Sanoin viime kirjoituksessa tekeväni kandia siitä, millaisia mielikuvia Linux-käyttäjillä on Linuxista, Windowsista ja Macista. Kysely on nyt netissä. Jos siis koet olevasi Linux-käyttäjä, käyhän vastaamassa. Aikaa kyselyn naksutteluun menee luultavasti alle 20 minuuttia, ja vastauksia voi antaa perjantaihin 16.1. asti.
Joku on ehkä saattanut arvatakin, että olen ollut melkoisen innoissani viime aikoina avoimeen lähdekoodiin (FOSS, free and open source software) liittyvistä asioista. Mauttoman oloisen otsikon mukaisesti käsittelen tässä tekstissä joitain aikaisemmassa FOSS-tutkimuksessa tehtyjä erotteluita sekää omaa suhdettani noihin kysymyksiin muutamalta eri kantilta, kuitenkin kokonaisuutena hyvin haparoivasti. Ei siis ole luvassa kaunista alkua, keskikohtaa ja loppua.
Historiani aiheen parissa ulottuu noin kolmen ja puolen vuoden päähän, kevääseen 2005. Aloin käyttää Firefoxia ja OpenOfficea melko käytännöllisistä syistä: Firefox on käytettävämpi ja tietoturvallisempi kuin Internet Explorer, OpenOffice on ilmainen. Silloisessa piraattiwindowsissani ei ollut piraattiofficea. Ja miksi joku haluaisi maksaa satoja ohjelmistosta, jollaisen saa ladattua netistä ilmaiseksi – laillisesti? Jonkinlainen ideologisen tasonkin kiinnostus oli olemassa, mutta ei mitään kokonaiskuvaa FOSSista ilmiönä tai liikkeenä. Myös Linux oli sitä mitä se useimmille on: hämärä ja pelottava käyttöjärjestelmä, jolla ei voi pelata ja jota lähinnä nörtit käyttävät.
Ei-niukka resurssi
Varsinaisesti homma alkoi syksyllä 2005, kun istuin Tere Vadénin vetämällä hypermedian Studia Generalia -luentosarjalla otsikolla Hypermedia ja yhteiskunta. Eräs Vadénin pointti käsitti itse asiassa immateriaalioikeudet laajemminkin. Jo klassisen poliittisen taloustieteen mukaan tavaroiden vaihto markkinoilla perustuu siihen, että ne ovat käyttöarvoja ostajalle, mutta vain vaihtoarvoja myyjälle. Tietenkään mitään arvoa ei ole sellaisella tavaralla, jonka saa käyttöönsä ostamattakin. Materiaaliset hyödykkeet – varsinkin jos niiden valmistamiseksi on tehty työtä – ovat niukkoja resursseja. Jos ostan omenan, myyjä ei enää voi myydä uudelleen tai käyttää sitä. Samoin on äänilevyn laita.
Tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti, jos äänilevy muutetaan digitaaliseen muotoon. Levyn sisältö muuttuu informaatioksi, nolliksi ja ykkösiksi. Tietokoneella nollien ja ykkösten kopiointi on äärimmäisen yksinkertainen prosessi, ja siten digitaaliset sisällöt eivät ole luonnostaan niukka resurssi. Ne ovat sitä keinotekoisesti. Nollien ja ykkösten jonot pitää saattaa jonkun yksityisomaisuudeksi patenttien ja lisenssien avulla, jotta niistä voisi käydä kauppaa. Ja teknisesti se on jokseenkin analogista sille, että laitetaan ilmaa purkkiin ja myydään sitä muiden hengitettäväksi.
Ikkunoita ja pingviinejä: käyttöjärjestelmät Linux-käyttäjien konstruktioina
Tällä hetkellä olen kirjoittamassa tutkimussuunnitelmaa kandidaatintutkielmalle, jossa aion tehdä jonkinlaisia profiileita Linux-käyttäjistä. Toteutus tulee olemaan lomaketutkimus, jossa kysytään taustamuuttujien lisäksi syitä käyttää Linuxia, osallisuutta Linux-yhteisöön sekä kartoitetaan semanttisen differentiaalin menetelmällä Linux-käyttäjien mielikuvia omasta käyttöjärjestelmästään, Windowsista ja Macista.
