Aihearkisto: politiikka

Pari metaforaa poliittisesta sitoutumisesta

3 vastausta

Poliittinen toiminta on tasapainoilua jonkinlaisen eklektismin ja radikaaliuden välillä (monien muiden vastakkainasetteluiden lisäksi). Metaforien käyttö konkreettisten asioiden pohtimisessa johtaa pahimmillaan täysin harhaan, parhaimmillaan paljastaa todellisuudesta jotain olennaista, joka muuten jäisi piiloon. Kokeillaanpa päästä tuohon jälkimmäiseen.

Yksi lähestymistapa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on metsämetafora, jolla en tarkoita Tampereen yliopiston rehtori Kaija Hollin höpötyksiä metsänhoitamisesta, vaan tämä on muistaakseni kantautunut korviini Slavoj Zizekin kautta. Jos on eksynyt metsään, paras keino päästä sieltä ihmisten ilmoille on valita yksi suunta ja seurata sitä epäröimättä. Muuten jää kiertämään ympyrää. Politiikassa tämä tietysti tarkoittaisi, että sitoutuu yhteen utopiaan, jonka sisällöllä ei niin ole merkitystä, kunhan tavoittelee sitä määrätietoisesti. Eklektikot ja kompromissintekijät jäävät tästä näkökulmasta auttamatta kiertämään kehää metsässä.

Toiseksi voitaisiin ajatella yhteiskuntaa suht monimutkaisena ja suht hyödyllisenä koneena, jonka vikojen korjaaminen tai tekeminen paremmaksi on tavoitteena. Päinvastoin kuin metsämetaforassa, tässä lähdetään siitä, että emme missään nimessä halua luopua nykyisestä yhteiskunnasta. Tämä johtaa myös päinvastaiseen johtopäätökseen. Jonkin poliittisen ideologian tiukka noudattaminen saattaa johtaa koneen rikkoutumiseen. Koneen hallinta ja muuttaminen vaatii paljon byrokraattista tietoa koneen toiminnasta ja mahdollisten muutosten vaikutuksista sen eri mekanismeissa. Jos kone täyttää tehtävänsä edes tyydyttävästi, suhtautuminen muutoksiin on pääosin konservatiivista.

Siinä missä metsämetafora johtaa dogmaattiseen vallankumouksellisuuteen, konemetafora johtaa maltilliseen konservatiivisuuteen. Luonnollisesti poliittisen toimijan positio näihin kuvauksiin nähden riippuu siitä, miten arvokkaana hän nykyisenlaista yhteiskuntaa pitää. Jos kapitalismi on vaikkapa ekologisista, sosiaalisista tai moraalisista syistä kaikkein epätoivottavin tulevaisuuskuva, vallankumouksellisuus on houkuttelevaa. Jos taas kapitalismista luopuminen näyttää tarkoittavan johonkin esikapitalistiseen järjestelmään paluuta, konservatiivisuus (tai reformismi) tuntuu hyvältä, vaikka kapitalistinen kone olisikin menossa ikävään suuntaan. Siihen, miten arvokkaana poliittinen toimija nykyistä yhteiskuntaa pitää, vaikuttaa monenlaiset henkilökohtaiset tekijät ja havainnot. Poliittisesti passiiviset ihmiset taas ehkä tuppaavat hyväksymään metsän tai koneen sellaisenaan. Jaaha. Mitäköhän sitä itse ajattelisi.

Kun muistamme, että sosiaalisen todellisuuden instituutiot ovat valtaosin ihmisten tuotoksia ja jossain määrin riippumattomia luonnollisista reunaehdoista, vallankumouksellisuus tulee hieman ymmärrettävämmäksi. Kapitalistinen yhteiskunta näyttää toimivan, koska olemme eläneet siinä niin kauan ja sen instituutiot ovat meille tuttuja. Mikään ei estäisi meitä vallankumouksen jälkeen vakiinnuttamasta toisenlaisia instituutioita, jotka sopisivat paremmin käsitykseemme hyvästä yhteiskunnasta. Toisaalta tämäkin vaatisi yksityiskohtaista suunnittelua, tuskin haluamamme instituutiot itsekseen syntyisivät. Siis, vallankumouksellisuuskin on melkoista insinööritoimintaa. Insinöörit eivät ole kollektiivisen toiminnan asiantuntijoita, mutta vallankumouksen suunnittelussa olisi jotenkin tultava senkin kanssa toimeen, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä.

Kuinka montaa metaforaa tai kielikuvaa ehdin jo käyttää? Kuinka hyödyllisiä ne olivat? Perinteisesti olen melko tiukasti reformisti vallankumouksellisen sijaan, eikä tämä hourailu sitä ainakaan vielä muuttanut.

Kriittistä tietoa yliopistolla, siispä kutsutaan poliisit paikalle!

Vastaa

Mikäs tämä Tampereen yliopiston Linna-rakennuksessa palveleva ruokala oikein onkaan? Oho! Sodexo, näyttääpä epäilyttävältä. Ihmisoikeusloukkauksia, työläisten polkemista ja vankilabisnestä. En ehkä haluaisi syödä sellaisessa, enkä oikeastaan haluaisi, että täällä yhteiskuntatieteilijöiden keskellä olisi tuollainen yritys. Hmh, mitenköhän tänne saisi esimerkiksi opiskelijoiden omistaman Juveneksen? Ahaa! Täällähän on innokkaat opiskelijat järjestäneet boikotin, ja kojulla tarjotaan Sodexoa kritisoivaa tietoa ilmaisen kahvin kera! Mutta hyvät veljet ja siskot, mitä näenkään? Yliopiston hallinto on kutsunut poliisit paikalle. Onko täällä tapahtunut jotain rikollista? Kuuleman mukaan täällä, kaikille avoimessa sivistysyliopistossa, on häiritty kunnon monikansallisen yrityksen liiketoimintaa epäreilulla kilpailulla (ilmainen kahvi) ja kaiken lisäksi vielä tarjottu tietoa. Yliopistossa! Uskon yliopiston hallinnon hyvään tahtoon, mutta näkisin, että kriittisyys ja sananvapaus kampuksella ovat yliopistolle sopivampia arvoja kuin arveluttavan yrityksen imagon säilyttäminen.

