Kirjoittajan arkistot: Juho Karvinen

Propaganda kapitalistisessa demokratiassa (16.1.)

1 vastaus

Arkikielessä sana propaganda kuulostaa joltain todella tunkkaiselta. Joltain, joka on jäänyt menneisyyteen totalitarististen valtioiden mukana (tai säilyy ainoastaan menneisyydessä elävien nykyisten totalitarismien tapana toimia). Se vähä, mitä länsimaisissa demokratioissa on propagandaa koskaan ollut, on sekin viimeistään kylmän sodan jälkeen hävinnyt. Nyt sitä ei enää tarvita, koska aatteiden aikakausi on ohi.

Kun tutustuu vaikkapa Noam Chomskyn ajatteluun, tällainen käsitys ei kanna kovin pitkälle. Nykymaailman näkökulmasta menneiden aikojen irvokasta Uncle Sam -tyylistä propagandaa toki esiintyy vähemmän, jos ollenkaan, koska ”länsimaisessa demokratiassa” propagandaa on vaikeampi harjoittaa kuin totalitaristisissa valtioissa. Toisaalta se on huomattavasti tärkeämpää, sillä järjestelmä antaa viime kädessä vallan kansalaisille. Paradoksaalista (ja tämän näkemyksen mukaan ensisijaisen tärkeää huomata) tässä onkin se, miten valta lopulta ei olekaan heillä. Koska kansalaisten mielipiteillä on demokratiassa aivan eri luokan merkitys kuin totalitarismissa, tuon mielipiteen muokkaaminen on myös valtaapitäville tärkeää. Tässä ei ole kyse mistään salaseuramaisesta ja salamyhkäisestä tarkoituksellisen harhaanjohtamisen organisaatiosta, eikä ”valtaapitäviä” tai eliittiä voi suoraan osoittaa sormella. Kyse on ennemminkin tiedostamattomista prosesseista, jotka kumpuavan yhteiskunnallisista rakenteista.

Mielipiteen muokkauksen keinot ovat tulleet hienosyisemmiksi ja näkymättömämmiksi, ja erityisesti valtamedialla on suuri rooli tässä. Chomskyn mukaan yhteiskunta jakautuu tämän asetelman suhteen karkeasti kolmeen ryhmään. On pieni eliitti, joka ”omistaa yhteiskunnan” eli hallitsee siis suurinta osaa taloudellisista resursseista. Heidän alapuolellaan on eliittiä palveleva luokka (toimittajat, opettajat, virkahenkilöt, väliportaan johtajat ym.), joka pidetään tyytyväisenä palkitsemalla oikeanlaisesta toiminnasta (siis käytännössä propagandan toteuttamisesta). Alimpana on suurin osa ihmisistä, joiden tehtävä on pääasiassa ottaa propaganda passiivisesti vastaan ja äänestää oikeaa puoluetta vaaleissa.

Media ”tuottaa myöntymystä” valitsemalla aiheet sekä kehystämällä ja korostamalla ne oikealla tavalla. Konkreettinen sanojen valinta vaikuttaa merkittävästi vaikkapa uutisesta välittyvään sanomaan (Edward S. Herman luettelee joukon sanallisia keinoja, jolla lähes minkälaista uutista tahansa voi kääntää vallanpitäjille mieluisaan suuntaan). Samalla on kuitenkin ylläpidettävä liberaalin journalismin illuusiota, ja se on oikeastaan olennainen osa demokraattista ideologiaa. Ihmisille on siis luotava kuva aidoista vaikuttamismahdollisuuksista, vaikka todellisuudessa näiden mahdollisuuksien ulkopuolelle sulkeistuu suuri määrä toisia mahdollisuuksia, käytännössä radikaaleimpia sellaisia. Karrikoidusti voitaisiin vaikkapa Suomen kontekstissa sanoa, että ihmisten valinnanvapaus rajoittuu kolmen suuren puolueen äänestämiseen. Suurista ja perustavanlaatuisista kysymyksistä ei kuitenkaan juuri käydä keskusteluja, vaan päivänpolitiikka käsittelee pienempiä asioita ja vivahde-eroja.

