Avainsana-arkisto: kulttuuri

Sosiologia 1967: Semanttinen differentiaali kulttuurintutkijan välineenä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”On syntymässä eräs kansainvälinen lähdeaineisto, joka ei kuvaa syvärakenteita, mutta joka saattaa tarjota ideoita syvärakenteen tutkimista varten. Tämä on Charles Osgoodin suuri kansainvälinen tutkimus käsitteiden emotionaalisesta ja psykologisesta sisällöstä tai mielestä eri kulttuureissa. Kuten tunnettua Osgood on osoittanut ja pyrkii edelleen osoittamaan suuren kansainvälisen aineistonsa nojalla, miten kaikissa kielissä on kolme keskeistä ulottuvuutta tai faktoria, joiden mukaan sanojen ja käsitteiden psykologista mieltä yleensä arvioidaan. Nämä ovat arvostus (evalution), voimakkuus (potency) ja aktiivisuus (activity). Näitä faktoreita mittaamaan on käytetty erinäisiä adjektiivipareja kuten hyvä-paha, voimakas-heikko ja aktiivinen-passiivinen. Jos nämä ovat universaalisia ulottuvuuksia ja tutkimusten avulla saadaan esille parhaimmat näitä ulottuvuuksia kuvaavat adjektiiviparit muuttujina, voidaan tietenkin sen jälkeen varsin monella tavalla verrata eri kansoja tutkimalla, miten ne kokevat eräät käsitteet näiden ulottuvuuksien mukaan. Osgoodin tutkimuksessa eräs viimeisiä vaiheita on ollut se, että eri kulttuureja edustavat mutta monissa muissa suhteissa samankaltaiset koehenkilöt ovat saaneet arvioida 550 eri käsitettä näiden ulottuvuuksien mukaan tai oikeastaan eräiden näitä ulottuvuuksia edustavien adjektiiviparien mukaan. Menemättä tässä lainkaan menetelmää koskeviin kysymyksiin voi sanoa, että aineisto tekee mahdolliseksi laatia eräitä mittoja, jotka mittaavat esimerkiksi missä määrin eri kulttuureissa esiintyy ristiriitaisuutta, pyrkimystä valita äärilukemia (kun adjektiiviparit edustavat asteikkoa —3:sta + 3:een) jne. Eräs Suomea koskeva tulos on oikeastaan sangen dramaattinen ja kuvaan sen lyhyesti tässä.

Eräät tutkimukseen valituista 550 käsitteestä edustavat tunnetiloja kuten rakkautta, kateutta, häpeää, toivoa jne. Arvostusfaktorin mukaan vallitsee eri kulttuurien välillä yksimielisyyttä siten, että tietyt tunnetilat kuten esimerkiksi rakkaus kaikissa kulttuureissa arvioidaan myönteiseksi kun taas kateus kaikkialla arvioidaan kielteiseksi. Voimakkuusfaktorin kohdalla suomalaiset kuitenkin eroavat kaikista muista, amerikkalaisista, Hong-Kongin kiinalaisista, kahdesta intialaisesta kieliryhmästä, kreikkalaisista, turkkilaisista jne. Suomalaiset katsovat melkein järjestään, että negatiiviset tunnetilat ovat voimakkaita, kun taas positiiviset ja varsinkin lämpöä kuvaavat tunnetilat ovat heikkoja. Edelleen suomalaisilla on taipumus kokea nämä voimakkaat negatiiviset tunnetilat aktiivisuudeltaan verrattain heikoiksi. […]