Tilanteen etenemisestä on raportti mm täällä, lehtikirjoittelun koontia ja videokuvaa on tarjolla täällä. Boikottitiedote taas täällä.

Yliopistolakiuudistuksesta

Vastaa

Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi on tällä hetkellä eduskunnassa sivistysvaliokunnan käsittelyssä. Ymmärtääkseni lakia nykymuodossaan kannattaa Keskustan ja Kokoomuksen edustajat, Vasemmistoliitosta Paavo Arhinmäki on äänekkäästi vastustanut lakia. Vihreiden edustaja Outi Alanko-Kahiluoto on myös aktiivisesti kritisoinut lain kohtia. Demarien kannoista en ole ihan varma, mutta luulisin (enkä jaksa ottaa selvää) heidän olevan kriittisiä, jos ei muuta niin oppositioasemansa vuoksi.

Olen ollut valitettavan passiivisesti mukana lakia kritisoimaan nousseen yliopistoliikkeen (Tampereella Toimiva yliopisto) toiminnassa. Mahtavaa on kuitenkin ollut nähdä, millaista yhteishenkeä ja -toimintaa kevään aikana on syntynyt. Toimiva yliopisto ja sen sisarukset muilla paikkakunnilla ovat ryhtyneet yliopiston uudelleenmäärittelyyn, ja mikä ehkä olennaista, itsemäärittelyyn. Lakiesityksessä yliopisto määritellään uudelleen viralliselta taholta, ylhäältä alaspäin. Virallisen määrittelyn suunta tosin on aina ja välttämättä tämä, mutta toiseen suuntaan etenevä, yliopistolaisista itsestään lähtevä määrittely on ehkä jopa perustavanlaatuisempi ja lopulta olennaisempi. Toimivassa yliopistossa on monenlaisia näkemyksiä siitä, millainen yliopiston tulisi olla, ja millainen yhteiskunnan tulisi olla. Arvokkainta minusta on kuitenkin keskusteluun ryhtyminen. Liike aikoo jatkaa toimintaansa kävi lakiesitykselle mitä tahansa. Yliopisto on, on aina ollut ja tulee aina olemaankin yhtä kuin yliopistolaiset.

Lakiesityksen suurimmat ongelmakohdat

  1. En ole kuullut yhtäkään hyvää perustelua sille, miksi yliopiston hallituksessa ulkopuolisilla tulisi olla (käytännössä) enemmistö, varsinkin, kun lakia on markkinoitu autonomialla. Sinänsä en vastusta ulkopuolisten jäsenten läsnäoloa hallituksessa. Yliopistolaisilla tulee olla yliopiston hallituksessa enemmistö.
  2. Hallituksen ulkopuolisine jäsenineen valitsee yliopiston sisäisistä ryhmistä koostuva kollegio, jonka siis olisi tarkoitus olla hallitusta ylempi elin. Käytännössä hallitus ei kuitenkaan vastaa toiminnastaan kenellekään, edes kollegiolle. Kollegiolla ei ole valtaa erottaa hallitusta tai sen jäsentä. Kokoomuksen Harri Jaskari piti paneelikeskustelussa tällaisena valtana sitä, että kollegio voi jättää myöntämättä hallitukselle vastuuvapauden, mutta se on laihaakin laihempi lohtu. Kollegion valtaa olisi siis tässä suhteessa lisättävä. Tämän lisäksi kollegion valintatavasta määrätään johtosäännössä, josta päättää yksin hallitus.
  3. Laki antaa yliopistoille mahdollisuuden periä maksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Maksuton koulutus on suomalaisen järjestelmän kulmakivi ja myös monille ulkomaalaisille syy tulla juuri Suomeen. Maksuttomuuden periaatetta ei tule murentaa, sillä se on, vaikka kuinka väitetään toisin, askel maksullisen koulutuksen suuntaan yleisemminkin. Ulkomaalaiset opiskelijat ovat ehdottomasti rikkaus, sen myöntänee jopa kokoomus. Lisäksi maksullisuus lisäisi olennaisesti ulkomaalaisten opiskelijoiden epätasa-arvoa, kun vain tarpeeksi varakkailla olisi mahdollisuus tulla Suomeen opiskelemaan.

Vihreät ja hallitusyhteistyö

Entä jos laki menee läpi? Vihreiden kannattajien nilkoille on potkittu kevään aikana jo ainakin Lex Nokian muodossa, ja yliopistolaki koskettaa heitä, Suomen akateemisinta kannattajakuntaa myös vahvasti. Hallituksessa istuvalle puolueelle tämä on ymmärrettävästi hankalaa. Molempien lakien kritisoijat ovat painostaneet Vihreitä voimakkaasti. Itsekin lähetin varsin vihaisen oloisen postin muutamalle kansanedustajalle ja Lex Nokian mentyä läpi olin valmis vaihtamaan puoluetta. Valinta olisi helppo, sillä Vasemmistoliitto on henkilökohtaisessa puoluemittarissa hätistellyt Vihreitä koko ajan. Toistaiseksi en kuitenkaan ole loikkaamassa. Sen sijaan tämän kevään tapahtumat saattavat etäännyttää minua puoluepolitiikasta ylipäätään, vaikka en ole ihan varma, onko sekään tarkoitukseni mukaista.

