Avainsana-arkisto: taloustiede

Taloustieteilijät ja pukumiehet

Vastaa

Kosmologi Syksy Räsänen rinnasti Helsingin Sanomien (5.5.2014) kolumnissaan taloustieteen teoreettiset mallit fysiikan malleihin ja totesi, että mallit tulisi hyväksyä ja hylätä empiirisiin näyttöihin perustuen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä, vaan etenkin taloustieteessä pidetään kynsin ja hampain kiinni teorioista, joiden ennusteet ovat toistuvasti osoittautuneet virheellisiksi. Erityisen härkäpäisesti niistä pitävät kiinni IMF:n, Euroopan komission ja Suomen hallituksen kaltaiset talouspoliittiset toimijat, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Euroopan talouskriisiä on yritetty hoitaa etupäässä leikkaamalla julkista sektoria.

Taloustieteen ja fysiikan vertaaminen on kiinnostavaa ja opettavaista. Jos eläisimme satumaailmassa, jossa tiedettä voitaisiin yliopistoilla tehdä muusta yhteiskunnasta piittaamatta, mallit varmaankin hyväksyttäisiin lähinnä empiiristen näyttöjen perusteella. Nyt on kuitenkin niin, että kaikenlaisia pukumiehiä ja muita vaikutusvaltaisia tahoja kiinnostaa aika paljon se, mitä taloustieteessa ajatellaan vaikkapa leikkauksista, elvytyksestä, julkisista palveluista, valtionvelasta, keskuspankkien roolista. Aivan yhtä moni heistä ei ole kiinnostunut siitä, uskovatko fyysikot Higgsin hiukkaseen vai eivät.

Monilla mainituista pukumiehistä on taloustieteellinen koulutus ja he käyttävät julkisuudessa taloustieteen ääntä. Ja heitä kuuntelevat sekä poliitikot että kansalaiset, höristävät vielä korviaan. Onhan miehillä ekonomistin titteli, puku, ja he puhuvat otsaansa rypistäen vaikeista mutta järkevistä päätöksistä, jotka on nyt vaan tehtävä. Pankkien ja työmarkkinajärjestöjen pääekonomistit, valtiosihteerit valtiovarainministeriössä ja muut. Mitä enemmän köyhään sattuu, sitä enemmän pukumiehellä uskottavuutta.

Akateemisen taloustieteen puolustukseksi on sanottava, että pukumiehet, joista tässä on puhe, eivät ole taloustieteilijöitä, vaikka he nuoruudessaan olisivatkin viettäneet aikaa yliopistolla ja nykyisin verkostoituisivatkin talouselämän merkkihenkilöiden kanssa. He eivät ole tieteilijöitä, vaan poliittisia toimijoita, joiden intressit eivät ensi sijaisesti ole tieteellisiä, vaan poliittisia.

Nyt kun taloustiede ja talouspolitiikka on selvästi erotettu toisistaan, voidaan alkaa hämmentää asioita. Nimittäin vaikka pukumiehet eivät tieteilijöitä olisikaan, heillä on keinoja tukea sellaisia tieteellisiä malleja, jotka heitä ja heidän ystäviään miellyttävät, ja vastaavasti sysätä syrjään toisenlaista ajattelua. Yliopiston seinät ovat sen verran heikkoa tekoa, että taloustieteen professorilta edellytetään aika paljon rohkeutta väittää pukumiehiä vastaan, vaikka empiiriset näytöt siihen antaisivatkin syytä. Tai no, laitoksen kahvihuoneessa se ei ole niin vaikeaa.

Noniin, erotetaanpa nyt lopuksi neljä asiaa toisistaan.

Ensinnäkin on olemassa talouspolitiikkaa, jota tehdään avoimesti poliittisin perustein – vaikkapa luokkaintresseistä käsin. Toiseksi on olemassa talouspolitiikkaa, jonka esitetään perustuvan tieteeseen. Tämä on pukumiesten kotikenttää. Joskus tällaisen politiikan taustalla voi olla talousteoreettisia ajatuksia, joista ollaan taloustieteilijöiden piirissä suunnilleen yksimielisiä. Toisinaan taas taustalla on teoreettisia ajatuksia, joita edustavat lähinnä pukumiesten ystävät tai kuolleet teoreetikot, joita pukumiehet kaivavat haudoistaan.

Kolmanneksi on olemassa akateemista talousteoriaa, jota edustavat professorit ovat pukumiesten hyviä ystäviä. Sen tukena on ehkä jonkin verran empiiristä näyttöä, mutta ennen kaikkea pukumiesten rahat. Ja rahaahan professorit tarvitsevat tutkimuksen tekemiseen. Neljänneksi on vielä sellainen (ehkä hypoteettinen) kategoria, kuin akateeminen talousteoria, jota tehdään puhtaasti empiirisiin näyttöihin perustuen. Tämä ns. puhtaan tieteen alue on täynnä kiistoja siitä, minkälainen todistusaineisto teorioiden tueksi kelpaa, ja sitä luonnehtii teoreettiset kiistat, jotka näyttävät ratkaisemattomilta empiirisistä todistusaineistoista huolimatta.