Tulokset paljastavat miltei paranoidisen oirekasautuman. Suomalaiset kokevat negatiiviset tunteet voimakkaiksi, mutta nämä tunteet ovat samalla selvästi passiivisia. Ainakin tulokset antavat aihetta kansalliseen itsetutkiskeluun. Samalla ne saattavat tarjota hypoteeseja jonkinlaisten perustavanlaatuisten normien ja preferenssien löytämiseen. Sama koskee myös muuta Osgoodin aineistosta saatavaa tietoa. Suomalaiset arvioivat esimerkiksi minä-käsitteen (I) verrattain vähän positiiviseksi arvostusfaktorilla (.338) ja melko heikoksi voimakkuusfaktorilla (—.370) kun taas useimmilla muilla kansoilla minä on sekä arvostusfaktorin mukaan positiivisempi että voimakkuusfaktorin mukaan voimakkaampi. Myös sukulaisuustermien arvioinnissa on mielenkiintoisia seikkoja. Suomessa esimerkiksi morsian on kuten kaikkialla muuallakin positiivinen arvostusfaktorilla. Hän on yhdessä alankomaalaisen morsiamen kanssa harvinaisen heikko voimakkuusfaktorin mukaan, mutta toisaalta hän on aktiivisempi aktiivisuusfaktorin mukaan kuin muiden kansojen morsiamet. Tämä erotus voimakkuuden ja aktiivisuuden välillä on muuten senlaatuinen, että se joskus kannattaisi ottaa huomioon sukupuoliroolikeskustelussa. Oli miten oli, tällaiset tulokset saattavat antaa hypoteeseja suomalaisen kulttuurin tutkimiselle.”

Allardt, Erik (1967) Kulttuurin syvärakenne. Sosiologia 4:4, 151-159.

—

Allardt jälleen kerran. Hän esittelee varsin tuoreeltaan lévistraussilaista strukturalistista kulttuuriteoriaa, mutta itseäni lämmitti erityisesti tämä loppupuolen siteerattu metodologinen pohdinta. Osgoodin semanttinen differentiaali tuottaa kiinnostavia tuloksia kulttuurien välisistä eroista. Ennen kaikkea se tarjoaa kulttuuriteorialle suhteellisen selkeän liittymäkohdan empiiriseen todellisuuteen. Toki tuntuu mukavalta, että aikanaan vähän sattumalta kandidaatintutkielmaani poimima menetelmä saa osakseen positiivista huomiota.

Luonto, kulttuuri ja evoluutio (Tunteiden sosiologia 17.1.)

Vastaa

Jonathan Turnerin neljän perustunteen lisäksi psykologi Robert Plutchik katsoi inhon, yllättyneisyyden, innostuksen ja hyväksynnän kuuluvan perustunteisiin. Plutchikin ”tunneympyrä” esittääkin varsin mielenkiintoisen teorian, joka vertautuu väriympyrään. Kahdeksan perustunnetta siis asettuvat ”ympyrälle” siten, että vastakohdat ovat vastakkaisilla puolilla. Ne sekoittuvat ja yhdistyvät monilla eri tavoilla, jolloin niistä voidaan johtaa lopulta kaikki tunteet. Mitä kauempana ympyrällä yhdistettävät tunteet ovat, sitä monimutkaisempi on muodostuva uusi tunne. Lisäksi kesto ja intensiteetti vaihtelee. En osaa sanoa, kuinka hyvin perusteltuja Plutchikin ympyrän asettelut ja yhdistelmät ovat. Ensivaikutelma on kuitenkin se, että tämä en ennen kaikkea vain briljantti teoria. Aivoissa tuskin on mitään tunteita ohjailevaa kääntyilevää ratasta, ja metaforankin tasolla perusteluita tällaiseen malliin on hankala nähdä. Toisaalta, turha tuomita lukematta.

