Avainsana-arkisto: vihreät

Liityin Vihreisiin

Vastaa

Ennen vaalitulosta olin miltei varma siitä, että Vihreät ovat saavuttaneet sellaisen aseman, jossa kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta haluavat olla heidän kanssaan yhteistyössä. Ajattelin, että nykyisessä maailmantilanteessa vihreää politiikkaa tarvitaan, ja että kaikki tietävät sen vasemmalta oikealle, Perussuomalaisia lukuunottamatta. Olin tietenkin väärässä.

Ajattelen edelleen, että vihreää politiikkaa tarvitaan. Tuleva poliittisen aktiivisuuteni määrä on vielä epäselvä, mutta haluaisin olla kehittämässä puoluetta siihen suuntaan, että sen politiikka tulee ihmisille entistä ymmärrettävämmäksi. Miksi ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa tarvitaan nopeita edistysaskelia? Miksi perusturvajärjestelmää on kehitettävä perustulon suuntaan? Miksi verkottuneessa yhteiskunnassa tarvitaan avoimuutta? Voin liittyä siihen joukkoon, joka on Perussuomalaisten vaalivoitolle kiitollinen siksi, että vanhoja asetelmia ravistellaan. Nyt, kun hallituksessa todennäköisesti istuu sika säkissä ja kaikki ovat siitä hämillään, tarvitaan ponnisteluita, jotta ravistelun seurauksena mennään parempaan suuntaan eikä huonompaan.

Kari Peitsamon sanoin, muutettavat muuttaen: Liityn Vihreisiin. Täältä se käy helposti.

Yliopistolakiuudistuksesta

Vastaa

Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi on tällä hetkellä eduskunnassa sivistysvaliokunnan käsittelyssä. Ymmärtääkseni lakia nykymuodossaan kannattaa Keskustan ja Kokoomuksen edustajat, Vasemmistoliitosta Paavo Arhinmäki on äänekkäästi vastustanut lakia. Vihreiden edustaja Outi Alanko-Kahiluoto on myös aktiivisesti kritisoinut lain kohtia. Demarien kannoista en ole ihan varma, mutta luulisin (enkä jaksa ottaa selvää) heidän olevan kriittisiä, jos ei muuta niin oppositioasemansa vuoksi.

Olen ollut valitettavan passiivisesti mukana lakia kritisoimaan nousseen yliopistoliikkeen (Tampereella Toimiva yliopisto) toiminnassa. Mahtavaa on kuitenkin ollut nähdä, millaista yhteishenkeä ja -toimintaa kevään aikana on syntynyt. Toimiva yliopisto ja sen sisarukset muilla paikkakunnilla ovat ryhtyneet yliopiston uudelleenmäärittelyyn, ja mikä ehkä olennaista, itsemäärittelyyn. Lakiesityksessä yliopisto määritellään uudelleen viralliselta taholta, ylhäältä alaspäin. Virallisen määrittelyn suunta tosin on aina ja välttämättä tämä, mutta toiseen suuntaan etenevä, yliopistolaisista itsestään lähtevä määrittely on ehkä jopa perustavanlaatuisempi ja lopulta olennaisempi. Toimivassa yliopistossa on monenlaisia näkemyksiä siitä, millainen yliopiston tulisi olla, ja millainen yhteiskunnan tulisi olla. Arvokkainta minusta on kuitenkin keskusteluun ryhtyminen. Liike aikoo jatkaa toimintaansa kävi lakiesitykselle mitä tahansa. Yliopisto on, on aina ollut ja tulee aina olemaankin yhtä kuin yliopistolaiset.