En hylkää Vihreitä, koska se on edelleen vähiten huono vaihtoehto, ja demokraattisessa järjestelmässä se on parasta, mihin puolue pystyy. Vihreät ovat puolustautuneet toteamalla, että oppositiopuolueet olisivat hallituksessa toimineet samalla tavalla. Hallitusohjelma on väistämättä kompromissi, jossa yksi puolue ei voi saada kaikkia tavoitteitaan läpi. Toisaalta luulen myös, että Vasemmistoliitolla olisi ollut paljon suurempi kynnys olla ylipäätään mukana porvarihallituksessa. Tätä painostajat toivoisivat myös Vihreiltä, nimittäin eroamista hallituksesta. Siten porvarihallitus olisi hölmöilyistään yksin vastuussa, eikä Vihreät tahraisi takkiaan. Tässä on kuitenkin kääntöpuoli, jonka Oras Tynkkynen ilmaisi blogissaan ja siellä käydyssä keskustelussa mielestäni varsin hyvin ilmaisee. Vihreät ovat saaneet hallituksessa asioitaan läpi. Keskusta ja Kokoomuskin ovat joutuneet taipumaan kompromisseihin. Lisäksi, useimmat Vihreiden intressit ja mielipiteet ovat hallituksessa vähemmistössä.

Vihreitä voi syyttää kaksinaamaisuudesta ja välistä vetämisestä, mutta minusta olisi parempi harrastaa metakritiikkiä koko Suomen poliittista järjestelmää kohtaan. Onko esimerkiksi hallitus-oppositio -jako mielekäs? Nykyisessä järjestelmässä käsitys, että kansanedustajat äänestävät parhaan tietämyksensä ja oman tuntonsa mukaan on kuitenkin väärässä. Entä olisiko suoralle demokratialle syytä antaa enemmän tilaa ja miten se tehtäisiin? Suora demokratia puolestaan nostattaa kysymyksiä siitä, miten selvillä ”kansa” on asioista, onko nykyinen kansalaiskeskustelu riittävän laajaa ja millaisia keinoja esimerkiksi suurpääomalla on manipuloida ”kansaa” verrattuna ammattipoliitikkoihin.

Voisiko joku yhteiskuntafilosofi tai politiikantutkija kertoa, millainen järjestelmä olisi oikeudenmukainen ja tuottaisi eniten onnellisuutta?

Toimiiko yliopisto?

Vastaa

Millaisen yliopiston uuden yliopistolain kannattajat ovat kuvitelleet? Entä millaisen yliopiston yliopistot itse haluavat? Millainen on toimiva yliopisto? Tällaisista asioistta keskustellaan ensi torstaina, tilaisuuden järjestää Toimiva yliopisto -verkosto. Jos autonomiaa on meille luvattu, sitä käyttäkäämme. Kaikki mukaan!

———————————————-

Tampereen yliopistolaiset kutsuvat tiedotusvälineet ja kaikki kiinnostuneet 12.2. kello 12 Tampereen yliopiston päärakennuksen pääaulaan. Avoimessa tilaisuudessa yliopistolaiset pitävät lyhyitä puheenvuoroja.

Koulutuspoliittinen kuvitelma yliopistosta innovaatiokoneena on katteeton ja vahingollinen. Yliopistoilla, tutkimisella ja oppimisella on luovuttamaton itseisarvo, joka on myyty. Näiden arvojen säilyttämiseen uuden yliopistolain lupaama autonomia ei riitä.

Kun tietämisen, olemisen ja tekemisen vapaus on pakenemassa virallisesta yliopistolaitoksesta, yliopisto on määriteltävä, kuviteltava ja rakennettava uudelleen.

Ohjelmaa:

– Toimiva yliopisto -verkosto
– Yliassistentti Tere Vadén
– Tuleva rehtori Kaija Holli
– Tamyn koulutuspoliittinen sihteeri Maija Mattila
– Professori Mikko Lahtinen
– TATTE ry:n puheenjohtaja Sinikka Torkkola
– Opiskelija Antti Ronkainen

+ Vapaa lava.

——-

Edit: Tamyn ja TATTE:n puheenvuorot. Linkit.

Vaalitilitys

2 vastausta

Jollain tapaa on ehkä kornia, että edellinen kirjoitukseni oli ”vaalikampanjan avaus”. Tämä lienee syksyn vaaliblogauksista viimeinen, mutta ei varmastikaan viimeinen poliittinen kirjoitus.

Olin koko eilisen päivän Tampereen Normaalikoululla vaalilautakunnassa. Ääntenlaskun jälkeen olin saanut Nekalan äänestysalueelta yhden äänen, samoin kuin Salla, ja myös samoin kuin omalla valitsijayhdistyksellään ehdolla ollut Tampereen valkoisen rodun pelastaja. No, Nekalan ääniharavat eivät olleet kovin epämiellyttäviä: Marjatta Stenius-Kaukonen, Oras Tynkkynen ja Perttu Pesä. Lisäksi kuulin saaneeni ennakkoääniä huikeat 23! Joka tapauksessa polkiessani Norssilta YO-talolle Vihreiden valvojaisiin minulla ei ollut mitään aavistusta mistään kokonaistuloksesta. Saapuessani oli Rosa Meriläinen hehkuttamassa mikrofoniin loistavaa tilannetta. Vihreille oli tulossa joka tapauksessa lisäpaikkoja Tampereelle. Sallaa kiiteltiin vaalipäällikön tehtävän mallikkaasta suorittamisesta – eikä syyttä. Ääntenlaskun lopullisesti päätyttyä minun tulokseni oli odottamattomat 89 ääntä. Moni kertoi jo etukäteen äänestävänsä minua, ja heille kuuluu erinomaisen suuri kiitos. Erityisen iloinen olen jokaisesta tuntemattomalta tulleesta äänestä. Vaatimattomia ja vähälukuisia vaaliesitteitäni oli jakamassa itseni lisäksi Simo, Salla ja Eerik, minkä lisäksi Eerik teki huikean Facebook-tukikampanjan. On kivaa olla näin mahtavien ihmisten joukossa.

