Avainsana-arkisto: kuntavaalit

Vaalitilitys

Jollain tapaa on ehkä kornia, että edellinen kirjoitukseni oli ”vaalikampanjan avaus”. Tämä lienee syksyn vaaliblogauksista viimeinen, mutta ei varmastikaan viimeinen poliittinen kirjoitus.

Olin koko eilisen päivän Tampereen Normaalikoululla vaalilautakunnassa. Ääntenlaskun jälkeen olin saanut Nekalan äänestysalueelta yhden äänen, samoin kuin Salla, ja myös samoin kuin omalla valitsijayhdistyksellään ehdolla ollut Tampereen valkoisen rodun pelastaja. No, Nekalan ääniharavat eivät olleet kovin epämiellyttäviä: Marjatta Stenius-Kaukonen, Oras Tynkkynen ja Perttu Pesä. Lisäksi kuulin saaneeni ennakkoääniä huikeat 23! Joka tapauksessa polkiessani Norssilta YO-talolle Vihreiden valvojaisiin minulla ei ollut mitään aavistusta mistään kokonaistuloksesta. Saapuessani oli Rosa Meriläinen hehkuttamassa mikrofoniin loistavaa tilannetta. Vihreille oli tulossa joka tapauksessa lisäpaikkoja Tampereelle. Sallaa kiiteltiin vaalipäällikön tehtävän mallikkaasta suorittamisesta – eikä syyttä. Ääntenlaskun lopullisesti päätyttyä minun tulokseni oli odottamattomat 89 ääntä. Moni kertoi jo etukäteen äänestävänsä minua, ja heille kuuluu erinomaisen suuri kiitos. Erityisen iloinen olen jokaisesta tuntemattomalta tulleesta äänestä. Vaatimattomia ja vähälukuisia vaaliesitteitäni oli jakamassa itseni lisäksi Simo, Salla ja Eerik, minkä lisäksi Eerik teki huikean Facebook-tukikampanjan. On kivaa olla näin mahtavien ihmisten joukossa.

Jotenkin maanlaajuinen tulos oli haisteltavissa. Kokoomus ja Vihreät kuuluvat syksyn muotiin. Demarit ja Vasemmistoliitto ovat edelleenkin ahdingossa, vaikka kuinka toisin toivoisi. Perussuomalaisten suosio on minun tulkintani mukaan suoraan verrannollinen muiden puolueiden takkuiluun. Niin kauan, kuin Timo Soini kykenee suuremmin valehtelematta esittämään teräviä piikkejään, niin kauan on muissa jotain pahasti vialla.

Sykähdyttävimmät iloiset uutiset tulivat suurista kaupungeista. Helsingissä Vihreistä tuli toiseksi suurin puolue Kokoomuksen jälkeen, kuten myös Espoossa. Täällä Vihreät saivat kolme lisäpaikkaa, ja Tampere oli yksi niistä harvoista kunnista, joissa Kokoomuksen kannatus jopa laski. Vaikka Vihreiden uusi valtuustoryhmä on kokonaisuudessaan vaikuttava ja monipuolinen arkkitehteineen ja ylikonstaapeleineen, minua ilahduttaa eniten nuoret valtuutetut. Olli-Poika Parviainen on ehtinyt vaikuttaa niin nuorissa kuin vanhusvihreissä kunnioitettavan määrän, minkä lisäksi hän on ehkä Tampereen uskottavin nörttivihreä. Sellaiseksi itsekin mielelläni profiloidun, eikä sellaisista nähdäkseni ole ensinkään pulaa millään politiikan tasolla. Emilia Olkanen taas on teekkarina ja yhteiskuntatieteilijänä poikkitieteellisen opiskelun malliesimerkki.

Iloista on myös se, että entinen kotikuntani Hattula sai historiansa ensimmäisen vihreän valtuutetun Mari Montosta. En olisi uskonut olevani kovin iloinen kenenkään kokoomuslaisen puolesta, mutta on pakko myös nostaa isosti hattua vanhalle lukion filosofian, psykologian ja uskonnon opettajalleni Jari Wihersaarelle, jonka ansiosta minulle pitkälti syntyi jonkinlainen systemaattinen kriittinen ajattelu, ja jonka ansiosta pitkälti päädyin nykyisenlaiseksi yliopisto-opiskelijaksi.