Lakiesityksen suurimmat ongelmakohdat

  1. En ole kuullut yhtäkään hyvää perustelua sille, miksi yliopiston hallituksessa ulkopuolisilla tulisi olla (käytännössä) enemmistö, varsinkin, kun lakia on markkinoitu autonomialla. Sinänsä en vastusta ulkopuolisten jäsenten läsnäoloa hallituksessa. Yliopistolaisilla tulee olla yliopiston hallituksessa enemmistö.
  2. Hallituksen ulkopuolisine jäsenineen valitsee yliopiston sisäisistä ryhmistä koostuva kollegio, jonka siis olisi tarkoitus olla hallitusta ylempi elin. Käytännössä hallitus ei kuitenkaan vastaa toiminnastaan kenellekään, edes kollegiolle. Kollegiolla ei ole valtaa erottaa hallitusta tai sen jäsentä. Kokoomuksen Harri Jaskari piti paneelikeskustelussa tällaisena valtana sitä, että kollegio voi jättää myöntämättä hallitukselle vastuuvapauden, mutta se on laihaakin laihempi lohtu. Kollegion valtaa olisi siis tässä suhteessa lisättävä. Tämän lisäksi kollegion valintatavasta määrätään johtosäännössä, josta päättää yksin hallitus.
  3. Laki antaa yliopistoille mahdollisuuden periä maksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Maksuton koulutus on suomalaisen järjestelmän kulmakivi ja myös monille ulkomaalaisille syy tulla juuri Suomeen. Maksuttomuuden periaatetta ei tule murentaa, sillä se on, vaikka kuinka väitetään toisin, askel maksullisen koulutuksen suuntaan yleisemminkin. Ulkomaalaiset opiskelijat ovat ehdottomasti rikkaus, sen myöntänee jopa kokoomus. Lisäksi maksullisuus lisäisi olennaisesti ulkomaalaisten opiskelijoiden epätasa-arvoa, kun vain tarpeeksi varakkailla olisi mahdollisuus tulla Suomeen opiskelemaan.

Vihreät ja hallitusyhteistyö

Entä jos laki menee läpi? Vihreiden kannattajien nilkoille on potkittu kevään aikana jo ainakin Lex Nokian muodossa, ja yliopistolaki koskettaa heitä, Suomen akateemisinta kannattajakuntaa myös vahvasti. Hallituksessa istuvalle puolueelle tämä on ymmärrettävästi hankalaa. Molempien lakien kritisoijat ovat painostaneet Vihreitä voimakkaasti. Itsekin lähetin varsin vihaisen oloisen postin muutamalle kansanedustajalle ja Lex Nokian mentyä läpi olin valmis vaihtamaan puoluetta. Valinta olisi helppo, sillä Vasemmistoliitto on henkilökohtaisessa puoluemittarissa hätistellyt Vihreitä koko ajan. Toistaiseksi en kuitenkaan ole loikkaamassa. Sen sijaan tämän kevään tapahtumat saattavat etäännyttää minua puoluepolitiikasta ylipäätään, vaikka en ole ihan varma, onko sekään tarkoitukseni mukaista.

En hylkää Vihreitä, koska se on edelleen vähiten huono vaihtoehto, ja demokraattisessa järjestelmässä se on parasta, mihin puolue pystyy. Vihreät ovat puolustautuneet toteamalla, että oppositiopuolueet olisivat hallituksessa toimineet samalla tavalla. Hallitusohjelma on väistämättä kompromissi, jossa yksi puolue ei voi saada kaikkia tavoitteitaan läpi. Toisaalta luulen myös, että Vasemmistoliitolla olisi ollut paljon suurempi kynnys olla ylipäätään mukana porvarihallituksessa. Tätä painostajat toivoisivat myös Vihreiltä, nimittäin eroamista hallituksesta. Siten porvarihallitus olisi hölmöilyistään yksin vastuussa, eikä Vihreät tahraisi takkiaan. Tässä on kuitenkin kääntöpuoli, jonka Oras Tynkkynen ilmaisi blogissaan ja siellä käydyssä keskustelussa mielestäni varsin hyvin ilmaisee. Vihreät ovat saaneet hallituksessa asioitaan läpi. Keskusta ja Kokoomuskin ovat joutuneet taipumaan kompromisseihin. Lisäksi, useimmat Vihreiden intressit ja mielipiteet ovat hallituksessa vähemmistössä.