Jotenkin maanlaajuinen tulos oli haisteltavissa. Kokoomus ja Vihreät kuuluvat syksyn muotiin. Demarit ja Vasemmistoliitto ovat edelleenkin ahdingossa, vaikka kuinka toisin toivoisi. Perussuomalaisten suosio on minun tulkintani mukaan suoraan verrannollinen muiden puolueiden takkuiluun. Niin kauan, kuin Timo Soini kykenee suuremmin valehtelematta esittämään teräviä piikkejään, niin kauan on muissa jotain pahasti vialla.

Sykähdyttävimmät iloiset uutiset tulivat suurista kaupungeista. Helsingissä Vihreistä tuli toiseksi suurin puolue Kokoomuksen jälkeen, kuten myös Espoossa. Täällä Vihreät saivat kolme lisäpaikkaa, ja Tampere oli yksi niistä harvoista kunnista, joissa Kokoomuksen kannatus jopa laski. Vaikka Vihreiden uusi valtuustoryhmä on kokonaisuudessaan vaikuttava ja monipuolinen arkkitehteineen ja ylikonstaapeleineen, minua ilahduttaa eniten nuoret valtuutetut. Olli-Poika Parviainen on ehtinyt vaikuttaa niin nuorissa kuin vanhusvihreissä kunnioitettavan määrän, minkä lisäksi hän on ehkä Tampereen uskottavin nörttivihreä. Sellaiseksi itsekin mielelläni profiloidun, eikä sellaisista nähdäkseni ole ensinkään pulaa millään politiikan tasolla. Emilia Olkanen taas on teekkarina ja yhteiskuntatieteilijänä poikkitieteellisen opiskelun malliesimerkki.

Iloista on myös se, että entinen kotikuntani Hattula sai historiansa ensimmäisen vihreän valtuutetun Mari Montosta. En olisi uskonut olevani kovin iloinen kenenkään kokoomuslaisen puolesta, mutta on pakko myös nostaa isosti hattua vanhalle lukion filosofian, psykologian ja uskonnon opettajalleni Jari Wihersaarelle, jonka ansiosta minulle pitkälti syntyi jonkinlainen systemaattinen kriittinen ajattelu, ja jonka ansiosta pitkälti päädyin nykyisenlaiseksi yliopisto-opiskelijaksi.

Vihreiden ilouutisten keskellä en osaa olla kovin murtunut vasemmiston tappiosta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että Vihreiden pitäisi olla vasemmistopuolue. Ja edelleen minun nähdäkseni parasta mahdollista kehitystä olisi molemminpuolinen ja rakentava ajatuksenvaihto Vihreiden ja vasemmistopuolueiden välillä. Vasemmiston on pakko uudistua päästäkseen taas jaloilleen. Toisaalta Vihreiden on pakko asettua tiukemmin markkinaliberalismia vastaan. Olli-Poika varoitteli eilen kaiken hehkutuksen keskellä, että Vihreiden on varottava, ettei siitä tule jotain 2000-luvun SDP:tä. Sillä hän ei varmastikaan tarkoittanut, että vasemmistolaisissa arvoissa olisi jotain vikaa, vaan sitä, että menestyksekkäänäkin poliittisena puolueena Vihreiden on pidettävä kiinni ideologiastaan, eikä sortua Lipponen-Heinäluoma-akselin tapaiseen ”välttämättömyyden” sanelemaan reaalipolitiikkaan. Reaalipolitiikka YÖK!

Lopulta: Onnea Vihreille ja onnea minulle (=kiitos tukijoille ja äänestäjille). Ja: politiikkaa tehdään muulloinkin kuin vaaleissa. Eli: kehotan kaikkia, itseni mukaan lukien, pitämään silmällä paikallispolitiikkaa ja ottamaan siihen kantaa.

Olkoon tämä vaalikampanjan avaus

1 vastaus

Mainittakoon se tässä vielä kerran: olen syksyn kunnallisvaaleissa ehdokkaana Vihreiden listalla. Kotisivuiltani löytyy nyt vaalisivut ja lyhyet kirjoitukset kaikista vaaliteemoistani, jotka ovat myös alla. Yleisesti ekologiseen elämäntapaan ja ajatteluun rohkaiseminen on lähellä sydäntäni, ja kaupunginvaltuustossa tehtävät päätökset vaikuttavat myös ihmisten valinnan mahdollisuuksiin ja sitä kautta valintoihin. Toinen kattoteema on markkinakriittisyys. Markkinatalouden sokea vapauttaminen on enemmän kuin vähän kyseenalainen suunta johdattaa yhteiskuntaa. Vaaliteemani:

Ekologinen kaupunki

Kehitetään kaupunkirakenne tiiviimmäksi

Aktiivinen ja yhteisöllinen kaupunki on tiivis. Tätä nykyä kaupunkirakenne on tehty kaksi henkilöautoa omistavalle perheelle, joka käy töissä autolla ja automarketissa autolla. Ilmastonmuutos on jokaisen edessä, siis ekologinen elämäntapa on jokaisen vastuu. Sellainen kaupunki, jossa voi asua ja liikkua ilman autoa, on ekologinen. Keskustaa on siis tiivistettävä ja lähiöitä kehitettävä kaupunkimaiseksi siten, että saavuttaakseen palvelut ei tarvitse poistua lähiöstä.