Olen projektista varsin innoissani monestakin syystä. Itsestään selvin syy on tietenkin aihe, mutta lisäksi tutkimus on kvantitatiivinen, mitä voi pitää nykyisessä sosiaalitieteellisessä paradigmassa jopa poliittisena kannanottona. Tarkoitukseni on Pertti Tötön ja Pirullisen positivismin paluun innoittamana osoittaa, että kvantitatiivinenkin tutkimus voi olla älykästä, reflektoivaa ja teoreettista. Lisämausteen tuo se, että en ole tekemässä mitään yhteiskunnan perusrakenteen analyysiä, jollaiseen lomaketutkimus usein liitetään, vaan teen kuitenkin eräänlaista mikrososiologiaa ja tutkin marginaalista ryhmää. Edelleen soppaa sekoittaa se, että aion kuitenkin asettautua maltilliseksi konstruktionistiksi ja tutkia ensi sijassa juuri Linux-käyttäjien omia käsityksiä asioista. Konstruktionistis-mikrososiologinen kvantitatiivinen tutkimus. Kuulostaa hykerryttävän juhlavalta.
Teoreettisena taustana minulla on teknologian sosiaalinen rakentuminen (social construction of technology, SCOT), jonka on lanseerannut pääasiassa hollantilainen insinöörisosiologi Wiebe Bijker. Lisäksi käytän hyväkseni avoimen lähdekoodin tutkimuksessa tehtyjä erotteluita ja saatan ujuttaa myös muutaman marxilaisen idean joukkoon. Palatkaamme kuitenkin itse aiheen taustojen pariin.
Politiikkaa vai tehokasta organisoitumista?
Jos FOSS yhteisöä tarkastelee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on jaettavissa kahteen hieman eri motivaatioilla toimivaan ryhmään, vapaiden ohjelmien liikkeeseen ja avoimen lähdekoodin liikkeeseen. Ensin mainittu on poliittisesti ja moraalisesti voimakkaammin sitoutunut ja sillä on selkeä yhteiskunnallinen missio: tietokoneohjelmat eivät saa olla kauppatavaraa. Richard Stallman perusti 1980-luvun alussa GNU-projektin vastalauseeksi sille, että tietokoneohjelmien patentointi oli yleistynyt ja niistä oli tehty liiketoimintaa. Hän kieltäytyi estämästä ohjelmiensa käyttäjiä jakamasta ohjelmia keskenään, kuten tekijänoikeuksia puolustavat koodaajat. Tarkoitus oli ensisijaisesti poliittinen. Stallman (1999, 56) määrittelee ohjelman vapaaksi, jos:
Avoimen lähdekoodin liike on organisoitunut Linus Torvaldsin ympärille, ja sen tarkoitusperät ovat käytännönläheisemmät, vaikka se operoikin samoilla välineillä. Kehittäessään Linux-käyttöjärjestelmän ydintä Torvalds julkaisi sen avoimella lisenssillä, jotta sen kehitys olisi tehokkaampaa, useampi ihminen voisi osallistua siihen ja vältettäisiin päällekkäistä työtä. Suuri määrä kehittäjiä ja beta-testaajia takaisi tehokkaan ongelmanratkaisun ja toimivan käytettävyyden. Torvalds on julkisesti ilmaissut vierastavansa Stallmanin ajatuksia ja sitä, että FOSS-yhteisö suuntautuisi aggressiivisesti esimerkiksi Microsoftia vastaan.
Miksi olla mukana yhteisössä?
Miksi kukaan haluaisi antaa työnsä tulokset ilmaiseksi muiden käytettäväksi? Ohjelmoinnin selkein ero muunlaisiin töihin ja niiden tuotteisiin on edellä mainittu ei-niukkuus. Antamalla koodin muiden käytettäväksi koodaaja ei menetä mitään muuta kuin aikaansa. Ja kuten myös edellä mainittua, ei-niukkuus tekee myös työn tuotteista laskuttamisesta teknisesti vaikeaa. Mutta aikakin on rahaa. Miksi luovuttaa sitä pois vastikkeetta? Avoimen ohjelman koodaaminen ja kehittäminen eivät toki ole vastikkeetonta toimintaa, vaikka työn tuloksia ei voikaan myydä. Niklas Vainio ja Tere Vadén listaavat joukon empiirisissä tutkimuksissa esiintyneitä syitä, miksi koodaajat kontribuoivat avoimen lähdekoodin projekteihin.