Chomskyn ajatukset valtaapitävien keinoista hallita kansaa tulevat melko lähelle marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin hegemoniakäsitystä. Miksi tämä alistettu enemmistö sitten hyväksyy asemansa? Perinteinen marxilainen teoria katsoi, että yhteiskunnassa vallitseva ideologia oli suoraan johdettavissa omistussuhteista (taloudellinen perusta määrittää kulttuurisen päällysrakenteen). Tämä ideologia on aina hallitsevan luokan ideologiaa, koska he kontrolloivat ajatusten tuottamisen välineitä, kuten mediaa ja koulujärjestelmää. Gramsci esitti kuitenkin, että hallitsevan luokan ideologia ei ole koskaan suvereeni, vaan se joutuu käymään kamppailua ylläpitääkseen hegemonisen aseman.

Sen sijaan, että hallitseva luokka harjoittaisi suoraa vaikuttamista, se osallistuu poliittiseen peliin yleisesti hyväksytyistä käsityksistä ja merkityksistä. Tätä voidaan kutsua ”merkityksellistämisen politiikaksi” tai ”agenda-settingiksi”. Mediayhtiöt (jotka Chomskyn mallissa kuuluvat palvelevaan luokkaan) tuottavat kulttuurisia representaatioita ja merkityksiä, jolloin osa representaatioista ikään kuin kovettuu luonnollisiksi faktoiksi, osaksi yleisesti hyväksyttyä todellisuutta.

Toki alistetuilla on mahdollisuus lukea mediaa myös vastustavasti. Stuart Hall jakaa vastaanottajan mahdollisuudet kolmeen erilaiseen luentaan: hyväksyvä, epäilevä ja vastustava. Ideologista valtaa käyttävä valtamedia ei voi suoraan vaikuttaa lukijoihinsa ja katsojiinsa, vaan sen tehtävä on suostutella heidät mukaan yhteiseen projektiin, johon sisältyy niin työllisyyden ylläpitäminen, hyvinvointipalveluiden järjestäminen, talouskasvun turvaaminen kuin siinä sivussa koko kapitalistinen järjestelmäkin. Tätä suostuttelun prosessia myös Chomsky ja Herman tarkoittivat, kun he puhuivat ”myöntymisen tuottamisesta” ja länsimaiseten demokratioiden propagandasta.

Stuart Hall toi Gramscin ajatukset hegemoniasta ja ideologisesta kamppailusta mediatutkimukseen 1960-70-luvuilla, jolloin television valtakausi oli lähestymässä huippuaan. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tilanne on sikäli muuttunut, että internet on arkipäiväistynyt ja asettunut vähintäänkin yhtä merkittäväksi osaksi ihmisten elämää kuin televisio. Lähtökohtaisesti hierarkiattomasti rakennettuun mediaan nämä teoriat sopivat hieman huonommin, vaikka ei internetkään sinänsä ole vapaa ideologisesta kamppailusta ja valtakulttuurista. Se kuitenkin tarjoaa Chomskynkin kaipaamalle vaihtoehtomedialle paremmat mahdollisuudet toimia ja saavuttaa yleisöä, toisaalta valtamedialla on internetissä aiempaa huonommat mahdollisuudet saada viestinsä perille. Tällä en kuitenkaan halua sanoa mitään internetin todellisesta käytöstä, ainoastaan siitä, mihin se tarjoaa mahdollisuuden: pääomasta ja omistussuhteista millään tavalla riippumattoman tavan tuottaa, levittää ja vastaanottaa tietoa.

Lähteet:

Wikipedia (en): (luettu 22.1.2008) Noam Chomsky, Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media, Antonio Gramsci, Ideology, Stuart Hall

Herman, Edward: Word Tricks & Propaganda. Zmagazine. (luettu 22.1.2008)

Abu Ghraib: sivistys ja barbaria, kidutuksen spektaakkeli (9.1.)

Vastaa

En valitettavasti päässyt Media ja nykyajattelu -kurssin ensimmäiselle tapaamiselle, mutta oheismateriaalit herättävät ajatuksia ihan yhtä lailla. Tämä kirjoitus pohjaa siis niihin.

Abu Ghraibin kaupunki Irakissa on saanut osakseen paljon negatiivista huomiota. Siellä sijaitsi Saddam Husseinin valtakaudella vankila, jossa kidutettiin toisinajattelijoita. Yhdysvaltojen johtama koalitio käytti samaa vankilaa omiin kidutustarkoituksiinsa miehitettyään Irakin vuonna 2003. Suuren yleisön tietoisuuteen nousi kuvia, joissa irakilaisia nöyryytetään seksuaalisesti provokatiivisissa asennoissa, joihin heidät on pakotettu.