Yksityisautot pois Hämeenkadulta

Hämeenkatu on muutettava joukko- ja kevyen liikenteen kaduksi pikimmiten. Yksityisautoilijat pääsevät keskustaan ja sen ohi muutenkin. Pysyvät pyöräkaistat ovat selkein ratkaisu Hämeenkadun nykyiseen kaoottiseen tilanteeseen. Tämä toteutuu, kun yksityisautoilijat ajavat muualla. Tuskin tarvii korostaa, että tämä myös rohkaisee ekologiseen liikkumiseen.

Raideliikenne: lähijunaliikenne aloitetaan ja raitiotien rakentaminen aloitetaan

Raideliikenne on joukkoliikennemuodoista ekologisin. Tampereen ja lähikuntien on tehtävä yhteistyötä, jotta toimiva lähijunaliikenne saadaan aikaiseksi. Samoin on aloitettava raitiolinjan rakentaminen tulevasta Vuoreksen kaupunginosasta Hervannan ja Kaupin kautta Keskustaan – aluksi.

Ihmiset ihmisinä, ei kuluttajina

Tarvitaan julkisia paikkoja, joissa ihmisten ei oleteta ostavan mitään

Ihmisillä tulee olla paikkoja, joissa oleilla, kokoontua ja harrastaa vapaasti. Virastoissa hoidetaan asioita ja kaupallisissa tiloissa ostetaan tavaroita, molemmat on tarkoitettu yksinkertaiseen funktionalistiseen toimintaan. Vapaat ja epäkaupalliset tilat tarkoittavat kirjastoja, nuorisotaloja, bändikämppiä, oppilaitoksia, miksei jotain aivan uuttakin spontaanin kokoontumisen ja oleskelun tiloja.

Mielekäs elämä ei tarkoita vain mielekästä kuluttamista

Kun markkinamekanismi leviää yhä useammalle elämänalueelle, ihmisen jokaisesta valinnasta tulee ennen pitkää kulutusvalinta. Pääoma on kiinnostunut ainoastaan kasvamisesta, ei esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ekologisesta kestävyydestä. Rajoittamattoman kapitalistisen talouden näkökulmasta ihminen on ainoastaan kuluttaja, jolle voi myydä tuotteita, tai työntekijä, jonka työvoimalla tuotteita tehdään. Tästä näkökulmasta vapaa ja luova yksilöllisyys on mahdollista lähinnä ostamalla erilaisia tavaroita, ja ihmisten identiteettien sisältö lähenee heidän ostoskoriensa sisältöä.

Nähdäkseni tämä on se suunta, johon markkinaliberalistinen oppi johdattaa – ja on jo pitkälle johdattanutkin. Siksi koen tärkeäksi vastustaa markkinamekanismin leviämistä ja lisätä tarkoituksenmukaista sääntelyä.

Julkisissa organisaatioissa siirrytään avoimen lähdekoodin ohjelmiin

Kaupallisille tietokoneohjelmille on olemassa lähes poikkeuksetta avoin vaihtoehto. Avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat kenen tahansa käytettävissä ja kehitettävissä, eikä niitä voi omistaa. Ne on suojattu erilaisilla copyleft-lisensseillä, jotka takaavat ohjelmien myös pysyvän avoimina. Ei ole mitään syytä, miksi varsinkaan julkisten organisaatioiden tulisi tukea kaupallisia yrityksiä, jos tilalle on olemassa avoimia vaihtoehtoja, joilla ei ole lisenssimaksuja, joiden toiminta ei ole yksittäisestä toimijasta kiinni ja jotka eivät perusteettomasti kouluta yksittäiselle yritykselle asiakkaita.

Poliittisia tunnustuksia ja avautumisia

3 vastausta

Eräänlainen askel on nyt otettu. Kirjoitin eilen Tampereen Vihreiden kanssa ehdokassopimuksen, mikä tarkoittaa, että asetun syksyn kuntavaaleissa ehdolle Vihreiden listalla. Asia tosin tulee virallisesti voimaan vasta, kun Tampereen Vihreiden hallitus hyväksyy minut ehdokkaaksi. On ehkä syytä kaunistelematta sanoa, että kunnallispolitiikka on minulle tähän asti ollut melkoi vieras alue. Tai no, henkilökohtaisista syistä se on välillisesti jossain määrin tuttua. Joka tapauksessa poliittinen aktivoituminen on lykkääntynyt yhtäältä siksi, että en ole kokenut (varsinkaan kuntatason) politiikkaa kiinnostavana ja toisaalta vaikeus asettua selkeästi puoluekentälle. Jos vaikkapa valinta oikeiston ja vasemmiston välillä tarkoittaisi valintaa kokoomuksen ja demarien välillä, en haluaisi tehdä koko valintaa. Onneksi sentään ei tarkoita. (Kolmas syy on laiskuus ja se liian yleinen ajattelutapa, että kyllä niitä hyviä asioita joku muu siellä ajaa.)

Vihreät vai Vasemmistoliitto?

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat olleet minulle selkeästi läheisimmät puolueet, vaikka tietenkän kumpikaan puolue ei ole täydellinen. Vasemmistoliittoa puoluepoliittisena organisaationa on riivannut uudistuskyvyttömyys. Sosiaalifoorumissa sen sijaan näytti siltä, että vasemmistolaisetkin osaavat ajatella, ja että ideologista keskustelua yritetään käydä. Vihreissä minua taas on ärsyttänyt esimerkiksi ”ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edellä” -asenne. Se tarkoittaa helposti sitä, että ”oikeistoa” ja ”vasemmistoa” erottaviin kysymyksiin ei oteta kantaa ja kalastellaan kannatusta kummaltakin puolelta. Vaikka ympäristöarvojen levittäminen oikeistoonkin on arvokas tavoite, olen pitkälti samaa mieltä Tuomas Rantasen kanssa siitä, että vihreän liikkeen pääasiallinen tavoite on toimia perinteisen työväenliikkeen uudistajana. Periaatteessa minulle kaksi yhtä tärkeää poliittista projektia olisi vasemmiston uudistaminen moderniksi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä ajavaksi liikkeeksi tai ”punavihreyden”, joka terminä on tähän asti ollut lähinnä nuorten vasemmistolaisten käytössä, korostaminen Vihreissä.