Kuten sanottua, biologian ja kulttuurin vastakkainasettelu tulee väistämättä esille tunteista puhuttaessa. Miten paljon tahansa tämä jaottelu onkin ollut ominaista sosiologialle (jonka oli historiansa alkuaikoina osoitettava oma tarpeellisuutensa, vrt. Durkheimin metodisääntö: selitä sosiaalista sosiaalisella), voidaan tämän vastakkainasettelun hyödyllisyys kyseenalaistaa. Sinänsä ongelma on paljon vanhempi kuin sosiologia tieteenä. Olihan jo Platonilla selkeästi dualistinen maailmankuva, ja edelleen tätä näkemystä vahvisti Descartes. Sortumatta sen suurempaan reduktionismiin suuntaan tai toiseen on mahdollista nähdä ”luonto” ja ”kulttuuri” saman ilmiön eri puolina tai eri ominaisuuksina. Lähes jokaisessa ilmiössä on luonto-elementti ja kulttuuri-elementti.

Luennoitsija Aro esitti, että luonto antaa valmiudet kehittyä tietynlaiseksi, kulttuuri määrittelee sen, miten nämä valmiudet toteutuvat. Itse olen mieltänyt tämän suhteen jonkinlaisena puuna, joka kasvaa siemenestä (metaforista kun pidän). Siemen ja geenit edustavat luontoa, johon on koodattu eräänlainen platonilainen puun idea. Samoista geeneistä kasvaa kuitenkin erilaisia puita ympäristön vaikutuksesta riippuen, ja tämä ympäristön vaikutus vastaa kulttuuria. Tässä metaforassa tosin unohtuu ihmisen kolmas aspekti: psyykkinen. Puulla ei ehkä voi olettaa olevan tietoisuutta, joka sen kasvua ohjaisi, mutta ihmisestä tällainen oletus on hieman helpompi tehdä.

Tämän kaltaiseen luonto-kulttuuri -erottelun kuittaamiseen liittyy myös sellainen käytännön ajattelun ongelma, että tämän lyhyen ajatusketjun jälkeen on helppoa keskittyä ainoastaan omaan perehtyneisyyden ja kiinnostuksensa alueeseen. Näin siis sosiaalitieteilijä saattaa periaatteessa hyväksyä geneettiset realiteetit, mutta käytännössä kuitenkin unohtaa ne ja tehdä jopa biologisen tiedon kanssa ristiriitaista tiedettä. Sama on mahdollista toki myös toisin päin. Jollain tapaa siis molemmat aspektit (tai tarkemmin kaikki kolme) olisi syytä pitää mielessä jatkuvasti, vaikka sitten ehkä erikoistuisikin tutkimaan jonkun puolen erityiskysymyksiä.

Jos lähdemme siitä, että tunteet eivät ole pelkkiä kulttuurisia merkityksiä, on meidän siis pakko olettaa jonkinlainen universaali ihmisluonto, siis fysiologia ja anatomia. Tunteilla on oltava neurologinen perusta. Jos lisäksi hyväksymme evoluutioteorian yleiseksi maailmanselitykseksi, meidän on oletettava, että kyky emootioihin on evoluutioprosessissa muodostunut sopeutuma. Jonathan Turner esittää, että tunteiden evoluutiokehitys on yhteydessä lauman sosiaaliseen tiiviyteen. Tunteet liittyvät kiinteästi myös kommunikaation varhaisiin muotoihin, sillä tunteiden näyttäminen eleillä, ilmeillä ja äänillä sekä näiden viestien tulkitseminen on ollut lauman sosiaalisen toiminnan kannalta oleellisen tärkeää.

Myös apinoilla yleisemmin esiintyvä kyky nähdä itsensä objektina, erottaa itsensä ympäristöstä on mahdollistanut minuuden kehittymisen ja siten myös sosiaalisen kontrollin. On mielenkiintoista pohtia, missä vaiheessa kulttuuri on astunut mukaan kuvaan tai missä vaiheessa se on ottanut viettiä suuremman roolin sosiaalisissa tunteissa. Jos vaikka häpeän tunteen kokemisesta on ollut valintaetua tilanteissa, jossa on tehnyt laumalle jotain haitallista, niin missä vaiheessa on alkanut kehittyä opittuja normeja, joiden rikkominen aiheuttaa saman tunteen?