseen. Sieltä autolautalla Ahvenanmaan Lumparlandiin ja edelleen pyörällä Maarianhaminaan. Miksiköhän siellä kaikki kaupat ja suuri osa ruokapaikoistakin olivat arki-iltana kiinni jo seitsemän jälkeen? No, terminaalissa ja Viking Gabriellalla huonosti nukutun yön jälkeen jälleen polkemaan. Tukholmasta Huddingen ja Tumban kautta Södertäljeen ja vihdoin Nykvarniin. Noin 180 km kolmessa päivässä tuntui kyllä minun asteikollani vähän liioittelulta. :)

Täällä on jotenkin automaattisesti aina lomafiilis, vaikka nytkin aikuisväki (äiti ja Peter) on töissä. Suuren osan ajasta olen viettänyt DS:n parissa, vaikka yksi kokonainen päivä menikin Tukholmassa (mukaan jäi musiikkimuseosta munniharppu, joka on jo toiseni) ja toinen Kolmårdenin eläintarhassa (josta puolestaan tarttui mukaan pikkuinen djembe-rumpu). Torstaina on lähtö takaisin Suomeen, joten vielä muutama päivä sukulointia jäljellä. Koska kuitenkin olen virallisesti kesäopiskelija, ajattelin kirjoittaa pätkän filosofian opiskeluihinkin liittyviä juttuja.

Tieteenfilosofiaa

Tällä kertaa kirjoittelen tieteenfilosofian johdatuskurssin asioista. Ilkka Niiniluodon Johdatus tieteenfilosofiaan oli paikoitellen niin tiukkaa tavaraa, että jättänen sen käsittelyn vähemmälle. (Ja nyt myös siksi, että kirjoitan Ruotsista, eikä kirja ole edes mukana.) Niiniluodon vuonna 1980 julkaistu teos myös symppaa loogista empirismiä enemmän kuin minulla on tapana, enkä oikein saanut symppaamisen perusteluista kiinni. Sen verran kuitenkin tuosta ajatussuunnasta opin, että harvat heistä olivat mitään dogmaatikkoja ajattelussaan, ja suurin osa oli hyvinkin valmis muuttamaan omia näkemyksiään. Nykyisin juuri kukaan ei kannattane loogisen empirismin perusoppeja, kuten sitä, että aistihavainto on yksiselitteinen, varma ja neutraali tapa hankkia tietoa. Niiniluoto käyttää argumentoinnissaan paikoin sellaisia formaalin logiikan välineitä, jotka minulle ovat liian vaikeaselkoisia. Vanhana matematiikan opiskelijana formaali logiikka kyllä kiinnostaa minua, mutta nähtäväksi jää, tulenko sitä juurikaan opiskelemaan.

Työn alla olevaan kirjapakettiin kuuluu myös Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia. Siitä kirjoittelen myöhemmin, jos lainkaan. Nopalla selailulla näytti ihan lupaavalta ihmistieteiden filosofisen perustan käsittelyltä, joskin monilta osin toistuu samat asiat, joita myös Niiniluoto ja nyt tarkemmassa tarkastelussa oleva Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken Tiede tutkimuskohteena käsittelee.

Tiede tutkimuskohteena

Alkuun on sanottava, että tästä kirjasta puhuttiin myös viime kevään lukupiirissämme, joten osa ymmärryksestäni on peräisin alukstuksista ja keskusteluista, joita tuolloin käytiin.

Kiikerin ja Ylikosken kirja esittelee tieteentutkimusta ja tiedettä filosofisesta näkökulmasta. Oikeastaan kyse on pitkälti juuri niistä asioista, joista edellä mainitussa lukupiirissä ja alkaen viime syksystä Eerikin kanssa on käyty keskustelua. Kirjan perusnäkökulma on konstruktionistinen, mutta konstruktionismi on ehkä hieman perustellumpaa ja tarkemmin eksplikoita kuin keskimääräisessä konstruktionistisessa sosiaalitieteen tutkimuksessa. Tämä on ymmärrettävää, jos hyväksymme karkeaksi ja karrikoiduksi työnjaoksi sen, että tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa empiiristä tutkimusta ja filosofin ensisijainen tehtävä on problematisoida, eritellä ja argumentoida.