Vihreiden ilouutisten keskellä en osaa olla kovin murtunut vasemmiston tappiosta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että Vihreiden pitäisi olla vasemmistopuolue. Ja edelleen minun nähdäkseni parasta mahdollista kehitystä olisi molemminpuolinen ja rakentava ajatuksenvaihto Vihreiden ja vasemmistopuolueiden välillä. Vasemmiston on pakko uudistua päästäkseen taas jaloilleen. Toisaalta Vihreiden on pakko asettua tiukemmin markkinaliberalismia vastaan. Olli-Poika varoitteli eilen kaiken hehkutuksen keskellä, että Vihreiden on varottava, ettei siitä tule jotain 2000-luvun SDP:tä. Sillä hän ei varmastikaan tarkoittanut, että vasemmistolaisissa arvoissa olisi jotain vikaa, vaan sitä, että menestyksekkäänäkin poliittisena puolueena Vihreiden on pidettävä kiinni ideologiastaan, eikä sortua Lipponen-Heinäluoma-akselin tapaiseen ”välttämättömyyden” sanelemaan reaalipolitiikkaan. Reaalipolitiikka YÖK!

Lopulta: Onnea Vihreille ja onnea minulle (=kiitos tukijoille ja äänestäjille). Ja: politiikkaa tehdään muulloinkin kuin vaaleissa. Eli: kehotan kaikkia, itseni mukaan lukien, pitämään silmällä paikallispolitiikkaa ja ottamaan siihen kantaa.

Olkoon tämä vaalikampanjan avaus

Mainittakoon se tässä vielä kerran: olen syksyn kunnallisvaaleissa ehdokkaana Vihreiden listalla. Kotisivuiltani löytyy nyt vaalisivut ja lyhyet kirjoitukset kaikista vaaliteemoistani, jotka ovat myös alla. Yleisesti ekologiseen elämäntapaan ja ajatteluun rohkaiseminen on lähellä sydäntäni, ja kaupunginvaltuustossa tehtävät päätökset vaikuttavat myös ihmisten valinnan mahdollisuuksiin ja sitä kautta valintoihin. Toinen kattoteema on markkinakriittisyys. Markkinatalouden sokea vapauttaminen on enemmän kuin vähän kyseenalainen suunta johdattaa yhteiskuntaa. Vaaliteemani:

Ekologinen kaupunki

Kehitetään kaupunkirakenne tiiviimmäksi

Aktiivinen ja yhteisöllinen kaupunki on tiivis. Tätä nykyä kaupunkirakenne on tehty kaksi henkilöautoa omistavalle perheelle, joka käy töissä autolla ja automarketissa autolla. Ilmastonmuutos on jokaisen edessä, siis ekologinen elämäntapa on jokaisen vastuu. Sellainen kaupunki, jossa voi asua ja liikkua ilman autoa, on ekologinen. Keskustaa on siis tiivistettävä ja lähiöitä kehitettävä kaupunkimaiseksi siten, että saavuttaakseen palvelut ei tarvitse poistua lähiöstä.

Yksityisautot pois Hämeenkadulta

Hämeenkatu on muutettava joukko- ja kevyen liikenteen kaduksi pikimmiten. Yksityisautoilijat pääsevät keskustaan ja sen ohi muutenkin. Pysyvät pyöräkaistat ovat selkein ratkaisu Hämeenkadun nykyiseen kaoottiseen tilanteeseen. Tämä toteutuu, kun yksityisautoilijat ajavat muualla. Tuskin tarvii korostaa, että tämä myös rohkaisee ekologiseen liikkumiseen.

Raideliikenne: lähijunaliikenne aloitetaan ja raitiotien rakentaminen aloitetaan

Raideliikenne on joukkoliikennemuodoista ekologisin. Tampereen ja lähikuntien on tehtävä yhteistyötä, jotta toimiva lähijunaliikenne saadaan aikaiseksi. Samoin on aloitettava raitiolinjan rakentaminen tulevasta Vuoreksen kaupunginosasta Hervannan ja Kaupin kautta Keskustaan – aluksi.

Ihmiset ihmisinä, ei kuluttajina

Tarvitaan julkisia paikkoja, joissa ihmisten ei oleteta ostavan mitään

Ihmisillä tulee olla paikkoja, joissa oleilla, kokoontua ja harrastaa vapaasti. Virastoissa hoidetaan asioita ja kaupallisissa tiloissa ostetaan tavaroita, molemmat on tarkoitettu yksinkertaiseen funktionalistiseen toimintaan. Vapaat ja epäkaupalliset tilat tarkoittavat kirjastoja, nuorisotaloja, bändikämppiä, oppilaitoksia, miksei jotain aivan uuttakin spontaanin kokoontumisen ja oleskelun tiloja.