Skandaali nostaa esille ”lännen” ja ”muun maailman” (sosiaalisina konstruktioina) välisen erottelun. Kautta historian länsimaisten suurvaltojen yleiseen ajatteluun on kuulunut jako sivistyneisiin ja barbaarisiin ihmisiin, oli se sitten epäluulon ja tietämättömyyden tai tietoisen identiteettipolitiikan tulosta. Sosiologi Norbert Elias kuvasi länsimaiden historiaa sivilisaatioprosessina, jossa etiketti ja itsekontrolli jatkuvasti lisääntyvät. Tämä aatelistosta muihin sosiaaliryhmiin levinnyt ”sivistys” tarkoitti pidättäytymistä julkisesta seksuaalisuuden esittämisestä ja ruumiillisuudesta ylipäätään, tarkkaa hygieniaa ja ”likaisuuden” välttämistä. Likaisuuden voi tässä tapauksessa käsittää Mary Douglasin tavoin jonain, joka on väärässä paikassa tai joka ei sovi kulttuurin jäsentämiin kategorioihin. (Ks. Saaristo & Jokinen 2005, 136, 171.)

Stuart Hall esittää, että kulttuurinen identiteetti vaatii aina myös jonkun ulkoryhmän. Länsimaissa tämä on tarkoittanut pitkälti muuta maailmaa. ”Länsi” ei ole maantieteellinen kategoria, vaan historiallinen ja kulttuurinen (Hall 1999, 77-84). Viime aikoina ulkoryhmäksi on muodostunut yhä selkeämmin islamilainen maailma, ja Abu Ghraibin tapahtumat voidaan nähdä osana tätä erottelua. 1960-luvulta alkaen länsimaissa on tapahtunut niin kutsuttu seksuaalinen vallankumous, minkä seurauksena länsimaat eivät suinkaan ole alkaneet pitää itseään sivistymättömämpinä kuin aiemmin. Sen sijaan käsitekset sivistyksestä ja barbariasta ovat kääntyneet. Sivistyneessä valtiossa seksuaalisuuteen suhtaudutaan avoimesti.

Süreyya Evren esittää, että Yhdysvallat halusi käyttää juuri islamilaisten varautuneempaa suhtautumista seksuaalisuuteen ja homouteen hyväkseen kuulusteluissa. Vangit pakotettiin asentoihin ja akteihin, jotka heille olivat vastenmielisiä jo sellaisenaan. Pakottaminen tietysti toi osansa nöyryytyksestä, ja erityisesti se, että tilanteet myös kuvattiin. Sen lisäksi, että vankeja nöyryytettiin yksityishenkilöinä, koko islamilaista kulttuuria nöyryytettiin esittämällä se primitiivisenä, suvaitsemattomana ja ahdasmielisenä. Evrenin mukaan tällainen nöyryyttäminen ei sinänsä ole uutta Yhdysvaltojen interventioissa ympäri maailmaa. Uutta sen sijaan oli se, että kuvia levisi uutisten ja internetin välityksellä valtavia määriä ihmisten nähtäville. Näin koko Abu Ghraib -skandaalista muodostui länsimainen spektaakkeli. Spektaakkeliluonne näkyy myös siinä, että fyysisesti käytetyt kidutusmuodot eivät suinkaan olleet pahimpia mahdollisia. Kidutuskeinona Abu Ghraibin valokuvat ovat lähempänä keskiaikaista jalkapuuta: ne satuttavat vain kohteensa kunniaa.

Stoalaisen ja buddhalaisen filosofian jäänteitä on ympäri maailmaa sen verran, että on yleensä kulttuurisesti arvostettavaa kyetä vastustamaan kipua tai vastoinkäymisiä elämässä. Näihin vastoinkäymisiin ei kuitenkaan kuulu häpeä. Ihmiset, jotka ovat hyviä tulemaan toimeen häpeän kanssa ovat sosiopaatteja, joille yhteisön normit eivät merkitse mitään. Sosiologisissa tarkasteluissa häpeää on pidetty yhteiskunnan kiinteyttä ylläpitävänä voimana (ks. esim. Turner & Sets). Mikä siis olisi pahempaa kidutusta kuin julkinen häpeä?