Kirjoittajien mukaan tieteentutkimuksen tarkoituksena on usein kritisoida ns. perinteistä (romantisoitua) tiedenäkemystä. Toki tällainen perinteinen näkemys jo sinänsä on tieteentutkijan oma konstruktio, eikä välttämättä kenenkään aktuaalinen ajattelutapa. Kuitenkin tämän konstruktion (tai rekonstruktion) osasia löytyy monenkin tieteilijän ja tiedeharrastajan näkemyksistä sekä vaikkapa oppikirjoista. Jokin ”perinteinen” näkemys tieteestä voi olla hyödyllinenkin, jos tarkoituksena ei ole kertoa siitä, miten tiede todellisuudessa toimii vaan vaikkapa kertoa opiskelijoille klassikkojen merkityksestä nykytutkimukselle.

Perinteisen tiedenäkemyksen kritiikkiin liittyy läheisesti tieteentutkijan deskriptiivinen lähestymistapa. Arkikielessä monet tieteeseen liittyvät käsitteet, kuten tieto tai järkevyys ovat arvottavasti latautuneita. Jos sanomme jotain uskomusta tiedoksi, emme vain kuvaile sitä, vaan myös esitämme arvostelman sen hyväksyttävyydestä. Tämä sopii hyvin tiedon käyttäjän näkökulmaan. Tieteentutkijalla sen sijaan on usein tarkkailijan näkökulma. Tästä näkökulmasta jokainen uskomus kaipaa yhtä lailla selitystä, kun tiedon käyttäjä usein etsii selityksiä vain omasta mielestään väärille ja epäonnistuneille uskomuksille. ”Hän uskoo x, koska y.” Itse asiassa tiedon käyttäjän näkökulmasta selityksen esittäminen uskomukselle usein toimii tuon uskomuksen kritiikkinä. Tieteentutkimuksessa tarkkailijan näkökulmasta esitetyt selitykset eivät kuitenkaan ole selitettävien uskomusten kritiikkiä. Jos vaikkapa tieteensosiologi tutkii käynnissä olevaa  kiistaa hiukkasfysiikassa, hän ei ota kantaa varsinaiseen kiistaan – hän ei ole hiukkasfysiikan asiantuntija. Sen sijaan hän tutkii kiistan osapuolten, henkilöiden ja organisaatioiden toimintaa.

Tieteentutkija pyrkii siis symmetriseen selittämiseen, jossa jonkin uskomuksen ”totuus” tai menestyminen eivät riitä selittämään niitä. Useissa tieteenhistorian kuvauksissa selitykset ovat asymmetrisiä, jolloin muodostuu deterministinen kuva historiasta. Aivan kuin toteutunut historiankulku olisi vain odottanut toteutumistaan. On selvää, että aikalaisen näkökulmasta tällainen käsitys on hyvin harhaanjohtava. Nykyaika valaisee tätä esimerkkiä: ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Symmetrisessä selittämisessä siis kaikki nykyiset näkemykset ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne kaipaavat selitystä. Meillä ei ole tulevaisuuden tuomaa jälkiviisautta, jolla voisimme yksiselitteisesti ja asymmetrisesti kertoa, miten nykyisin kiistanalaiset asiat tulevat ratkeamaan.

Havaintojen teoria pitoisuudesta, teorioiden empiirisestä alimääräytyneisyydestä ja muusta varmaankin ensi kerralla.

Pohdintaa tiedosta ja totuudesta

Vastaa

Lammenrannan kirjan (Tietoteoria) toinen luku käsittelee tiedon käsitettä. Nopeana selvennyksenä, että arkikieleen nähden tietoteoriassa ollaan kiinnostuneita propositionaalisesta tiedosta, joka on muotoa ”S tietää, että p” missä S on subjekti ja p on propositio eli väite.

Lammenranta esittelee myös lyhyesti erään näkemyksen filosofisesta käsiteanalyysistä. W.V. Quine puhuu eksplikaatiosta, joka tarkoittaa jonkin alun perin hämärän ja monitulkintaisen käsitteen tarkentamisesta siten, että sen merkitys on yksiselitteinen (tai ainakin yksiselitteisempi). Samalla uuden määrittelyn tulee täyttää riittävä osa niistä tehtävistä, jotka vanhalla epämääräisellä käsitteellä on ollut. Käsitteen ”tieto” eksplikaation olisi siis tehtävä siitä sillä tavalla yksiselitteinen, että siihen turvautumalla aiemmin mainitut paradoksit tietokoneen näpyttelystä ja matrixista ratkeavat tai eivät ole ensinkään mielekkäitä.