Miksi minä katson olevani mukana FOSS-yhteisössä? En osaa koodata pätkääkään, joten useimmat syyt rajautuvat heti pois. Toisaalta juuri se saattaa vahvistaa olemassa olevia syitä. Kontribuutioni on tiedonvälitys, ilosanoman levittäminen, agitointi, epäluulojen lievittäminen, ohjemien/järjestelmien asentaminen ja (alkeellinen) tekninen tuki. Haluaisin ajatella olevani altruisti, mutta jään saman tien kiinni altruisti-leiman tuoman hyödyn tavoittelusta. Sen sijaan identiteetin rakentaminen on selvä motivaatio puhua avoimesta lähdekoodista ja olla jollain tapaa yhteisössä mukana. Poliittiset syyt ovat myös minun kohdallani selvät. Olen yleisemminkin markkinakriittinen, ja minusta on vähän epäilyttävää, että käytännössä yhdellä yrityksellä on niin paljon valtaa vaikuttaa ihmisten jokapäiväiseen arkeen, vieläpä kun tuote ei teknisesti edes ole kelvollinen kauppatavaraksi (edelleen ei-niukkuus). Viimeisimpänä voisin väittää, että myös oppiminen motivoi minua. En tarkoita koodaamaan oppimista – siihen tarvitsisin hieman järjestäytyneemmän alkusysäyksen, esimerkiksi kurssin (mikä tosin on myös ollut mielessäni). Pitämällä itseni jollain tapaa ajan tasalla siitä, mitä FOSS-maailmassa tapahtuu, tulen myös seuranneeksi tietotekniikan yleisempaakin kehitystä ja ehkä jopa oppineeksi jotain uutta siihen liittyen. Säätämistä siis.
Kirjallisuutta
Stallman (1999): The GNU Operating System and the Free Software Movement. Teoksessa DiBona, Ockman, & Stone (toim.): Open Sources: Voices from the Open Source Revolution. (ss. 53-70) Sebastopol, O’Reilly.
Vainio & Vadén (2006): The Sociology of Free and Open Source Software Communities: Motivations and Structures. Teoksessa Helander & Martin-Vahvanen (toim.): Multidisciplinary Views to Open Source Software Business. (ss. 10-22) Tampere, eBRC Research Reports 33.
Jollain tapaa on ehkä kornia, että edellinen kirjoitukseni oli ”vaalikampanjan avaus”. Tämä lienee syksyn vaaliblogauksista viimeinen, mutta ei varmastikaan viimeinen poliittinen kirjoitus.
Olin koko eilisen päivän Tampereen Normaalikoululla vaalilautakunnassa. Ääntenlaskun jälkeen olin saanut Nekalan äänestysalueelta yhden äänen, samoin kuin Salla, ja myös samoin kuin omalla valitsijayhdistyksellään ehdolla ollut Tampereen valkoisen rodun pelastaja. No, Nekalan ääniharavat eivät olleet kovin epämiellyttäviä: Marjatta Stenius-Kaukonen, Oras Tynkkynen ja Perttu Pesä. Lisäksi kuulin saaneeni ennakkoääniä huikeat 23! Joka tapauksessa polkiessani Norssilta YO-talolle Vihreiden valvojaisiin minulla ei ollut mitään aavistusta mistään kokonaistuloksesta. Saapuessani oli Rosa Meriläinen hehkuttamassa mikrofoniin loistavaa tilannetta. Vihreille oli tulossa joka tapauksessa lisäpaikkoja Tampereelle. Sallaa kiiteltiin vaalipäällikön tehtävän mallikkaasta suorittamisesta – eikä syyttä. Ääntenlaskun lopullisesti päätyttyä minun tulokseni oli odottamattomat 89 ääntä. Moni kertoi jo etukäteen äänestävänsä minua, ja heille kuuluu erinomaisen suuri kiitos. Erityisen iloinen olen jokaisesta tuntemattomalta tulleesta äänestä. Vaatimattomia ja vähälukuisia vaaliesitteitäni oli jakamassa itseni lisäksi Simo, Salla ja Eerik, minkä lisäksi Eerik teki huikean Facebook-tukikampanjan. On kivaa olla näin mahtavien ihmisten joukossa.
Jotenkin maanlaajuinen tulos oli haisteltavissa. Kokoomus ja Vihreät kuuluvat syksyn muotiin. Demarit ja Vasemmistoliitto ovat edelleenkin ahdingossa, vaikka kuinka toisin toivoisi. Perussuomalaisten suosio on minun tulkintani mukaan suoraan verrannollinen muiden puolueiden takkuiluun. Niin kauan, kuin Timo Soini kykenee suuremmin valehtelematta esittämään teräviä piikkejään, niin kauan on muissa jotain pahasti vialla.