Lähteet:

Evren, Süreyya: Abu Ghraib: the spectacle of torture

Wikipedia (en): Abu Ghraib prison, Norbert Elias, Mary Douglas, Stuart Hall, Süreyya Evren

Hall, Stuart (1999): Identiteetti. Tampere, Vastapaino.

Saaristo, Kimmo & Jokinen, Kimmo (2005): Sosiologia. Helsinki, WSOY.

Turner, Jonathan & Sets, Jan (2005): The Sociology of Emotions. Cambridge, Cambridge University Press.

Luonto, kulttuuri ja evoluutio (Tunteiden sosiologia 17.1.)

Vastaa

Jonathan Turnerin neljän perustunteen lisäksi psykologi Robert Plutchik katsoi inhon, yllättyneisyyden, innostuksen ja hyväksynnän kuuluvan perustunteisiin. Plutchikin ”tunneympyrä” esittääkin varsin mielenkiintoisen teorian, joka vertautuu väriympyrään. Kahdeksan perustunnetta siis asettuvat ”ympyrälle” siten, että vastakohdat ovat vastakkaisilla puolilla. Ne sekoittuvat ja yhdistyvät monilla eri tavoilla, jolloin niistä voidaan johtaa lopulta kaikki tunteet. Mitä kauempana ympyrällä yhdistettävät tunteet ovat, sitä monimutkaisempi on muodostuva uusi tunne. Lisäksi kesto ja intensiteetti vaihtelee. En osaa sanoa, kuinka hyvin perusteltuja Plutchikin ympyrän asettelut ja yhdistelmät ovat. Ensivaikutelma on kuitenkin se, että tämä en ennen kaikkea vain briljantti teoria. Aivoissa tuskin on mitään tunteita ohjailevaa kääntyilevää ratasta, ja metaforankin tasolla perusteluita tällaiseen malliin on hankala nähdä. Toisaalta, turha tuomita lukematta.

Kuten sanottua, biologian ja kulttuurin vastakkainasettelu tulee väistämättä esille tunteista puhuttaessa. Miten paljon tahansa tämä jaottelu onkin ollut ominaista sosiologialle (jonka oli historiansa alkuaikoina osoitettava oma tarpeellisuutensa, vrt. Durkheimin metodisääntö: selitä sosiaalista sosiaalisella), voidaan tämän vastakkainasettelun hyödyllisyys kyseenalaistaa. Sinänsä ongelma on paljon vanhempi kuin sosiologia tieteenä. Olihan jo Platonilla selkeästi dualistinen maailmankuva, ja edelleen tätä näkemystä vahvisti Descartes. Sortumatta sen suurempaan reduktionismiin suuntaan tai toiseen on mahdollista nähdä ”luonto” ja ”kulttuuri” saman ilmiön eri puolina tai eri ominaisuuksina. Lähes jokaisessa ilmiössä on luonto-elementti ja kulttuuri-elementti.

Luennoitsija Aro esitti, että luonto antaa valmiudet kehittyä tietynlaiseksi, kulttuuri määrittelee sen, miten nämä valmiudet toteutuvat. Itse olen mieltänyt tämän suhteen jonkinlaisena puuna, joka kasvaa siemenestä (metaforista kun pidän). Siemen ja geenit edustavat luontoa, johon on koodattu eräänlainen platonilainen puun idea. Samoista geeneistä kasvaa kuitenkin erilaisia puita ympäristön vaikutuksesta riippuen, ja tämä ympäristön vaikutus vastaa kulttuuria. Tässä metaforassa tosin unohtuu ihmisen kolmas aspekti: psyykkinen. Puulla ei ehkä voi olettaa olevan tietoisuutta, joka sen kasvua ohjaisi, mutta ihmisestä tällainen oletus on hieman helpompi tehdä.