Mielekäs elämä ei tarkoita vain mielekästä kuluttamista

Kun markkinamekanismi leviää yhä useammalle elämänalueelle, ihmisen jokaisesta valinnasta tulee ennen pitkää kulutusvalinta. Pääoma on kiinnostunut ainoastaan kasvamisesta, ei esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ekologisesta kestävyydestä. Rajoittamattoman kapitalistisen talouden näkökulmasta ihminen on ainoastaan kuluttaja, jolle voi myydä tuotteita, tai työntekijä, jonka työvoimalla tuotteita tehdään. Tästä näkökulmasta vapaa ja luova yksilöllisyys on mahdollista lähinnä ostamalla erilaisia tavaroita, ja ihmisten identiteettien sisältö lähenee heidän ostoskoriensa sisältöä.

Nähdäkseni tämä on se suunta, johon markkinaliberalistinen oppi johdattaa – ja on jo pitkälle johdattanutkin. Siksi koen tärkeäksi vastustaa markkinamekanismin leviämistä ja lisätä tarkoituksenmukaista sääntelyä.

Julkisissa organisaatioissa siirrytään avoimen lähdekoodin ohjelmiin

Kaupallisille tietokoneohjelmille on olemassa lähes poikkeuksetta avoin vaihtoehto. Avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat kenen tahansa käytettävissä ja kehitettävissä, eikä niitä voi omistaa. Ne on suojattu erilaisilla copyleft-lisensseillä, jotka takaavat ohjelmien myös pysyvän avoimina. Ei ole mitään syytä, miksi varsinkaan julkisten organisaatioiden tulisi tukea kaupallisia yrityksiä, jos tilalle on olemassa avoimia vaihtoehtoja, joilla ei ole lisenssimaksuja, joiden toiminta ei ole yksittäisestä toimijasta kiinni ja jotka eivät perusteettomasti kouluta yksittäiselle yritykselle asiakkaita.

Poliittisia tunnustuksia ja avautumisia

Eräänlainen askel on nyt otettu. Kirjoitin eilen Tampereen Vihreiden kanssa ehdokassopimuksen, mikä tarkoittaa, että asetun syksyn kuntavaaleissa ehdolle Vihreiden listalla. Asia tosin tulee virallisesti voimaan vasta, kun Tampereen Vihreiden hallitus hyväksyy minut ehdokkaaksi. On ehkä syytä kaunistelematta sanoa, että kunnallispolitiikka on minulle tähän asti ollut melkoi vieras alue. Tai no, henkilökohtaisista syistä se on välillisesti jossain määrin tuttua. Joka tapauksessa poliittinen aktivoituminen on lykkääntynyt yhtäältä siksi, että en ole kokenut (varsinkaan kuntatason) politiikkaa kiinnostavana ja toisaalta vaikeus asettua selkeästi puoluekentälle. Jos vaikkapa valinta oikeiston ja vasemmiston välillä tarkoittaisi valintaa kokoomuksen ja demarien välillä, en haluaisi tehdä koko valintaa. Onneksi sentään ei tarkoita. (Kolmas syy on laiskuus ja se liian yleinen ajattelutapa, että kyllä niitä hyviä asioita joku muu siellä ajaa.)

Vihreät vai Vasemmistoliitto?

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat olleet minulle selkeästi läheisimmät puolueet, vaikka tietenkän kumpikaan puolue ei ole täydellinen. Vasemmistoliittoa puoluepoliittisena organisaationa on riivannut uudistuskyvyttömyys. Sosiaalifoorumissa sen sijaan näytti siltä, että vasemmistolaisetkin osaavat ajatella, ja että ideologista keskustelua yritetään käydä. Vihreissä minua taas on ärsyttänyt esimerkiksi ”ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edellä” -asenne. Se tarkoittaa helposti sitä, että ”oikeistoa” ja ”vasemmistoa” erottaviin kysymyksiin ei oteta kantaa ja kalastellaan kannatusta kummaltakin puolelta. Vaikka ympäristöarvojen levittäminen oikeistoonkin on arvokas tavoite, olen pitkälti samaa mieltä Tuomas Rantasen kanssa siitä, että vihreän liikkeen pääasiallinen tavoite on toimia perinteisen työväenliikkeen uudistajana. Periaatteessa minulle kaksi yhtä tärkeää poliittista projektia olisi vasemmiston uudistaminen moderniksi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä ajavaksi liikkeeksi tai ”punavihreyden”, joka terminä on tähän asti ollut lähinnä nuorten vasemmistolaisten käytössä, korostaminen Vihreissä.