Ainiin, kohtahan on vaalit.

Vaikka pukumiehillä on kaikenlaista vaikutusvaltaa, demokratiassa on se hyvä puoli, että laajemmat kansanjoukot voivat muodostaa heistä riippumatta mielipiteitä ja ilmaista poliittisen tahtonsa esimerkiksi vaaleissa, mutta myös julkisissa puheenvuoroissa, keskustelutilaisuuksissa ja mielenosoituksissa.

Sosiologia ja käytäntö

Vastaa

Vaikka sosiologia on vakiintunut tieteenala, jolla on rikas empiirinen ja teoreettinen traditio, sosiologi saattaa jäädä katkerasti ulkopuoliseksi, kun hänen kollegansa taloustieteessä ja psykologiassa otetaan vakavasti, niin poliittisessa päätöksenteossa kuin ihmisten arkiymmärryksessäkin. Tämä kokemus tuntuu löytyvän monen sosiologin itseymmärryksestä, mutta siinä on ehkä jotain objektiivisempaakin totuutta.

Tulin ajatelleeksi, että sekä taloustieteellä että psykologialla on akateemisen tutkimuksen ohella vakiintunut ja suhteellisen selvärajainen käytännön toimintaympäristö, nimittäin talouspolitiikka ja psykoterapia. Taloustieteilijän ja psykologin on luontevampaa tehdä työtään teknisestä tiedonintressistä käsin ja kysyä, millä keinoilla haluttuihin, jälleen kerran varsin selkeisiin, tavoitteisiin parhaiten päästään. Kiistat keynesiläisen ja uusklassisen taloustieteen tai psykodynaamisen ja kognitiivisen psykologian välillä saattavat olla osin teoreettis-filosofisia, mutta ennen kaikkea ne ovat teknis-käytännöllisiä.

Sosiologin sen sijaan on hankala kuvitella vastaavanlaisia kiistoja omalla tieteenalallaan, vaikka kiistoista sinänsä ei ole pulaa. Ei ole olemassa vastaavaa, yhtä yhtenäistä ja institutionalisoitunutta käytännön kenttää, johon teknis-käytännölliset kysymykset esitettäisiin, jossa niihin kehitettäisiin ratkaisuja ja ratkaisujen toimivuutta verrattaisiin keskenään. Ehkä se on hinta, joka on maksettava siitä, että sosiologia on ”yleinen yhteiskuntatiede”, eikä kovin hanakasti rajaa mitään yhteiskunnan osa-aluetta kiinnostuksenkohteidensa ulkopuolelle? Ehkä minulla on vain perspektiiviharha, kun ajattelen, että käytännön kenttää ei ole? Eikö esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen taivu hyvin teknisten kysymysten kentäksi? Eikö näitä kysymyksiä varsin vakiintuneesti ratkaista esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella? Onko akateemisilla sosiologeilla (verrattuna vaikka niihin taloustieteilijöihin ja psykologeihin) hankaluuksia ottaa sosiaali- ja terveyspolitiikan kysymyksiä omikseen?

Sosiologia 1965: Yhteiskunnallisen muutoksen selittämisestä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Mitään nimenomaista syytä ei kuitenkaan näytä olevan enempää siihen, että muuttuva yhteiskunta olisi vain meidän ajallemme ominainen, kuin siihenkään, että muutos rajottuisi yhteen ainoaan ja yhdellä ainoalla nimittäjällä ilmaistavaan prosessiin. Erityisesti antavat epäilyyn aihetta historiantutkijoiden tekemät havainnot. Keskenään ristiriitaisina heidän tulkintansa viittaavat useihin muutosprosesseihin ja muutosprosessien kuvaus sellaisenaan niiden jatkuvaan tapahtumiseen. Keskenään ristiriitaisia näyttävät olevan myös taloudellisen kasvun tutkijoiden tulkinnat.”