Perinteinen tiedon määritelmä

Platon määritteli Theaitetos-dialogissaan tiedon jotakuinkin seuraavalla kolmella ehdolla:

S tietää että p, jos ja vain jos

  1. p on tosi
  2. S uskoo että p
  3. S on oikeutettu uskomaan että p (eli hänellä on perustelu)

Tätä kutsutaan perinteiseksi tiedon määritelmäksi, jonka avulla voidaan tehdä perinteistä tiedon analyysiä. Määritelmä nojaa kolmeen käsitteeseen, josta uskomus lienee selkein. S uskoo että p, jos hänellä on tietynlainen propositionaalinen asenne. Hän uskoo, että väite p on tosi. En puutu toistaiseksi oikeutuksen käsitteeseen, sillä Lammenrannan kolmas luku käsittelee sitä. Toista lukua lukiessani minulle heräsi ajatuksia erityisesti totuutta käsittelevästä osuudesta, ja samat filosofiset erimielisyydet kuin ensimmäisessä luvussa minun ja kirjoittajan välillä nousivat jälleen pintaan. Koska olen ehkä oikeutettu uskomaan, että Lammenranta on perehtynyt asiaan perusteellisemmin kuin itse olen, yritän kuitenkin olla nöyrä ja muuttaa mielipiteitäni niiden käydessä kestämättömiksi.

Sosiaalitieteilijä on harvoin kovin innoissaan, kun puhutaan totuudesta, koska se kalskahtaa joltain kovin absoluuttiselta ja totaaliselta. Toisaalta hän ei myöskään voi täysin hylätä totuuden käsitettä, ja on siihen hyvin painokkaasti sosiaalitieteessäkin viitattu. Marx ei varsinaisesti ollut sosiaalitieteilijä, mutta hänen kirjoituksiinsa on tapana viitata ja nojata. Marxille tuntui olevan selvää se, mikä on TOTUUS asioista. Totuus on jotain muuta kuin ideologia, joka on väärää tietoisuutta, jonka hallitseva luokka syöttää alistetulle luokalle.

Itse julistin jokin aika sitten, että perinteisestä määrittelystä voisi huoletta ja hyvällä syyllä poistaa totuusehdon, koska meillä ei ole pääsyä mihinkään absoluuttiseen totuuteen. Tämän osoittaa Humen skeptiset kommentit, jotka nojasivat siihen, että meillä voi olla tietoa vain välittömistä mielensisällöistämme. Saman ongelman tuo esille Kantin transsententaalinen idealismi. Olin siis valmis sanomaan, että tieto on sama asia kuin oikeutettu uskomus, mikä lienee melko lähellä tietoteoreettista skeptisismiä. Kuitenkin on käsitteellisen selvyyden vuoksi ehkä syytä sanoa oikeutettuja uskomuksia oikeutetuiksi uskomuksiksi ja tietoa joksikin muuksi. Tiedolta on lupa vaatia enemmän kuin oikeutetulta uskomukselta. Mutta onko se mahdollista ja mitä nuo vaatimukset voisivat olla? Katsotaan vielä, olisiko ”totuudella” jotain käyttöä.

Totuusteoriat

Mikä tekee uskomuksesta toden. Totuuden korrespondenssiteoria sanoo arkijärjen mukaisesti, että S:n uskomus p on tosi, jos p on todellisuudessa tosi. Uskomuksen totuus vaatii siis sen, että se vastaa sitä todellisuuden osaa, jota se koskee. Uskomukseni ”kuu on juustoa” on tosi silloin, jos kuu todella on juustoa. Jotta korrespondenssiteoriaa voitaisiin soveltaa käytäntöön, olisi kyettävä vertailemaan uskomuksia todellisiin asiaintiloihin. Tämän taas tekee ongelmalliseksi edellä esitetyt skeptiset argumentit. Näiden ongelmien vuoksi olen sivuuttanut korrespondenssiteorian yleensä järjettömänä ja epä-älyllisenä.