Sykähdyttävimmät iloiset uutiset tulivat suurista kaupungeista. Helsingissä Vihreistä tuli toiseksi suurin puolue Kokoomuksen jälkeen, kuten myös Espoossa. Täällä Vihreät saivat kolme lisäpaikkaa, ja Tampere oli yksi niistä harvoista kunnista, joissa Kokoomuksen kannatus jopa laski. Vaikka Vihreiden uusi valtuustoryhmä on kokonaisuudessaan vaikuttava ja monipuolinen arkkitehteineen ja ylikonstaapeleineen, minua ilahduttaa eniten nuoret valtuutetut. Olli-Poika Parviainen on ehtinyt vaikuttaa niin nuorissa kuin vanhusvihreissä kunnioitettavan määrän, minkä lisäksi hän on ehkä Tampereen uskottavin nörttivihreä. Sellaiseksi itsekin mielelläni profiloidun, eikä sellaisista nähdäkseni ole ensinkään pulaa millään politiikan tasolla. Emilia Olkanen taas on teekkarina ja yhteiskuntatieteilijänä poikkitieteellisen opiskelun malliesimerkki.
Iloista on myös se, että entinen kotikuntani Hattula sai historiansa ensimmäisen vihreän valtuutetun Mari Montosta. En olisi uskonut olevani kovin iloinen kenenkään kokoomuslaisen puolesta, mutta on pakko myös nostaa isosti hattua vanhalle lukion filosofian, psykologian ja uskonnon opettajalleni Jari Wihersaarelle, jonka ansiosta minulle pitkälti syntyi jonkinlainen systemaattinen kriittinen ajattelu, ja jonka ansiosta pitkälti päädyin nykyisenlaiseksi yliopisto-opiskelijaksi.
Vihreiden ilouutisten keskellä en osaa olla kovin murtunut vasemmiston tappiosta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että Vihreiden pitäisi olla vasemmistopuolue. Ja edelleen minun nähdäkseni parasta mahdollista kehitystä olisi molemminpuolinen ja rakentava ajatuksenvaihto Vihreiden ja vasemmistopuolueiden välillä. Vasemmiston on pakko uudistua päästäkseen taas jaloilleen. Toisaalta Vihreiden on pakko asettua tiukemmin markkinaliberalismia vastaan. Olli-Poika varoitteli eilen kaiken hehkutuksen keskellä, että Vihreiden on varottava, ettei siitä tule jotain 2000-luvun SDP:tä. Sillä hän ei varmastikaan tarkoittanut, että vasemmistolaisissa arvoissa olisi jotain vikaa, vaan sitä, että menestyksekkäänäkin poliittisena puolueena Vihreiden on pidettävä kiinni ideologiastaan, eikä sortua Lipponen-Heinäluoma-akselin tapaiseen ”välttämättömyyden” sanelemaan reaalipolitiikkaan. Reaalipolitiikka YÖK!
Lopulta: Onnea Vihreille ja onnea minulle (=kiitos tukijoille ja äänestäjille). Ja: politiikkaa tehdään muulloinkin kuin vaaleissa. Eli: kehotan kaikkia, itseni mukaan lukien, pitämään silmällä paikallispolitiikkaa ja ottamaan siihen kantaa.
Mainittakoon se tässä vielä kerran: olen syksyn kunnallisvaaleissa ehdokkaana Vihreiden listalla. Kotisivuiltani löytyy nyt vaalisivut ja lyhyet kirjoitukset kaikista vaaliteemoistani, jotka ovat myös alla. Yleisesti ekologiseen elämäntapaan ja ajatteluun rohkaiseminen on lähellä sydäntäni, ja kaupunginvaltuustossa tehtävät päätökset vaikuttavat myös ihmisten valinnan mahdollisuuksiin ja sitä kautta valintoihin. Toinen kattoteema on markkinakriittisyys. Markkinatalouden sokea vapauttaminen on enemmän kuin vähän kyseenalainen suunta johdattaa yhteiskuntaa. Vaaliteemani:
Ekologinen kaupunki
Kehitetään kaupunkirakenne tiiviimmäksi
Aktiivinen ja yhteisöllinen kaupunki on tiivis. Tätä nykyä kaupunkirakenne on tehty kaksi henkilöautoa omistavalle perheelle, joka käy töissä autolla ja automarketissa autolla. Ilmastonmuutos on jokaisen edessä, siis ekologinen elämäntapa on jokaisen vastuu. Sellainen kaupunki, jossa voi asua ja liikkua ilman autoa, on ekologinen. Keskustaa on siis tiivistettävä ja lähiöitä kehitettävä kaupunkimaiseksi siten, että saavuttaakseen palvelut ei tarvitse poistua lähiöstä.