Poliittiset idolit

Yksi selvä syy Vihreiden valintaan Vasemmistoliiton sijaan on myös se, että viime aikoina lähes poikkeuksetta poliittiset esikuvani ovat olleet vihreitä. Eduskuntavaalien alla Oras Tynkkynen vakuutti minut kolmella tavalla. Ensinnäkin hänellä on asiantuntemusta sekä substanssistaan ilmastonmuutoksesta että poliittisesta toiminnasta. Toiseksi lähes poikkeuksetta hänen mielipiteensä ovat ”oikeita”. Kolmanneksi hän on loistava puhuja, mikä ei politiikassa (tai vaikuttamisessa ylipäätään) ole yhdentekevää. Olen myös melko lailla kiinnostunut tietotekniikkaan liittyvistä poliittisista kysymyksistä. Jyrki Kasvi on profiloitunut henkilöksi, jolla on valtakunnan poliitikoista ylivoimaisesti paras asiantuntemus ja selkein näkemys uuden teknologian ja yhteiskunnan suhteista. Kolmantena idolina on tämän vuoden osalta jo edellä mainittu Voima Kustannuksen toimitusjohtaja Tuomas Rantanen, joka osui kevään aikana useamman kerran silmääni tapahtumissa ja julkisuudessa.

Varauksellisuus

Ehkä henkilökohtaisen historiani ja identiteettini kehityksen ja toisaalta filosofian ja sosiologian opiskelun yhdysvaikutuksena olen yleensä vierastanut absoluuttisia väitteitä. Ja sellaisilta poliittiset väittämät ja ideologiat ovat suurelta osin minusta tuntuneet. Miksi ajaa jotain konkreettista asiaa, jos se perustuu jollekin hyvin kiistanalaiselle ja ehkä tiedostamattomalle ja kyseenalaisellekin poliittiselle ideologialle? Epäilyllä on kaksi yksilötasolla mukavaa vaikutusta. Toinen on se, että epäilemällä ja kritisoimalla voi murentaa luutuneita käsityksiä. Toinen puolestaan on se, että kun pidättäytyy sitoutumasta mihinkään, ei myöskään joudu siitä vastuuseen. Tuosta yhteiskunnan tasolla epämiellyttävästä toisesta vaikutuksesta olen asteittain luopunut lähinnä juuri pyrkimällä tiedostamaan sen, että niin kauan kun epäilijällä ei ole varmoja vastauksia, hän joutuu toimimaan parhaiksi katsomiensa vastausten perusteella. Kesän tieteenfilosofian opintoja soveltaen voisin nimittää itseäni eräänlaiseksi poliittiseksi fallibilistiksi. Tästä syystä Vihreät on minulle vain ”vähiten vastenmielinen” puolue, ei sydänveren asia.

Millainen kapitalismin pitäisi olla?

Konkreettisia poliittisia päätöksiä siis tehdään koko ajan, vaikka kukaan ei ole keksinytkään yksiselitteisiä vastauksia päätöksien taustalla oleviin kysymyksiin. Luulisin, että politiikan luonne ei kovin pian pääse eroon tästä piirteestä. Silti on myös tärkeää pitää mielessä laajemmat ideologiset kysymykset. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajamiensa asioiden taustat unohtanut ”reaalipoliitikko”, joka ottaa monet asiat annettuina, ja jolle politiikka on pelkkää pienten nappuloiden siirtelyä.

Keskeisimpiä ideologisia kysymyksiä taitaa olla se, millainen kapitalismi on hyvä vai pitäisikö miettiä jotain ihan muuta. Pidän yleensä kommunismiromantiikasta ja siihen liittyvistä utopioista, mutta puoluepoliittisella tasolla se keskustelu on ehkä turhaa niin kauan, kuin jotain järjestelmällistä visiota saadaan aikaiseksi. Kommunismista puhuminen on poliitikolle vaarallista myös siksi, että siitä syntyy välittömästi assosiaatiot Neuvostoliittoon ja totalitarismiin. Katsotaan, että kylmän sodan loppuminen todisti kommunismin virheelliseksi valtiojärjestelmäksi ja ideologiaksi. Siis: puoluepolitiikassa on toistaiseksi syytä keskittyä enemmän siihen, millainen kapitalismi on paras mahdollinen.

Olen todella sitä mieltä, että globaali kapitalismi voisi olla huomattavasti parempi järjestelmä kuin se nykyisellään on. Vapaata markkinataloutta puolustavat tahot jättävät usein, ja ymmärrettävästi, sanomatta, että tällä hetkellä markkinatalouden vapaus on varsin yksipuolista jos ajatellaan vaikkapa länsimaiden suhdetta kehitysmaihin. EU maataloustukineen ei todellakaan ole avoin markkina-alue kehitysmaiden vientituotteille. Sen sijaan EU:n tuilla tuotettu liikatuotanto voidaan polkuhintaan dumpata kehitysmaihin, jolloin sen hinta on alhaisempi kuin ”todellinen” markkina-arvo. Tästä taas koituu ongelmia kehitysmaiden omalle tuotannolle. Eräässä mielessä siis todella vapaa, tasavertaiseen kilpailuun perustuva globaali markkinatalous olisi minusta oikeudenmukaisempi kuin nykyinen järjestelmä.