Vihreitä voi syyttää kaksinaamaisuudesta ja välistä vetämisestä, mutta minusta olisi parempi harrastaa metakritiikkiä koko Suomen poliittista järjestelmää kohtaan. Onko esimerkiksi hallitus-oppositio -jako mielekäs? Nykyisessä järjestelmässä käsitys, että kansanedustajat äänestävät parhaan tietämyksensä ja oman tuntonsa mukaan on kuitenkin väärässä. Entä olisiko suoralle demokratialle syytä antaa enemmän tilaa ja miten se tehtäisiin? Suora demokratia puolestaan nostattaa kysymyksiä siitä, miten selvillä ”kansa” on asioista, onko nykyinen kansalaiskeskustelu riittävän laajaa ja millaisia keinoja esimerkiksi suurpääomalla on manipuloida ”kansaa” verrattuna ammattipoliitikkoihin.

Voisiko joku yhteiskuntafilosofi tai politiikantutkija kertoa, millainen järjestelmä olisi oikeudenmukainen ja tuottaisi eniten onnellisuutta?

Poliittisia tunnustuksia ja avautumisia

3 vastausta

Eräänlainen askel on nyt otettu. Kirjoitin eilen Tampereen Vihreiden kanssa ehdokassopimuksen, mikä tarkoittaa, että asetun syksyn kuntavaaleissa ehdolle Vihreiden listalla. Asia tosin tulee virallisesti voimaan vasta, kun Tampereen Vihreiden hallitus hyväksyy minut ehdokkaaksi. On ehkä syytä kaunistelematta sanoa, että kunnallispolitiikka on minulle tähän asti ollut melkoi vieras alue. Tai no, henkilökohtaisista syistä se on välillisesti jossain määrin tuttua. Joka tapauksessa poliittinen aktivoituminen on lykkääntynyt yhtäältä siksi, että en ole kokenut (varsinkaan kuntatason) politiikkaa kiinnostavana ja toisaalta vaikeus asettua selkeästi puoluekentälle. Jos vaikkapa valinta oikeiston ja vasemmiston välillä tarkoittaisi valintaa kokoomuksen ja demarien välillä, en haluaisi tehdä koko valintaa. Onneksi sentään ei tarkoita. (Kolmas syy on laiskuus ja se liian yleinen ajattelutapa, että kyllä niitä hyviä asioita joku muu siellä ajaa.)

Vihreät vai Vasemmistoliitto?

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat olleet minulle selkeästi läheisimmät puolueet, vaikka tietenkän kumpikaan puolue ei ole täydellinen. Vasemmistoliittoa puoluepoliittisena organisaationa on riivannut uudistuskyvyttömyys. Sosiaalifoorumissa sen sijaan näytti siltä, että vasemmistolaisetkin osaavat ajatella, ja että ideologista keskustelua yritetään käydä. Vihreissä minua taas on ärsyttänyt esimerkiksi ”ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edellä” -asenne. Se tarkoittaa helposti sitä, että ”oikeistoa” ja ”vasemmistoa” erottaviin kysymyksiin ei oteta kantaa ja kalastellaan kannatusta kummaltakin puolelta. Vaikka ympäristöarvojen levittäminen oikeistoonkin on arvokas tavoite, olen pitkälti samaa mieltä Tuomas Rantasen kanssa siitä, että vihreän liikkeen pääasiallinen tavoite on toimia perinteisen työväenliikkeen uudistajana. Periaatteessa minulle kaksi yhtä tärkeää poliittista projektia olisi vasemmiston uudistaminen moderniksi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä ajavaksi liikkeeksi tai ”punavihreyden”, joka terminä on tähän asti ollut lähinnä nuorten vasemmistolaisten käytössä, korostaminen Vihreissä.

Poliittiset idolit

Yksi selvä syy Vihreiden valintaan Vasemmistoliiton sijaan on myös se, että viime aikoina lähes poikkeuksetta poliittiset esikuvani ovat olleet vihreitä. Eduskuntavaalien alla Oras Tynkkynen vakuutti minut kolmella tavalla. Ensinnäkin hänellä on asiantuntemusta sekä substanssistaan ilmastonmuutoksesta että poliittisesta toiminnasta. Toiseksi lähes poikkeuksetta hänen mielipiteensä ovat ”oikeita”. Kolmanneksi hän on loistava puhuja, mikä ei politiikassa (tai vaikuttamisessa ylipäätään) ole yhdentekevää. Olen myös melko lailla kiinnostunut tietotekniikkaan liittyvistä poliittisista kysymyksistä. Jyrki Kasvi on profiloitunut henkilöksi, jolla on valtakunnan poliitikoista ylivoimaisesti paras asiantuntemus ja selkein näkemys uuden teknologian ja yhteiskunnan suhteista. Kolmantena idolina on tämän vuoden osalta jo edellä mainittu Voima Kustannuksen toimitusjohtaja Tuomas Rantanen, joka osui kevään aikana useamman kerran silmääni tapahtumissa ja julkisuudessa.