Yksityisautot pois Hämeenkadulta
Hämeenkatu on muutettava joukko- ja kevyen liikenteen kaduksi pikimmiten. Yksityisautoilijat pääsevät keskustaan ja sen ohi muutenkin. Pysyvät pyöräkaistat ovat selkein ratkaisu Hämeenkadun nykyiseen kaoottiseen tilanteeseen. Tämä toteutuu, kun yksityisautoilijat ajavat muualla. Tuskin tarvii korostaa, että tämä myös rohkaisee ekologiseen liikkumiseen.
Raideliikenne: lähijunaliikenne aloitetaan ja raitiotien rakentaminen aloitetaan
Raideliikenne on joukkoliikennemuodoista ekologisin. Tampereen ja lähikuntien on tehtävä yhteistyötä, jotta toimiva lähijunaliikenne saadaan aikaiseksi. Samoin on aloitettava raitiolinjan rakentaminen tulevasta Vuoreksen kaupunginosasta Hervannan ja Kaupin kautta Keskustaan – aluksi.
Ihmiset ihmisinä, ei kuluttajina
Tarvitaan julkisia paikkoja, joissa ihmisten ei oleteta ostavan mitään
Ihmisillä tulee olla paikkoja, joissa oleilla, kokoontua ja harrastaa vapaasti. Virastoissa hoidetaan asioita ja kaupallisissa tiloissa ostetaan tavaroita, molemmat on tarkoitettu yksinkertaiseen funktionalistiseen toimintaan. Vapaat ja epäkaupalliset tilat tarkoittavat kirjastoja, nuorisotaloja, bändikämppiä, oppilaitoksia, miksei jotain aivan uuttakin spontaanin kokoontumisen ja oleskelun tiloja.
Mielekäs elämä ei tarkoita vain mielekästä kuluttamista
Kun markkinamekanismi leviää yhä useammalle elämänalueelle, ihmisen jokaisesta valinnasta tulee ennen pitkää kulutusvalinta. Pääoma on kiinnostunut ainoastaan kasvamisesta, ei esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ekologisesta kestävyydestä. Rajoittamattoman kapitalistisen talouden näkökulmasta ihminen on ainoastaan kuluttaja, jolle voi myydä tuotteita, tai työntekijä, jonka työvoimalla tuotteita tehdään. Tästä näkökulmasta vapaa ja luova yksilöllisyys on mahdollista lähinnä ostamalla erilaisia tavaroita, ja ihmisten identiteettien sisältö lähenee heidän ostoskoriensa sisältöä.
Nähdäkseni tämä on se suunta, johon markkinaliberalistinen oppi johdattaa – ja on jo pitkälle johdattanutkin. Siksi koen tärkeäksi vastustaa markkinamekanismin leviämistä ja lisätä tarkoituksenmukaista sääntelyä.
Julkisissa organisaatioissa siirrytään avoimen lähdekoodin ohjelmiin
Kaupallisille tietokoneohjelmille on olemassa lähes poikkeuksetta avoin vaihtoehto. Avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat kenen tahansa käytettävissä ja kehitettävissä, eikä niitä voi omistaa. Ne on suojattu erilaisilla copyleft-lisensseillä, jotka takaavat ohjelmien myös pysyvän avoimina. Ei ole mitään syytä, miksi varsinkaan julkisten organisaatioiden tulisi tukea kaupallisia yrityksiä, jos tilalle on olemassa avoimia vaihtoehtoja, joilla ei ole lisenssimaksuja, joiden toiminta ei ole yksittäisestä toimijasta kiinni ja jotka eivät perusteettomasti kouluta yksittäiselle yritykselle asiakkaita.