Poliittiset idolit

Yksi selvä syy Vihreiden valintaan Vasemmistoliiton sijaan on myös se, että viime aikoina lähes poikkeuksetta poliittiset esikuvani ovat olleet vihreitä. Eduskuntavaalien alla Oras Tynkkynen vakuutti minut kolmella tavalla. Ensinnäkin hänellä on asiantuntemusta sekä substanssistaan ilmastonmuutoksesta että poliittisesta toiminnasta. Toiseksi lähes poikkeuksetta hänen mielipiteensä ovat ”oikeita”. Kolmanneksi hän on loistava puhuja, mikä ei politiikassa (tai vaikuttamisessa ylipäätään) ole yhdentekevää. Olen myös melko lailla kiinnostunut tietotekniikkaan liittyvistä poliittisista kysymyksistä. Jyrki Kasvi on profiloitunut henkilöksi, jolla on valtakunnan poliitikoista ylivoimaisesti paras asiantuntemus ja selkein näkemys uuden teknologian ja yhteiskunnan suhteista. Kolmantena idolina on tämän vuoden osalta jo edellä mainittu Voima Kustannuksen toimitusjohtaja Tuomas Rantanen, joka osui kevään aikana useamman kerran silmääni tapahtumissa ja julkisuudessa.

Varauksellisuus

Ehkä henkilökohtaisen historiani ja identiteettini kehityksen ja toisaalta filosofian ja sosiologian opiskelun yhdysvaikutuksena olen yleensä vierastanut absoluuttisia väitteitä. Ja sellaisilta poliittiset väittämät ja ideologiat ovat suurelta osin minusta tuntuneet. Miksi ajaa jotain konkreettista asiaa, jos se perustuu jollekin hyvin kiistanalaiselle ja ehkä tiedostamattomalle ja kyseenalaisellekin poliittiselle ideologialle? Epäilyllä on kaksi yksilötasolla mukavaa vaikutusta. Toinen on se, että epäilemällä ja kritisoimalla voi murentaa luutuneita käsityksiä. Toinen puolestaan on se, että kun pidättäytyy sitoutumasta mihinkään, ei myöskään joudu siitä vastuuseen. Tuosta yhteiskunnan tasolla epämiellyttävästä toisesta vaikutuksesta olen asteittain luopunut lähinnä juuri pyrkimällä tiedostamaan sen, että niin kauan kun epäilijällä ei ole varmoja vastauksia, hän joutuu toimimaan parhaiksi katsomiensa vastausten perusteella. Kesän tieteenfilosofian opintoja soveltaen voisin nimittää itseäni eräänlaiseksi poliittiseksi fallibilistiksi. Tästä syystä Vihreät on minulle vain ”vähiten vastenmielinen” puolue, ei sydänveren asia.

Millainen kapitalismin pitäisi olla?

Konkreettisia poliittisia päätöksiä siis tehdään koko ajan, vaikka kukaan ei ole keksinytkään yksiselitteisiä vastauksia päätöksien taustalla oleviin kysymyksiin. Luulisin, että politiikan luonne ei kovin pian pääse eroon tästä piirteestä. Silti on myös tärkeää pitää mielessä laajemmat ideologiset kysymykset. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajamiensa asioiden taustat unohtanut ”reaalipoliitikko”, joka ottaa monet asiat annettuina, ja jolle politiikka on pelkkää pienten nappuloiden siirtelyä.

Keskeisimpiä ideologisia kysymyksiä taitaa olla se, millainen kapitalismi on hyvä vai pitäisikö miettiä jotain ihan muuta. Pidän yleensä kommunismiromantiikasta ja siihen liittyvistä utopioista, mutta puoluepoliittisella tasolla se keskustelu on ehkä turhaa niin kauan, kuin jotain järjestelmällistä visiota saadaan aikaiseksi. Kommunismista puhuminen on poliitikolle vaarallista myös siksi, että siitä syntyy välittömästi assosiaatiot Neuvostoliittoon ja totalitarismiin. Katsotaan, että kylmän sodan loppuminen todisti kommunismin virheelliseksi valtiojärjestelmäksi ja ideologiaksi. Siis: puoluepolitiikassa on toistaiseksi syytä keskittyä enemmän siihen, millainen kapitalismi on paras mahdollinen.