Toisaalta kovin pätevää vaihtoehtoakaan ei ole löytynyt. Yksi vaihtoehto on koherenssiteoria. Uskomus on tosi, jos se on yhteensopiva muiden uskomustemme kanssa. Mitä on koherenssi? Lammenrannan mukaan se ei voi olla loogista ristiriidattomuutta, koska totuusteoriassa ei voi vedota käsitteisiin (kuten ristiriidattomuus), jotka vaativat totuuden ymmärtämistä. Minulle tämä perustelu jäi hyvin hämäräksi. Miksi ristiriidattomuuden käsitteen ymmärtäminen vaatii totuuden käsitteen ymmärtämistä?

Toinen versio koherenssiteoriasta on episteeminen eli tiedollinen totuusteoria. John Dewey teki kuten minä olen tehnyt (vai olisiko kronologia pitänyt laittaa toisin päin ;)) ja katsoi, että oikeutettu uskomus on myös tosi. Tässä on se ongelma, että totuus riippuu tällöin kokevista subjekteista. Tällöin asia muuttuu todesta epätodeksi vaikkapa vain siitä syystä, että ihmiset saavat todistusaineistoa tuota asiaa vastaan. Käytännössähän totuus tarkoittaa juuri tämänhetkisen evidenssin perusteella saatua uskomusta, mutta olisiko sittenkin hyödyllistä asettaa totuudelle joitain korkeampia kriteerejä?

Lammenranta hylkää koherenssiteoriat ja tiedolliset teoriat sillä perusteella, että ne johtavat antirealistiseen metafysiikkaan. Hän ei suostu siis hyväksymään sitä, että todellisuus olisi jotenkin meidän itsemme tekemä, kuten Kant oli väittänyt puhuessaan siitä, kuinka ymmärryksemme kategoriat tekevät ilmiömaailmasta sellaisen kuin se on. Erityisen vastenmielinen Lammenrannalle on Nelson Goodmanin näkemys, että itse asiassa näitä subjektien tekemiä maailmoja on yhtä paljon kuin koherentteja tapoja käsittää maailma. Tämä varsin kulttuurirelativistinen näkemys on sosiaalitieteilijälle hieman hyväksyttävämpi, tunteehan hän esimerkiksi Sapir-Whorfin hypoteesin.

En olisi itsekään silti valmis hyväksymään suorilta sellaista metafysiikkaa, jossa maailmoja on useita, vaikkakin ymmärrän (ehkä Lammenrantaa paremmin?) sen pointin, jonka kulttuurirelativistit tällä argumentilla tekevät: tapamme hahmottaa ja jäsentää, jopa havainnoida maailmaa riippuu hyvin paljon siitä kielestä ja kulttuurista, jossa olemme kasvaneet. Joka tapauksessa Lammenranta ei uhraa riviäkään tämän kulttuurirelativismin kumoamiseksi, vaan olettaa, että jokainen voi terveellä järjellä päätellä tämänsuuntaiset ajatukset vääriksi ja jopa pahoiksi.

Lammenrannan mukaan uskottavin totuusteoria on siis korrespondenssiteoria, joka on täydennetty naturalistisella referenssinteorialla.

Sen mukaan totuus on täysin luonnollinen uskomuksen ominaisuus, joka kytkee uskomuksen tietyllä tavalla todellisuuteen. Tuntuu uskottavalta ajatella, että tämä ominaisuus on sellainen, minkä läsnäolo ainakin ideaalisissa olosuhteissa auttaa selittämään toiminnan menestyksellisyyden. Oletetaan esimerkiksi, että haluan syödä omenaa ja uskon, että pöydällä on omena. Tartun siksi omenaan ja haukkaan, ja haluni tulee tyydytetyksi. Haluni tyydyttymisen selittää osittain se, että uskomukseni pöydällä olevasta omenasta oli tosi, että uskomukseni ja pöydällä olevan omenan välillä oli asianmukainen referentiaalinen suhde.

Tämä tosin ei vielä auta meitä selvittämään sitä, mitkä uskomuksemme ovat tällaisessa referentiaalisessa suhteessa todellisuuteen. Edelleen on ratkaisematta kysymys siitä, miten meillä voisi olla pääsy itsestämme riippumattomaan todellisuuteen. Lisäksi totuusteorian perusteleminen naturalistisella halu- tai tarvepuheella on minusta vähän arveluttavaa. Tekeekö väitteestä p toden se, että sen uskomisesta on meille jotain hyötyä? Tämähän tietenkin avaa ovia väärinkäytöksille, manipulaatiolle ja ylipäätään sellaisille poliittisille kysymyksille, joita Lammenranta ei käsittele.