(eli itsestään liian mielellään kirjoittavan itsereflektiota omista suunnitelmista ja itsereflektioista)
Tämä syksy mukaan lukien viimeiset neljä vuotta syksy on ollut ehkä virikkeellisintä aikaa vuodesta. Lukuvuosi alkaa, mikä tarkoittaa oman elämän ja tulevaisuudensuunnitelmien reflektoimista. En lainkaan ihmettele, että useat opiskelijat päätyvät suunnilleen tässä vaiheessa opintojaan haaveilemaan kaksoistutkinnosta. Osaselittäjä lienee tutkinnon akateeminen laatu: uraputkea ei ole tiedossa. Vaikka töihin hyvin luultavasti valmistuttuaan pääseekin, opiskeluaika tarjoaa hyvin vähän jos ollenkaan vihjeitä siitä, missä se työpaikka oikein on.
Minun syksyisiä itsereflektioitani, jotka yleensä piirtävät aina tulevaisuuskuvani vuosi vuodelta uudelleen, ei voi kehua luotettaviksi. Se ei ole niiden tarkoituskaan. Kyllästyisin, jos joutuisin elämään saman elämänsuunnitelman mukaan aina. Minun kaksoistutkintohaaveeni ovat viimeisen parin vuoden aikana vaihdelleet hyvinkin nopeasti. Sosiologian lisäksi olen haaveillut milloin filosofiasta tai tiedotusopista, milloin tilastotieteestä tai hypermediasta.
Tilastotiede on näistä ehkä yllättävin. Vaikka tulinkin alunperin yliopistolle matematiikan ja tilastotieteen opiskelijaksi, sen piti alusta alkaen olla pelkkä takaportti, jonka avulla pääsisin helpommin sisään sosiologiaan (ja pääsinkin). Opiskelin silloin appron verran tilastotiedettä vain ja ainoastaan sellaisen perstuntuman perusteella, että tilastotiede on sosiologille hyödyllistä. Onneksi en ollut väärässä, vaikka sosiologian opiskelija voikin valmistua ymmärtämättä tilastotieteestä juuri mitään.
Tutkijan ammatti on ollut minulle alusta asti jonkinlainen tavoite. Ei mikään vimmainen tosin, en ole siis sulkenut muita vaihtoehtoja koskaan pois. Se nyt vaan on tuntunut sikäli turvalliselta tavoitteelta, että jos ei muuta, niin ainakin sitä varten tämä tutkinto valmistaa. Näiden kolmen vuoden aikana tuo tavoite ei ole hävinnyt, eikä sen rinnalle ole juurikaan tullut vaihtoehtoja. Lisäksi en ole koskaan väsynyt teorioihin ja filosofisiin pohdintoihin. Tässä suhteessa tilastotieteen opintojen jatkaminen – mitä nyt tapahtuu – on puhdasta hyötyopiskelua. En tee sitä intohimon vuoksi, kuten opiskelen sosiologiaa tai filosofiaa. Enemmän intohimoa minulla olisi opiskella vaikkapa pelkkää matematiikkaa.
Olen kääntänyt osan kaksoistutkintohaaveistanikin tähän hyötyajatteluun. Jos selviydyn tämän syksyn tilastotieteistä millään tavalla menestyksellisesti, aion jatkaa siitä kandidaatin tutkintoon. Tilastotieteen maisteriopintoihin suhtaudun tällaisella haaveilutasollakin hyvin skeptisesti, eikä se haittaa lainkaan. Voinhan sitten toteuttaa toisen haaveeni ja hakea hypermedian maisteriohjelmaan.
Vaikka olenkin autenttisesti kiintynyt (mitä se ikinä tarkoittaakaan) sosiologiaan ja filosofiaan (sekä niihin liittyvään identiteettiini!), en tietenkään voi kieltää, etteikö niidenkin opiskelu olisi jonkinlaista hyötyajattelua. Jos tällä tavalla tarpeeksi raottaa itselleen sitä autenttisuuden verhoa, jonka itse on vetänyt, alkaa kyseenalaistaa lopulta minkäänlaisen hyötyajattelusta poikkeavan autenttisuuden mahdollisuutta.
Ja surkeana loppuna: en aio kuitenkaan hylätä tätä autenttisuuden illuusiota, vaan edelleenkin pitää itseäni intohimoisena sosiologian opiskelijana vain ja ainoastaan tiedonjanon ja sivistyksen vuoksi. Joku radikaalia relativismia vastustanut filosofi totesi muistaakseni joskus, että todellisuus lyö kyllä relativistia kasvoihin, vaikka hän yrittäisikin konstruoida todellisuuden toisenlaiseksi. Jään siis odottamaan oman akateemisen identiteettini murenemista todellisuuden oikean koukun voimasta.