Varauksellisuus

Ehkä henkilökohtaisen historiani ja identiteettini kehityksen ja toisaalta filosofian ja sosiologian opiskelun yhdysvaikutuksena olen yleensä vierastanut absoluuttisia väitteitä. Ja sellaisilta poliittiset väittämät ja ideologiat ovat suurelta osin minusta tuntuneet. Miksi ajaa jotain konkreettista asiaa, jos se perustuu jollekin hyvin kiistanalaiselle ja ehkä tiedostamattomalle ja kyseenalaisellekin poliittiselle ideologialle? Epäilyllä on kaksi yksilötasolla mukavaa vaikutusta. Toinen on se, että epäilemällä ja kritisoimalla voi murentaa luutuneita käsityksiä. Toinen puolestaan on se, että kun pidättäytyy sitoutumasta mihinkään, ei myöskään joudu siitä vastuuseen. Tuosta yhteiskunnan tasolla epämiellyttävästä toisesta vaikutuksesta olen asteittain luopunut lähinnä juuri pyrkimällä tiedostamaan sen, että niin kauan kun epäilijällä ei ole varmoja vastauksia, hän joutuu toimimaan parhaiksi katsomiensa vastausten perusteella. Kesän tieteenfilosofian opintoja soveltaen voisin nimittää itseäni eräänlaiseksi poliittiseksi fallibilistiksi. Tästä syystä Vihreät on minulle vain ”vähiten vastenmielinen” puolue, ei sydänveren asia.

Millainen kapitalismin pitäisi olla?

Konkreettisia poliittisia päätöksiä siis tehdään koko ajan, vaikka kukaan ei ole keksinytkään yksiselitteisiä vastauksia päätöksien taustalla oleviin kysymyksiin. Luulisin, että politiikan luonne ei kovin pian pääse eroon tästä piirteestä. Silti on myös tärkeää pitää mielessä laajemmat ideologiset kysymykset. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajamiensa asioiden taustat unohtanut ”reaalipoliitikko”, joka ottaa monet asiat annettuina, ja jolle politiikka on pelkkää pienten nappuloiden siirtelyä.

Keskeisimpiä ideologisia kysymyksiä taitaa olla se, millainen kapitalismi on hyvä vai pitäisikö miettiä jotain ihan muuta. Pidän yleensä kommunismiromantiikasta ja siihen liittyvistä utopioista, mutta puoluepoliittisella tasolla se keskustelu on ehkä turhaa niin kauan, kuin jotain järjestelmällistä visiota saadaan aikaiseksi. Kommunismista puhuminen on poliitikolle vaarallista myös siksi, että siitä syntyy välittömästi assosiaatiot Neuvostoliittoon ja totalitarismiin. Katsotaan, että kylmän sodan loppuminen todisti kommunismin virheelliseksi valtiojärjestelmäksi ja ideologiaksi. Siis: puoluepolitiikassa on toistaiseksi syytä keskittyä enemmän siihen, millainen kapitalismi on paras mahdollinen.

Olen todella sitä mieltä, että globaali kapitalismi voisi olla huomattavasti parempi järjestelmä kuin se nykyisellään on. Vapaata markkinataloutta puolustavat tahot jättävät usein, ja ymmärrettävästi, sanomatta, että tällä hetkellä markkinatalouden vapaus on varsin yksipuolista jos ajatellaan vaikkapa länsimaiden suhdetta kehitysmaihin. EU maataloustukineen ei todellakaan ole avoin markkina-alue kehitysmaiden vientituotteille. Sen sijaan EU:n tuilla tuotettu liikatuotanto voidaan polkuhintaan dumpata kehitysmaihin, jolloin sen hinta on alhaisempi kuin ”todellinen” markkina-arvo. Tästä taas koituu ongelmia kehitysmaiden omalle tuotannolle. Eräässä mielessä siis todella vapaa, tasavertaiseen kilpailuun perustuva globaali markkinatalous olisi minusta oikeudenmukaisempi kuin nykyinen järjestelmä.