Tämän kaltaiseen luonto-kulttuuri -erottelun kuittaamiseen liittyy myös sellainen käytännön ajattelun ongelma, että tämän lyhyen ajatusketjun jälkeen on helppoa keskittyä ainoastaan omaan perehtyneisyyden ja kiinnostuksensa alueeseen. Näin siis sosiaalitieteilijä saattaa periaatteessa hyväksyä geneettiset realiteetit, mutta käytännössä kuitenkin unohtaa ne ja tehdä jopa biologisen tiedon kanssa ristiriitaista tiedettä. Sama on mahdollista toki myös toisin päin. Jollain tapaa siis molemmat aspektit (tai tarkemmin kaikki kolme) olisi syytä pitää mielessä jatkuvasti, vaikka sitten ehkä erikoistuisikin tutkimaan jonkun puolen erityiskysymyksiä.

Jos lähdemme siitä, että tunteet eivät ole pelkkiä kulttuurisia merkityksiä, on meidän siis pakko olettaa jonkinlainen universaali ihmisluonto, siis fysiologia ja anatomia. Tunteilla on oltava neurologinen perusta. Jos lisäksi hyväksymme evoluutioteorian yleiseksi maailmanselitykseksi, meidän on oletettava, että kyky emootioihin on evoluutioprosessissa muodostunut sopeutuma. Jonathan Turner esittää, että tunteiden evoluutiokehitys on yhteydessä lauman sosiaaliseen tiiviyteen. Tunteet liittyvät kiinteästi myös kommunikaation varhaisiin muotoihin, sillä tunteiden näyttäminen eleillä, ilmeillä ja äänillä sekä näiden viestien tulkitseminen on ollut lauman sosiaalisen toiminnan kannalta oleellisen tärkeää.

Myös apinoilla yleisemmin esiintyvä kyky nähdä itsensä objektina, erottaa itsensä ympäristöstä on mahdollistanut minuuden kehittymisen ja siten myös sosiaalisen kontrollin. On mielenkiintoista pohtia, missä vaiheessa kulttuuri on astunut mukaan kuvaan tai missä vaiheessa se on ottanut viettiä suuremman roolin sosiaalisissa tunteissa. Jos vaikka häpeän tunteen kokemisesta on ollut valintaetua tilanteissa, jossa on tehnyt laumalle jotain haitallista, niin missä vaiheessa on alkanut kehittyä opittuja normeja, joiden rikkominen aiheuttaa saman tunteen?

Tunteiden sosiologiaa (10.1.)

Vastaa

Tämä on ensimmäinen luentopäiväkirjamerkintäni Jari Aron kurssille Tunteiden sosiologia: häpeä keväällä 2008.

Tunteet ovat varsin piristävä näkökulma ja lähtökohta sosiologiassa. Jollain tapaa tuntuu, että ihmisen psyykkis-fyysis-sosiaalinen luonne on erityisen selvästi näkyvillä juuri tunteissa. Tunteet ovat yhtä lailla fyysisiä reaktioita ja aivokemiaa, henkilökohtaisia kokemuksia ja sosialisaation muokkaamia. Sen takia olen erityisen innoissani tästä kurssista.

Olen syksyn ja talven aikana käynyt useita tieteenfilosofisia keskusteluita, joissa olen asettunut puolustamaan konstruktionismia, relativismia, jopa postmodernismia, kun vastapuolella on ollut ontologinen realismi, naturalismi ja materialismi. Tämä on kuitenkin ollut hieman vaivaannuttavaa, sillä en usko äärimmäisyyksien olevan kuitenkaan paras lähtökohta tieteellisessä pohdinnassa – väittelyissä ne sen sijaan toimivat kuin bensa tulessa. Tunteet tarkastelun kohteena vaikuttaisivat vastustavan kaikkia äärikantoja, sillä niissä on niin selkeästi mukana fysiologinen, psykologinen ja sosiaalitieteellinen aspekti.

Sosiologiankin lähes kaikkia perimmäisiä kysymyksiä voidaan lähestyä tunteiden valossa. Esimerkiksi luonnon ja kulttuurin suhde (ja toisaalta universaalin ihmisluonnon kysymys) on ilmiön monisyisyyden vuoksi jatkuvasti esillä, mutta yhtälailla tunteet liittyvät yhteiskunnalliseen integraatioon (”Shame is the master emotion in social life”), vuorovaikutukseen ja vaikuttamiseen, arkielämän rakentumiseen (etnometodit, rikkomuskokeet ja suuttumus).