Lammenrannan korrespondenssiteorian perustelut eivät siis vakuuta minua. Ymmärtääkseni, mitä niissä ajetaan takaa, minun olisi ehkä syytä tutustua naturalistiseen filosofiaan muutenkin enemmän. Edelleenkään en suostu hyväksymään korrespondenssiteoriaa siksi, että se on terveen järjen mukainen, koska terveeseen järkeen tyytyminen on laiskuutta.

Koska luvun loppuosassa etsitään perinteiselle tiedon määritelmälle korvaajaa, on meidän kuitenkin otettava totuus huomioon, ja niissä se on korrespondenssiteorian mukainen. Kirjan esimerkkitapauksissa meillä kuitenkin on se etu, että tilanteet ovat kuvitteellisia eli meidän luomiamme, jolloin meillä on pääsy tilanteiden todellisuuteen. Olemme niiden suhteen kaikkitietäviä, mikä ei tietenkään päde tavallisessa arkielämässä tai edes hartaimmassa filosofian harjoittamisessa.

Perinteisen tiedon analyysin korjaus

Voidaan kuvitella tilanteita, joissa S:llä on tosi ja oikeutettu uskomus, jota emme kuitenkaan haluaisi sanoa tiedoksi. Tällöin vika on useimmiten oikeutuksessa. Lammenranta esittelee joitain esimerkkejä, joita en ala purkamaan sen tarkemmin tässä. Joka tapauksessa vastaesimerkkien pohjalta on muotoiltu neljäs välttämätön tiedon ehto:

(4) Ei ole mitään sellaista totta propositiota q, että jos S uskoisi että q, hän ei olisi enää oikeutettu uskomaan että p.

Tätä sanotaan kumoutumattomuusehdoksi, ja sen mukaan hypoteesin hyväksyttävyys on ratkaistava kaiken saatavilla olevan evidenssin perusteella. Mitä tällä sitten tarkoitetaan? Äärimmilleen vietynä se vaatii kaikkitietävää asemaa, ja on siten käyttökelvoton. Toisessa ääripäässä taas lymyää sellainen näkemys, että ”saatavilla oleva evidenssi” tarkoittaa kaikkea henkilöllä hallussa olevaa evidenssiä. Tällöinkin se on käyttökelvoton, koska voi olla paljon relevanttia evidenssiä, jota henkilöllä ei ole hallussaan. Tietenkin on vaikeaa määritellä, mihin raja vedetään: mikä on relevanttia? Kumoutumattomuusanalyysin neljännen ehdon muotoileminen on hankalaa siten, että siitä olisi käytännön tiedon analyysissä jotain hyötyä.

Naturalistinen analyysi

Naturalistit lähtevät siitä, että kokeva subjekti on osa sitä luontoa, jota hänen kokemuksensa koskevat. Niinpä Quinen sanoin ”Ei ole mitään sijaa ensimmäiselle filosofialle”. Tietoteoriaa on rakennettava empiirisen tieteen (kuten fysiologia ja psykologia) pohjalle. Naturalistit eivät liene kovin innoissaan sosiologisista tietoteorioista, kuten sosiaalisesta konstruktionismista.

(jatkuu)

Epäilystä ja terveestä järjestä

6 vastausta

Lueskelen kesätenttiä varten Markus Lammenrannan Tietoteoriaa. Huvin ja hyödyn vuoksi ajattelin kirjata ylös joitain ajatuksiani kirjasta ja tietoteoriasta yleisemminkin. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että teksti menee paikoin pitkälle referoinnin puolelle itsenäisen ajattelun sijaan. Jos oikein innostun, yritän liittää ajatukset vieläpä sosiologiaan, eli rakentaa vähän vankempaa filosofista pohjaa sosiologiselle ajattelulleni. Kirjoitus on tarinamuodossa. Ei siksi, että tarinamuoto olisi intellektuaalisesti tarkin vaihtoehto tietoteorian pohtimiselle vaan siksi, että tarina helpottaa muistamista. Eli jos vetelen mutkia suoriksi, teen sen ainakin osittain tiedostaen.