Tämän globaalin markkinatasa-arvon hinta olisi kuitenkin vielä kovempi kuin sillä saavutettavat mahdolliset edut, sillä se vahvistaisi yritysten valtaa globaaleina toimijoina. Markkinamekanismin leviämisen välttämätön seuraus on, että yhä useammista yhteiskunnallisesta kysymyksestä päätetään parlamentarismin ulkopuolella, epädemokraattisesti. Pääoma on kiinnostunut vain kasvamisesta, ei vaikkapa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ympäristökatastrofien ehkäisemisestä. Siksi poliitikkojen on oltava niistä kiinnostuneita. Siksi kapitalismia on säänneltävä voimakkaasti, sen eteenpäin puskevaa voimaa on kanavoitava sinne, mihin moraalitajumme, ei oman edun tavoittelumme, sitä ohjaa. Vihreiden ansiosta toteutettu (mutta paljon toivomisen varaa jättänyt) ekologinen verouudistus on tästä hyvä esimerkki.

Esimerkiksi kunnallisten palveluiden kilpailuttaminen ei olisi välttämättä huono asia, jos kriteeristö on kohdallaan eli tarpeeksi tiukkaa. Hinnan lisäksi kilpailutuksessa voidaan vaatia palvelun tuottajalta vaikkapa ekologisuutta, työntekijöiden oikeudenmukaista kohtelua (ja palkkaa) ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Ei ole mitenkään sanottua, että nykyiset julkiset palvelut täyttäisivät nämä tiukat kriteerit kategorisesti aina paremmin kuin yksityiset. Silti yksityistämisen seuraukset on tiedostettava myös pitkällä tähtäimellä, ja erityisesti on pidettävä mielessä, että kunnallisesti tuotetut tai ostetut palvelut ovat tarkoitettu kaikille eikä esimerkiksi vain niille, joilla on niihin varaa.

Lankojen keräämistä yhteen

Merkittävä askel minun poliittisessa aktivoitumisessani on siis otettu. Tai ehkä se on pikemminkin vasta tulossa, ja vasta vaalien jälkeen on selvää, kuinka innokkaasti todella jaksan olla aktiivinen puoluepolitiikassa. Punavihreän identiteettini kannalta olisi ihanteellista, jos voisin auttaa Vihreitä ja vasemmistoa löytämään toisensa ja puhumaan samaa (tietysti itselleni mieluista) kieltä. Vaikka en välttämättä hypikään riemusta Tampereen nykyisestä XL-yhteistyöstä, on demarien ja kokoomuksen pitkäaikaisen aseveliakselin murtaminen, josta Tampereen Vihreät mielellään ottavat kunnian, minustakin loistava asia.

Tulevia erityisiä vaaliteemojani en ole ehtinyt varsinaisesti miettiä, mutta ensimmäisenä tulee mieleen jonkinlainen kulutuskriittisyys ja kaupungin rooli ylettömän kulutuksen hillitsemisessä. Osa tätä on epäkaupallisten julkisten tilojen säilyttäminen ja lisääminen. Ilmastonmuutoksen torjuminen on merkittävällä tavalla elämäntapakysymys. Vielä pidemmälle ”poliittisen” kielenkäytön syövereihin sukeltaakseni voisin vaatia, että Tampere on ihmisten, ei kuluttajien kaupunki.

Vaikka kunnallisesta päätöksenteosta minulla on vielä paljon opittavaa, on mukaan lähteminen paras vaihtoehto opettelemiseen. Poliittisen blogitekstin kirjoittaminen yötä myöten ei välttämättä ole paras tapa tehdä sitä, mutta se on ainakin alku.