Tunne-käsitettä ei ole saatu kiistattomasti määriteltyä, ja se ei onnistunut myöskään luennolla. Neljä perustunnetta kuitenkin löytyi, ja niiden kaanon (ilo, suru, viha, pelko) tuli myös legitimoitua tutkimustuloksilla. Perustunteet esiintyvät kaikissa tunnetuissa kulttuureissa jokseenkin samanlaisina, toisaalta ne esiintyvät myös varhaislapsuudessa ennen sosialisaatiota. Siitä, onko eläimillä samankaltaisia perustunteita, ei päästy selvyyteen. Eläimet eivät ole käsitteellisesti kommunikoivia olentoja, mutta eivät ole myöskään vauvat. On tietysti kysymys siitä, mielletäänkö tunteet jotenkin käsitteellisiksi prosesseiksi. Joka tapauksessa nähdäkseni eläimet ja vauvat ovat samassa veneessä tämän ”esikäsitteellisyyden” suhteen. Käsitteellinen ajattelu varmasti muokkaa tunnekokemusta, mutta pohjimmiltaan ainakin perustunteet lienevät samanlaisia.

Tunteiden sosiologian on lähdettävä jonkinlaisesta universaalista ihmisluonnosta. Ihminen on kehollinen ja kokeva olento, jonka kokemuksiin voimakkaasti vaikuttavat aistihavainnot. Tämän jälkeen voidaan kiistellä siitä, missä määrin tunnekokemukset ovat evoluution tuotetta, missä määrin sosiaalisesti rakentuneita. Sosiologinen suurennuslasi tietysti kohdistuu tuohon jälkimmäiseen puoleen, mutta miten paljon biologia vaikuttaa taustalla, on tieteellinen makuasia.

Biologiasta päästään psykologian kautta sosiologiaan, kun aletaan pohtia ihmisten tulkintoja omista ja toistensa tunteista. Tulkinnat ovat pääasiassa opittuja, joten tässä vaiheessa kulttuurin vaikutus tulee esiin. Sosialisaatiossa ihminen oppii eräänlaisia tunnemalleja, kulttuurisia tapoja reagoida tunteisiin. Nämä mallit ovat erilaista eri kulttuureissa.

Luennolla esiteltiin myös ajatus tunteista ideologiana, erityisesti näyttäisi vallitsevan jonkinlainen ”rakkauden ideologia” (rakkaus jätettiin määrittelyssä tunteiden ulkopuolelle, mutta sehän ei ideologiaa haittaa). Tulee mieleen althusserilaiset ideologiset koneistot, jotka syöttävät ihmisille suuria tunteita jonkinlaiseksi ”oopiumiksi” Ville Valon ja muiden suilla, jotta he kiinnittäisivät vähemmän huomiota yhteiskunnallisiin asioihin. Tässä katsannossa tunteissa on varsin vähän mitään ”autenttista”, joka pohjautuisi todelliseen yksilön kokemukseen, vaan ihmisten tunteita voi manipuloida valtakulttuurista käsin, jonka kätyrinä toimii usein valtamedia.

Nyt olemme sukeltaneet biologisesta näkökulmasta jo syvälle kulttuuriin. Vaikka tunteita tarkasteltaisiin ideologiana, on mielestäni syytä korostaa yksilön kykyä vastustaa hänelle tarjottuja malleja. Stuart Hall esitti, että ihmiset eivät niele median tarjoamia merkityksiä sellaisenaan, vaan he voivat harrastaa myös vastustavaa luentaa. Koska tunteissa ei ole kyse mistä tahansa kulttuurisista merkityksistä, vaan hyvin henkilökohtaisista kokemuksista, on minusta vielä selvempää, ettei mitkään tuotantosuhteet (ideologian teoretisointi kun tuntuu olevan pääasiassa marxilaista) tai mikään kulttuurinen järjestelmä voi täysin manipuloida yksittäisen ihmisen tunteita. Tällä en tosin halua sanoa sitäkään, että yksilön tunteet olisivat täysin hänen omiaan.

Täällä

Vastaa

Vihdoinkin tein sen ja astuin blogosfääriin. Vain lentävä spagettihirviö tietää, millaiseksi tämä media minun kohdallani muotoutuu, mutta joskus sen kai oli tapahduttava. Toivottavasti tämä blogi tarjoaa (ainakin minulle) kanavan filosofiseen ja sosiologiseen avautumiseen ja paskan puhumiseen, sillä se on minulle rakasta.