Ensinnäkin, on kaksi lähtökohtaa, mistä tietoteoriaa voidaan tehdä: autonomismi ja naturalismi. Autonomistin mukaan tietoteoria on ”ensimmäinen filosofia”. Vasta kun olemme selvittäneet, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä, voimme alkaa pohtia muita asioita ja esimerkiksi tekemään tiedettä. Naturalisti puolestaan lähtee tekemään tietoteoriaa kaiken sen kokemuksen perusteella, mitä hänellä on. Hän voi siis käyttää tietoteoreettiseen argumentointiinsa vaikkapa tieteellisiä (vaikkapa kognitiotieteellisiä tai neurologisia) tuloksia. Yllättäen keskitie kuulostaa kaikkein houkuttelevimmalta, mutta lähtökohtaisesti ponnistan enemmän autonomismin puolelta.

Skeptikkoja: paetkoon ken voi!

Epäileminen on vapauttavaa, koska aika usein asiat eivät ole sillä tavalla kuin kuvittelemme niiden olevan. Historiaa ei tarvitse kauaa tonkia esimerkkien löytämiseksi. Jos olemme aiemminkin erehtyneet, miksi emme voisi olla nykyäänkin yhtä väärässä? Onko ”tietäminen” mahdollista, ja jos on, niin millä perusteella? Filosofia alkaa epäilystä, tiesi Sokrateskin.

Tietoteoreettinen skeptikko kyseenalaistaa tiedon mahdollisuuden tai vielä radikaalimmin: oikeutettujen uskomusten mahdollisuuden. Radikaalin skeptikon elämä käy hankalaksi, mutta maltillinen pystyy elämään normaalia elämäänsä uskomusten varassa, kuitenkaan luottamatta niihin absoluuttisesti. Jos halutaan rakennella elämää varmemmalle pohjalle, pitää skeptisismin haasteeseen pystyä jotenkin vastaamaan. Siksi Lammenrannan kirjassakin ensimmäinen luku käsittelee erilaisia yrityksiä ratkaista skeptisismin ongelma.

René Descartes oli myös autonomisti, sillä hän halusi tuhota maailmankuvansa ja kaikki uskomuksensa epäilyn metodillaan ja rakentaa teoriansa sellaiselle pohjalle, jota ei ole mahdollista epäillä. Descartes päätyi lopulta arveluttaviin lopputuloksiin, mutta hän tarjosi tietoteoreetikoille kuitenkin lähtökohdan, jonka avulla vastata skeptisismiin.

David Humea on yleisesti pidetty skeptikkona, joskin Lammenranta argumentoi hänen olleen todellisuudessa naturalisti. Joka tapauksessa Hume käytti skeptisiä argumentteja kieltääkseen sen, että ihmisellä voi olla tietoa mielensä ulkopuolisista objekteista. Hän oli tässä suhteessa Descartesin perillinen. Hän perusti ajattelunsa kuitenkin äärimmäiseen empirismiin: mielessämme voi olla ainoastaan aistien kautta saatuja vaikutelmia. Nuo vaikutelmat eivät kuitenkaan ole sama asia kuin ulkoiset objektit. Meillä ei ole mitään aistein saatua vaikutelmaa siitä, miten nuo vaikutelmat liittyvät mielemme ulkoisiin objekteihin. Ajatuskulku kulkee loogisesti näin:

  1. Jos meillä on tietoa ulkoisista objekteista, niin ulkoiset objektit ovat joko vaikutelmia ja ideoita tai pääteltyjä vaikutelmista ja ideoista. (Empirismin lähtökohta)
  2. Ulkoiset objektit eivät ole vaikutelmia ja ideoita.
  3. Ulkoiset objektit eivät ole pääteltyjä vaikutelmista ja ideoista.
  4. Meillä ei siis ole tietoa ulkoisista objekteista.

Kaksi Humea edeltänyttä brittiläisen empirismin keskushahmoa eivät hyväksyneet tätä päättelyä. Locke katsoi, että voimme vaikutelmista päätellä ulkoiset objektit, eli hän hylkäsi kolmannen premissin. Berkeley puolestaan hylkäsi toisen premissin ja katsoi, että ulkoiset objektit ovat vain vaikutelmia. Humen mukaan filosofia teksi meistä äärimmäisä skeptikkoja, jos luonto ei sitä estäisi. Humen naturalismin mukaan ei siis ole mahdollista olla uskomatta mielen ulkoisiin objekteihin.