Eräänlainen askel on nyt otettu. Kirjoitin eilen Tampereen Vihreiden kanssa ehdokassopimuksen, mikä tarkoittaa, että asetun syksyn kuntavaaleissa ehdolle Vihreiden listalla. Asia tosin tulee virallisesti voimaan vasta, kun Tampereen Vihreiden hallitus hyväksyy minut ehdokkaaksi. On ehkä syytä kaunistelematta sanoa, että kunnallispolitiikka on minulle tähän asti ollut melkoi vieras alue. Tai no, henkilökohtaisista syistä se on välillisesti jossain määrin tuttua. Joka tapauksessa poliittinen aktivoituminen on lykkääntynyt yhtäältä siksi, että en ole kokenut (varsinkaan kuntatason) politiikkaa kiinnostavana ja toisaalta vaikeus asettua selkeästi puoluekentälle. Jos vaikkapa valinta oikeiston ja vasemmiston välillä tarkoittaisi valintaa kokoomuksen ja demarien välillä, en haluaisi tehdä koko valintaa. Onneksi sentään ei tarkoita. (Kolmas syy on laiskuus ja se liian yleinen ajattelutapa, että kyllä niitä hyviä asioita joku muu siellä ajaa.)
Vihreät vai Vasemmistoliitto?
Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat olleet minulle selkeästi läheisimmät puolueet, vaikka tietenkän kumpikaan puolue ei ole täydellinen. Vasemmistoliittoa puoluepoliittisena organisaationa on riivannut uudistuskyvyttömyys. Sosiaalifoorumissa sen sijaan näytti siltä, että vasemmistolaisetkin osaavat ajatella, ja että ideologista keskustelua yritetään käydä. Vihreissä minua taas on ärsyttänyt esimerkiksi ”ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edellä” -asenne. Se tarkoittaa helposti sitä, että ”oikeistoa” ja ”vasemmistoa” erottaviin kysymyksiin ei oteta kantaa ja kalastellaan kannatusta kummaltakin puolelta. Vaikka ympäristöarvojen levittäminen oikeistoonkin on arvokas tavoite, olen pitkälti samaa mieltä Tuomas Rantasen kanssa siitä, että vihreän liikkeen pääasiallinen tavoite on toimia perinteisen työväenliikkeen uudistajana. Periaatteessa minulle kaksi yhtä tärkeää poliittista projektia olisi vasemmiston uudistaminen moderniksi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä ajavaksi liikkeeksi tai ”punavihreyden”, joka terminä on tähän asti ollut lähinnä nuorten vasemmistolaisten käytössä, korostaminen Vihreissä.
Poliittiset idolit
Yksi selvä syy Vihreiden valintaan Vasemmistoliiton sijaan on myös se, että viime aikoina lähes poikkeuksetta poliittiset esikuvani ovat olleet vihreitä. Eduskuntavaalien alla Oras Tynkkynen vakuutti minut kolmella tavalla. Ensinnäkin hänellä on asiantuntemusta sekä substanssistaan ilmastonmuutoksesta että poliittisesta toiminnasta. Toiseksi lähes poikkeuksetta hänen mielipiteensä ovat ”oikeita”. Kolmanneksi hän on loistava puhuja, mikä ei politiikassa (tai vaikuttamisessa ylipäätään) ole yhdentekevää. Olen myös melko lailla kiinnostunut tietotekniikkaan liittyvistä poliittisista kysymyksistä. Jyrki Kasvi on profiloitunut henkilöksi, jolla on valtakunnan poliitikoista ylivoimaisesti paras asiantuntemus ja selkein näkemys uuden teknologian ja yhteiskunnan suhteista. Kolmantena idolina on tämän vuoden osalta jo edellä mainittu Voima Kustannuksen toimitusjohtaja Tuomas Rantanen, joka osui kevään aikana useamman kerran silmääni tapahtumissa ja julkisuudessa.