Tämän globaalin markkinatasa-arvon hinta olisi kuitenkin vielä kovempi kuin sillä saavutettavat mahdolliset edut, sillä se vahvistaisi yritysten valtaa globaaleina toimijoina. Markkinamekanismin leviämisen välttämätön seuraus on, että yhä useammista yhteiskunnallisesta kysymyksestä päätetään parlamentarismin ulkopuolella, epädemokraattisesti. Pääoma on kiinnostunut vain kasvamisesta, ei vaikkapa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ympäristökatastrofien ehkäisemisestä. Siksi poliitikkojen on oltava niistä kiinnostuneita. Siksi kapitalismia on säänneltävä voimakkaasti, sen eteenpäin puskevaa voimaa on kanavoitava sinne, mihin moraalitajumme, ei oman edun tavoittelumme, sitä ohjaa. Vihreiden ansiosta toteutettu (mutta paljon toivomisen varaa jättänyt) ekologinen verouudistus on tästä hyvä esimerkki.

Esimerkiksi kunnallisten palveluiden kilpailuttaminen ei olisi välttämättä huono asia, jos kriteeristö on kohdallaan eli tarpeeksi tiukkaa. Hinnan lisäksi kilpailutuksessa voidaan vaatia palvelun tuottajalta vaikkapa ekologisuutta, työntekijöiden oikeudenmukaista kohtelua (ja palkkaa) ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Ei ole mitenkään sanottua, että nykyiset julkiset palvelut täyttäisivät nämä tiukat kriteerit kategorisesti aina paremmin kuin yksityiset. Silti yksityistämisen seuraukset on tiedostettava myös pitkällä tähtäimellä, ja erityisesti on pidettävä mielessä, että kunnallisesti tuotetut tai ostetut palvelut ovat tarkoitettu kaikille eikä esimerkiksi vain niille, joilla on niihin varaa.

Lankojen keräämistä yhteen

Merkittävä askel minun poliittisessa aktivoitumisessani on siis otettu. Tai ehkä se on pikemminkin vasta tulossa, ja vasta vaalien jälkeen on selvää, kuinka innokkaasti todella jaksan olla aktiivinen puoluepolitiikassa. Punavihreän identiteettini kannalta olisi ihanteellista, jos voisin auttaa Vihreitä ja vasemmistoa löytämään toisensa ja puhumaan samaa (tietysti itselleni mieluista) kieltä. Vaikka en välttämättä hypikään riemusta Tampereen nykyisestä XL-yhteistyöstä, on demarien ja kokoomuksen pitkäaikaisen aseveliakselin murtaminen, josta Tampereen Vihreät mielellään ottavat kunnian, minustakin loistava asia.

Tulevia erityisiä vaaliteemojani en ole ehtinyt varsinaisesti miettiä, mutta ensimmäisenä tulee mieleen jonkinlainen kulutuskriittisyys ja kaupungin rooli ylettömän kulutuksen hillitsemisessä. Osa tätä on epäkaupallisten julkisten tilojen säilyttäminen ja lisääminen. Ilmastonmuutoksen torjuminen on merkittävällä tavalla elämäntapakysymys. Vielä pidemmälle ”poliittisen” kielenkäytön syövereihin sukeltaakseni voisin vaatia, että Tampere on ihmisten, ei kuluttajien kaupunki.

Vaikka kunnallisesta päätöksenteosta minulla on vielä paljon opittavaa, on mukaan lähteminen paras vaihtoehto opettelemiseen. Poliittisen blogitekstin kirjoittaminen yötä myöten ei välttämättä ole paras tapa tehdä sitä, mutta se on ainakin alku.

Ajatuksia sosiaalifoorumista

2 vastausta

Eilen ja tänään järjestettiin Tampereen Finlaysonilla Suomen sosiaalifoorumi. Mainiossa tapahtumassa oli noin 70 erilaista keskustelutilaisuutta tai työpajaa. Poliittinen herääminen oli selvä saldo tältä viikonlopulta, vaikka sen aktualisoituminen toiminnaksi on sitten ihan toinen juttu. Mutta ainakin vahvistui ajatus, että puoluepolitiikkaa ei kannata hylätä.

Uusi työläinen -seminaari käsitteli työn muutoksia uudessa kapitalismissa. Peruskaura: työmarkkinoilla täytyy olla joustava, tärkein taito on oppimiskyky, työtä tehdään yhä enemmän koko persoonalla, formaalilla koulutuksella ei saavuteta näitä työelämän keskeisiä taitoja, työ ja vapaa-aika limittyy yhä enemmän toisiinsa ja vapaa-ajasta tulee tärkeämpi osa ansioluetteloita. Kaikki paikalla olijat varmaankin hyväksyivät nämä tendenssit. Silti saatiin aikaa mielestäni melko käsittämätön ristiriitojen, haukkujen ja ohipuhumisten soppa. Olen melko vähän käynyt tilaisuuksissa, joissa ilmapiiri on avoimen marxilainen. Tästä lähtökohdasta oli kuitenkin minusta yllättävää, miten vihaisia puheenvuoroja ihmiset esittivät toisilleen. Aloinkin miettiä sitä, miksi periaatteessa samoja asioita ajavia puolueita ja kansalaisjärjestöjä on niin paljon. Miksi Suomessa on kolme Vasemmistliitosta vielä enemmän vasemmalla olevaa puoluetta? On melko masentavaa, jos tähän on syynä henkilökemiat. Kun vielä demareidenkin voisi ajatella pohjimmiltaan ajavan samoja arvoja (intellektuelli Paavo Lipponen jääköön nyt huomiotta), kuten myös suurimman osan vihreistä, on kummallista, ettei näiden asioiden kanssa voida tehdä yhteistyötä.