Kukaan tervejärkinen ei voi olla skeptikko

Terveen järjen filosofia on aina jotenkin ärsyttänyt minua. Ehkä syy on siinä, että se kiistää sen vapauden tunteen, jonka epäileminen tarjoaa: ei tarvitse sitoutua mihinkään. Jos filosofia alkaa epäilystä, terveen järjen filosofia ei edes ole filosofiaa. Jokainen tervejärkinen tietää, että mielen ulkoiset objektit ovat olemassa. Tämän kieltävä on hullu.

Todellisuudessa terveen järjen filosofit Thomas Reid ja G.E. Moore esittivät hieman uskottavampia perusteluita ajattelunsa tueksi, minkä vuoksi minäkin voin pitää heitä oikeina filosofeina. 😀 Perustelu on looginen. Jos tietyistä premisseistä väistämättä seuraava johtopäätös (ulkoisten objektien kieltäminen) vaikuttaa mielettömältä, voimme yrittää kieltää jonkin premisseistä. Descartesista lähtien tietoteoreetikot ovat hyväksyneet premissiksi, että ihmisellä voi olla tietoa vain välittömistä mielensisällöistään. Terveen järjen filosofit ovat eri mieltä. He hylkäävät mielummin tämän premissin kuin ulkoisten objektien olemassaolon.

Terve järki lipsahtaa helposti dogmaattiseksi, joskaan Reidiä ja Moorea ei tästä ehkä voi syyttää. Jos väitämme tietävämme lähes kaiken, minkä luulemme tietävämme, teemme tyhjäksi filosofisen pohdiskelun. Mainituilla filosofeilla terveessä järjessä on kuitenkin kyse vain uskottavimpien premissien hyväksymisestä. Edes itsensä vakavasti ottava skeptikko ei voi hylätä kaikkia premissejä.

Filosofinen supersankari: Immanuel Kant

Otsikon on tarkoitus olla itsereflektiivinen ja sanoa ääneen se suhtautuminen, mikä minulla yleensä on Kantin filosofiaa kohtaan. Tämä reflektio ei toistaiseksi ole tehnyt hänestä minulle yhtään vähäpätöisempää, mutta olenpahan antanut sille ainakin mahdollisuuden.

Transsendentaalinen idealismi kuuluu huikeimpiin ajatusrakennelmiin, joihin olen törmännyt. Kant jakaa todellisuuden kahteen tasoon: maailmaan sellaisena kuin se on kokevasta subjektista riippumatta (eli olioihin sinänsä) ja maailmaan sellaisena kuin subjekti sen kokee (ilmiömaailma). Olioista sinänsä ei voi tietää mitään. Ilmiömaailma puolestaan ei ole sama asia kuin maailma sinänsä, sillä voimme ymmärtää maailmaa ainoastaan mielemme rakenteiden avulla. Kant sanoi näitä ymmärryksen kategorioiksi. Maailma sellaisena kuin sen havaitsemme on siis osittain oman mielemme luomus.

Antirealismi ja konstruktivismi

Vaikka Kant sanoo transsendentaalisen idealismin olevan ainoa tapa, jolla voidaan sanoa mitään ulkomaailmasta (eli siis ainoa mahdollinen realismin muoto), on helppo yhtyä Lammenrannan väitteeseen, että Kant on melko kaukana realismista. Itse asiassa hän aika pitkälti hyväksyy skeptikon väitteet. Olioiden sinänsä suhteen Kant on antirealisti. Kantilainen antirealismi on varsin suosittua, etenkin kielellisen käänteen jälkeisessä yhteiskuntatieteessä. Siinä missä Kant piti ymmärryksen kategorioita universaaleina, nuo yhteiskuntatieteilijät pitävät niitä kieli- ja kulttuurisidonnaisina. He ovat siis kulttuurirelativisteja ja konstruktivisteja. (Lammenranta käyttää tätä termiä. Sen merkitys lienee hieman tietoteoreettisempi kuin sosiaalitieteilijälle tutumman konstruktionismin, joka viittaa Bergeristä ja Luckmannista alkaneeseen sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen.) Oma ymmärryksemme konstituoi osaltaan sen maailman, jonka havaitsemme.