Olen todella sitä mieltä, että globaali kapitalismi voisi olla huomattavasti parempi järjestelmä kuin se nykyisellään on. Vapaata markkinataloutta puolustavat tahot jättävät usein, ja ymmärrettävästi, sanomatta, että tällä hetkellä markkinatalouden vapaus on varsin yksipuolista jos ajatellaan vaikkapa länsimaiden suhdetta kehitysmaihin. EU maataloustukineen ei todellakaan ole avoin markkina-alue kehitysmaiden vientituotteille. Sen sijaan EU:n tuilla tuotettu liikatuotanto voidaan polkuhintaan dumpata kehitysmaihin, jolloin sen hinta on alhaisempi kuin ”todellinen” markkina-arvo. Tästä taas koituu ongelmia kehitysmaiden omalle tuotannolle. Eräässä mielessä siis todella vapaa, tasavertaiseen kilpailuun perustuva globaali markkinatalous olisi minusta oikeudenmukaisempi kuin nykyinen järjestelmä.

Tämän globaalin markkinatasa-arvon hinta olisi kuitenkin vielä kovempi kuin sillä saavutettavat mahdolliset edut, sillä se vahvistaisi yritysten valtaa globaaleina toimijoina. Markkinamekanismin leviämisen välttämätön seuraus on, että yhä useammista yhteiskunnallisesta kysymyksestä päätetään parlamentarismin ulkopuolella, epädemokraattisesti. Pääoma on kiinnostunut vain kasvamisesta, ei vaikkapa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ympäristökatastrofien ehkäisemisestä. Siksi poliitikkojen on oltava niistä kiinnostuneita. Siksi kapitalismia on säänneltävä voimakkaasti, sen eteenpäin puskevaa voimaa on kanavoitava sinne, mihin moraalitajumme, ei oman edun tavoittelumme, sitä ohjaa. Vihreiden ansiosta toteutettu (mutta paljon toivomisen varaa jättänyt) ekologinen verouudistus on tästä hyvä esimerkki.

Esimerkiksi kunnallisten palveluiden kilpailuttaminen ei olisi välttämättä huono asia, jos kriteeristö on kohdallaan eli tarpeeksi tiukkaa. Hinnan lisäksi kilpailutuksessa voidaan vaatia palvelun tuottajalta vaikkapa ekologisuutta, työntekijöiden oikeudenmukaista kohtelua (ja palkkaa) ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Ei ole mitenkään sanottua, että nykyiset julkiset palvelut täyttäisivät nämä tiukat kriteerit kategorisesti aina paremmin kuin yksityiset. Silti yksityistämisen seuraukset on tiedostettava myös pitkällä tähtäimellä, ja erityisesti on pidettävä mielessä, että kunnallisesti tuotetut tai ostetut palvelut ovat tarkoitettu kaikille eikä esimerkiksi vain niille, joilla on niihin varaa.

Lankojen keräämistä yhteen

Merkittävä askel minun poliittisessa aktivoitumisessani on siis otettu. Tai ehkä se on pikemminkin vasta tulossa, ja vasta vaalien jälkeen on selvää, kuinka innokkaasti todella jaksan olla aktiivinen puoluepolitiikassa. Punavihreän identiteettini kannalta olisi ihanteellista, jos voisin auttaa Vihreitä ja vasemmistoa löytämään toisensa ja puhumaan samaa (tietysti itselleni mieluista) kieltä. Vaikka en välttämättä hypikään riemusta Tampereen nykyisestä XL-yhteistyöstä, on demarien ja kokoomuksen pitkäaikaisen aseveliakselin murtaminen, josta Tampereen Vihreät mielellään ottavat kunnian, minustakin loistava asia.

Tulevia erityisiä vaaliteemojani en ole ehtinyt varsinaisesti miettiä, mutta ensimmäisenä tulee mieleen jonkinlainen kulutuskriittisyys ja kaupungin rooli ylettömän kulutuksen hillitsemisessä. Osa tätä on epäkaupallisten julkisten tilojen säilyttäminen ja lisääminen. Ilmastonmuutoksen torjuminen on merkittävällä tavalla elämäntapakysymys. Vielä pidemmälle ”poliittisen” kielenkäytön syövereihin sukeltaakseni voisin vaatia, että Tampere on ihmisten, ei kuluttajien kaupunki.

Vaikka kunnallisesta päätöksenteosta minulla on vielä paljon opittavaa, on mukaan lähteminen paras vaihtoehto opettelemiseen. Poliittisen blogitekstin kirjoittaminen yötä myöten ei välttämättä ole paras tapa tehdä sitä, mutta se on ainakin alku.