Sen sijaan olin innoissani toisestä seminaarista, joka käsitteli puolueiden uusliberalisoitumista. Puhujat olivat osallistuneet Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittamiseen, joka sieltä minunkin matkaani lähti. Uusliberalisoitumisesta ei ehkä suoranaisesti paljoa puhuttu, mutta se toki on tämän kriisi-diagnoosin takana. Vasemmisto ei ole pystynyt viemään tavoitteitaan läpi, koska se on sitoutunut käytännössä oikeistolaiseen tapaan tehdä politiikkaa, jossa ideologista keskustelua ei käydä, vaan siirrellään yksittäisiä nappuloita ja vaaditaan palkankorotuksia. Lauri Holapan sanoin talous on depolitisoitu. Talous on jotain, joka on syytä jättää rauhaan, näkymättömän käden varaan. Tämä ajattelu peittää sen, että poliittinen puuttuminen tai puuttumattomuus talouteen on poliittinen kysymys, josta pitäisi käydä aitoa keskustelua. Sytyin Tuomas Rantasen ajatukseen punavihreistä vastakoneista, joskin ajatus jäi minulle vain hämäräksi aavistukseksi. 😀 Kaiken kaikkiaan symppasin lähes kaikkien puhujien esittämää vaatimusta, että vasemmiston pitäisi aktiivisemmin osallistua ideologiseen keskusteluun ja vaikuttaa siten siihen, mitä pidetään poliittisena realismina. Reaalipolitiikasta en ole aiemminkaan ollut erityisen innostunut. Nyt tuli sellainen tunne, että pitäisikö tässä itse aktivoitua ja yrittää antaa oma panoksensa tuon ideologisen keskustelun aikaan saamiseksi.

Tänään sunnuntaina oli edelleen pitkälti vasemmiston tilaa käsittelevä seminaari, jonka otsikossa komeili Antonio Gramsci. Puheena oli pitkälti samoja asioita kuin lauantain uusliberalismiseminaarissakin, puheenvuorot olivat tosin jäsennellympia ja myös asiallisempia. Erityisesti pidin Teivo Teivaisen puheenvuorosta, jossa yhtenä teemana oli uusliberalismi-termin petollisuus. Jos kytkemme nämä prosessit, joita uusliberalismilla tarkoitetaan, liberalismin aatteelliseen perintöön ja alamme kritisoimaan sitä, tulee politiikasta tunkkaista vastustamisen politiikkaa, jonka voi ehkä sanoa kaataneen vasemmistopuolueet viime eduskuntavaaleissa. Kuka haluaisi vastustaa vapautta? Tietenkään vasemmistopuolueet eivät vastusta arvoliberalismia (no, jälleen tiettyjä demareita lukuun ottamatta), mutta puhe taloudellisesta liberalismistakin on hieman harhaanjohtavaa. Taloudellisessa ”liberalismissa” on hyvin voimakkaita suunnitelmatalouden elementtejä, kuten Teivainen osuvasti huomautti. Pääomilla on tapana kasautua ja samalla kasautuu taloudellinen valta. Kun valta on kasautunut, on turha enää yrittää puhua mistään ”näkymättömästä kädestä”, joka talouden toimintaa ohjaisi, vaan globaaleilla suuryrityksillä on konkreettisia elimiä, joissa ne tekevät päätöksiä ja suunnittelevat toimintaansa. Markkinat eivät tällaisessa tilanteessa ole vapaat, vaan hyvin voimakkaasti säännellyt, ja markkinajohtaja sanelee nuo säännöt. Konkreettisia taloudellisia päätöksiä tehdään yrityksissä, ja nuo päätökset ovat äärimmäisen poliittisia, sillä ne vaikuttavat lukuisten ihmisten toimintaan. Päätöksenteko ei tietenkään ole demokraattista, vaan yrityshierarkian mukaista. Näin on ristiriitaista, että samat yritykset, jotka väittävät olevansa demokratian asialla, samalla haluavat depolitisoida suuren osan päätöksenteosta. Teivainen ehdottaa uusliberalismi-termin korvaajaksi ekonomismia, joka tavoittaa paremmin ilmiön luonteen. Vaikuttaa järkevältä.

Tämä keskustelu liittyy Gramscin hegemoniakäsitykseen. Hegemonia on hallintaa, johon hallitut suostuvat. Gramsci pohti niitä suostuttelun mekanismeja, jotka saavat kapitalistisen järjestelmän häviäjät hyväksymään tämän järjestelmän. ”Terve järki” on suostuttelun keskeinen elementti. Jatkuvasti on käynnissä ideologinen kamppailu siitä, mitä pidetään terveenä järkenä. Terveen järjen mukainen on realistista ja muu on idealistista hourailua. Juuri tämän vuoksi vasemmiston ideat eivät mene läpi: ne eivät ole realistisia. Vasemmistolaista reaalipolitiikkaa on prosenttipolitiikka ja intressipolitiikka. Puhutaan palkankorotuksista ja muista tietyn kansanosan eduista. Jotta saataisiin aikaan todellinen ideologinen keskustelu, tuo uusliberalistinen tai ekonomistinen hegemonia olisi murrettava, tai sille olisi rakennettava vastahegemonia. Tätä Tuomas Rantanenkin lienee lauantain seminaarissa tarkoittanut puhuessaan punavihreistä vastakoneista.

Sosiaalifoorumista heräsi paljon muitakin ajatuksia, mutta ne ehtivät karata jo tiedostamattomaan. Tämän tekstin tarkoitus on dokumentoida ja jäsentää edes joitain ajatuksia. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen sosiaalifoorumiin. Vaikka en ihan heti poliittiseksi aktiiviksi alkaisikaan, on se tämän jälkeen varmasti helpompaa ja todennäköisempää. Ja jos on pakko kysyä ”kenen joukoissa seisot”, on vastaus siihenkin suhteellisen selvä, vaikka en haluakaan sitoutua yksittäiseen poliittiseen puolueeseen. Sitoutumaton punavihreä identiteetti siis vahvistui.