“Muutoksen ristiriitainen tulkinta näyttää kuitenkin perustuvan erilaisiin seikkoihin kansantalousmiesten ja historioitsijoiden tutkimuksissa. Historioitsijat operoivat tavallisesti erittäin suurella mutta samalla vaikeasti kontrolloitavalla muuttujajoukolla. Vastaavasti heidän tekemänsä johtopäätökset perustuvat runsaiden virikkeiden vapaaseen ja mittaamisen sidonnaisuudesta riippumattomaan tulkintaan. Itse asiassa historiantutkimus voi muodostua yhtä paljon taiteeksi kuin tieteeksikin, eikä sattuma lieneekään, että historia anglosaksisessa kulttuuripiirissä luetaankin juuri taiteiden (arts) eikä tieteiden (sciences) joukkoon kuuluvaksi. Historiantutkimuksen merkittävää asemaa muutoksen analyysissä tällä ei tietenkään tahdota kiistää. Tärkeää vain on muistaa, että historiantutkijoiden ristiriitaiset tulkinnat saattava selittyä yhtä paljon heille suodusta taiteen vapaudesta kuin itse tutkitun tapahtuman vaihteluista. Malleja rakentavien kansantalousmiesten kohdalla tilanne näyttää olevan miltei päinvastainen. He operoivat matemaattisen tarkasti ja käyttävät malleissaan vain sellaisia muuttujia, jotka on pystytty saamaan numeroiksi. Kun he lisäksi operoivat suhteellisen vähillä muuttujilla, on olemassa vaara, että he olennaisten yhteyksien ohella selittävät tarkasti myös epäolennaisia yhteyksiä. Erityisesti juuri rinnakkaisten aikasarjamuuttujien kollineaarisuus tekee tämän vaaran ilmeiseksi. Suunnilleen yhtä hyvin kuin keskikoulun käyneiden määrällä tai rahavirroilla voidaan kansantulon kasvua näennäisesti selittää myös monilla muilla muuttujilla.”

“Tässä tutkimuksessa yritetään muutosta valottaa kolmannella, sekä historioitsijoiden että taloudellisten mallien rakentajien selvityksistä poikkeavalla tai – jos niin tahdotaan sanoa – niitä yhdistävällä tavalla. Toisaalta pyritään säilyttämään ainakin osa siitä muuttujarikkaudesta, joka historiantutkimukselle on ominaista, toisaalta pyritään tästä rikkaudesta huolimatta säilyttämään mittaava ja kontrolloiva ote tutkittavaan. Toisin sanoen: sosiaalisia muutosprosesseja tiettynä ajanjaksona yritetään kuvata matemaattisen monimuuttuja-analyysin avulla.”

Seppänen, Paavo (1965) ”Muuttuva yhteiskunta”. Sosiologia 2:2, 73-89.

Tässä lainatussa artikkelin johdannossa Seppänen raivaa tilaa yhteiskunnallisen muutoksen sosiologiselle tutkimukselle erottamalla sen ensinnäkin toisinaan turhan kaunokirjallisesta historiantutkimuksesta ja toisaalta numeroihin ja malleihin hirttäytyvästä taloustieteestä. Itse monimuuttuja-analyysi perustuu faktorianalyysille ja korrelaatioille hyvin monipuolisesta ja heterogeenisestä muuttujajoukosta (kahvin kulutuksesta teologian opiskelijoiden sukupuolijakaumaan, helsingin väkilukuun ja vasemmistopuolueiden kannatukseen) vuosilta 1911-1961. Sosiologisesti jokseenkin mielekkäisiin tulkintoihinkin päästään, mitä voi jo sellaisenaan pitää melkoisena saavutuksena tällaisen haasteen edessä. Muuttujajoukon laajuus näkyy kuitenkin siinä, että analyysit vaikuttavat jossain määrin alustavilta ja keskeneräisiltä. Toisaalta juuri siitä johtuen ne eivät tunnu vakiintuneiden mittareiden tapaan lainkaan jäykiltä, vaan tekstissä on mukavasti etsimisen ja löytämisen tuntua. Faktorianalyysissä pääsijalle päätyy jonkinlainen yleistä yhteiskunnan rakenteellista muutosta, uudenaikaistumista tai ”organisoitumisen laajuutta” kuvaava faktori, jonka osalta yksittäisten muuttujien lataukset on raportoitu, ja ne ovatkin sellaisenaan kiinnostavia: kärjestä löytyvät

  1. Moottoriajoneuvojen määrä
  2. Tehdaskoneita käyttävät hevosvoimat
  3. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus
  4. Rautateiden henkilöliikenteen junakilometrit
  5. Kansantulo punnittuna tukkuhintaindeksillä
  6. Ulkomaankaupan vaihto
  7. Tukkuhintaindeksi
  8. Kaupunkiväestön suhde maalaisväestöön
  9. Terveydenhuollon suhteelliset menot
  10. Keuhkotuberkuloosiin kuolleiden suhteellinen määrä (tietenkin käänteinen suhde)

Tällaisessa käytössä tilastomenetelmät ovat nähdäkseni parhaimmillaan ja ruokkivat tieteellisiä oivalluksia. Alun itsetietoinen sosiologi muuttuu lopussa nöyräksi yhteistyön etsiskelijäksi, kun Seppänen toistaa melko usein esiintyvän mutta silti oikeutetun toivomuksen, että sosiologit voisivat ottaa oppia lähitieteiltään ja päinvastoin.