Lammenranta puolustaa kuitenkin realismia argumentilla, jonka voisi kärjistäen esittää näin: eikö olisikin vaikeaa elää antirealistisen maailmankatsomuksen mukaisesti? Tosin hän perustelee realismia myös sillä, että realisti voi olla myös tietoteoreettinen naturalisti: hän voi argumentoinnissaan käyttää empiirisen tieteen saavutuksia.

Entä jos: ilkeä demoni tai hullu tieteilijä tai matrix

Descartesin epäilyn metodin voimakkain skeptinen argumentti oli, että en voi millään tietää, ettei ilkeä demoni huijaa minua jatkuvasti kaikessa siinä mitä koen. Modernin version tästä ajatuksesta esittivät tietenkin Wachowskin veljekset Matrix-elokuvissa. Loogisesti kyse on paradoksista uskomusjärjestelmässämme. Olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään seuraavat argumentit:

  1. Jos tiedän, että istun kotona tietokonettani näppäillen (A), tiedän myös, etten ole kytkettyvä Matrixiin (B).
  2. Tiedän, että istun kotona tietokonetta näppäillen. (A)
  3. En tiedä, että en ole kytkettynä Matrixiin. (~B)

Kaikki hyväksynevät ensimmäisen argumentin. Skeptikko sen sijaan lähtee ~B:stä ja päättelee, että en tiedä, että istun kotona. Terveen järjen filosofi lähtee argumentista A ja päättelee, että B. Periaatteessa argumentit ovat tasavertaiset. Terveen järjen filosofilla tosin on enemmän menetettävää, koska hän väittää enemmän. Skeptikko sen sijaan ei saavuta juuri mitään, paitsi sen emansipoivan vapauden tunteen.

Jos jotain halutaan saavuttaa, on minunkin terveen järjen kriitikkona syytä hyväksyä ainakin osia siitä. Peirce katsoi olevansa kriittinen terveen järjen filosofi ja fallibilisti (joka ei väitä tietävänsä mitään varmasti). Hän siis lähtee siitä, mitä luulee tietävänsä, ja korjaa uskomuksiaan tarpeen mukaan.

Terveen järjen poliittisuus

Yksi aihepiiri, jota Lammenranta ei käsittele, on politiikka. Filosofina se ei ehkä kuulu hänen intresseihinsä. Voiko kuitenkaan olettaa, että ihminen joka väittää ajattelevansa kuten Peirce, todella korjaisi näkemyksiään, jos ne osoittautuvat epäedullisiksi hänelle itselleen? Antonio Gramscikin huomautti, että ”terve järki” on yksi keskeisimpiä ideologisen kamppailun välineitä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että terveen järjen filosofit, varsinkin kriittiset kuten Peirce, ajautuisivat väistämättä ajamaan omia etujaan. Katsoisin kuitenkin, että heille se on todennäköisempää kuin vaikkapa skeptikolle tai kantilaiselle konstruktivistille. Lammenranta itse sanoo, että ihmisillä on taipuvaisuus konservatiivisuuteen uskomusjärjestelmiensä suhteen: he eivät mielellään vaihda uskomuksiaan. Ja edelleen: terveen järjen filosofilla, joka on tietyllä tavalla sitoutunut uskomusjärjestelmäänsä, on enemmän menetettävää kuin skeptikolla.

Terveen järjen puolustaminen voi olla oikeutettua, jos argumentoidaan pelkästään loogisella tasolla. Jos sen sijaan muistaa oman erehtyväisyytensä (tässä tapauksessa kykenemättömyytensä elämään jatkuvasti filosofiansa mukaisesti) ja sen sosiologisen perusasian, että ihminen on myös yhteiskuntansa muovaama, on ehkä turvallisempaa olla konstruktivisti.

Uskon, että kirjan kahdessa muussa luvussa (Tieto ja Oikeutus) Lammenranta perustelee terveen järjen filosofiaa ja naturalismia lisää. Uskon myös, että hän ei edelleenkään ota politiikkaa tai ideologiaa huomioon argumentoinnissaan, onhan kirjan tarkoitus ensisijaisesti olla tietoteorian oppikirja ja vasta toissijaisesti naturalismin puolustus.