Varauksellisuus
Ehkä henkilökohtaisen historiani ja identiteettini kehityksen ja toisaalta filosofian ja sosiologian opiskelun yhdysvaikutuksena olen yleensä vierastanut absoluuttisia väitteitä. Ja sellaisilta poliittiset väittämät ja ideologiat ovat suurelta osin minusta tuntuneet. Miksi ajaa jotain konkreettista asiaa, jos se perustuu jollekin hyvin kiistanalaiselle ja ehkä tiedostamattomalle ja kyseenalaisellekin poliittiselle ideologialle? Epäilyllä on kaksi yksilötasolla mukavaa vaikutusta. Toinen on se, että epäilemällä ja kritisoimalla voi murentaa luutuneita käsityksiä. Toinen puolestaan on se, että kun pidättäytyy sitoutumasta mihinkään, ei myöskään joudu siitä vastuuseen. Tuosta yhteiskunnan tasolla epämiellyttävästä toisesta vaikutuksesta olen asteittain luopunut lähinnä juuri pyrkimällä tiedostamaan sen, että niin kauan kun epäilijällä ei ole varmoja vastauksia, hän joutuu toimimaan parhaiksi katsomiensa vastausten perusteella. Kesän tieteenfilosofian opintoja soveltaen voisin nimittää itseäni eräänlaiseksi poliittiseksi fallibilistiksi. Tästä syystä Vihreät on minulle vain ”vähiten vastenmielinen” puolue, ei sydänveren asia.
Millainen kapitalismin pitäisi olla?
Konkreettisia poliittisia päätöksiä siis tehdään koko ajan, vaikka kukaan ei ole keksinytkään yksiselitteisiä vastauksia päätöksien taustalla oleviin kysymyksiin. Luulisin, että politiikan luonne ei kovin pian pääse eroon tästä piirteestä. Silti on myös tärkeää pitää mielessä laajemmat ideologiset kysymykset. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajamiensa asioiden taustat unohtanut ”reaalipoliitikko”, joka ottaa monet asiat annettuina, ja jolle politiikka on pelkkää pienten nappuloiden siirtelyä.
Keskeisimpiä ideologisia kysymyksiä taitaa olla se, millainen kapitalismi on hyvä vai pitäisikö miettiä jotain ihan muuta. Pidän yleensä kommunismiromantiikasta ja siihen liittyvistä utopioista, mutta puoluepoliittisella tasolla se keskustelu on ehkä turhaa niin kauan, kuin jotain järjestelmällistä visiota saadaan aikaiseksi. Kommunismista puhuminen on poliitikolle vaarallista myös siksi, että siitä syntyy välittömästi assosiaatiot Neuvostoliittoon ja totalitarismiin. Katsotaan, että kylmän sodan loppuminen todisti kommunismin virheelliseksi valtiojärjestelmäksi ja ideologiaksi. Siis: puoluepolitiikassa on toistaiseksi syytä keskittyä enemmän siihen, millainen kapitalismi on paras mahdollinen.
Olen todella sitä mieltä, että globaali kapitalismi voisi olla huomattavasti parempi järjestelmä kuin se nykyisellään on. Vapaata markkinataloutta puolustavat tahot jättävät usein, ja ymmärrettävästi, sanomatta, että tällä hetkellä markkinatalouden vapaus on varsin yksipuolista jos ajatellaan vaikkapa länsimaiden suhdetta kehitysmaihin. EU maataloustukineen ei todellakaan ole avoin markkina-alue kehitysmaiden vientituotteille. Sen sijaan EU:n tuilla tuotettu liikatuotanto voidaan polkuhintaan dumpata kehitysmaihin, jolloin sen hinta on alhaisempi kuin ”todellinen” markkina-arvo. Tästä taas koituu ongelmia kehitysmaiden omalle tuotannolle. Eräässä mielessä siis todella vapaa, tasavertaiseen kilpailuun perustuva globaali markkinatalous olisi minusta oikeudenmukaisempi kuin nykyinen järjestelmä.
Tämän globaalin markkinatasa-arvon hinta olisi kuitenkin vielä kovempi kuin sillä saavutettavat mahdolliset edut, sillä se vahvistaisi yritysten valtaa globaaleina toimijoina. Markkinamekanismin leviämisen välttämätön seuraus on, että yhä useammista yhteiskunnallisesta kysymyksestä päätetään parlamentarismin ulkopuolella, epädemokraattisesti. Pääoma on kiinnostunut vain kasvamisesta, ei vaikkapa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai ympäristökatastrofien ehkäisemisestä. Siksi poliitikkojen on oltava niistä kiinnostuneita. Siksi kapitalismia on säänneltävä voimakkaasti, sen eteenpäin puskevaa voimaa on kanavoitava sinne, mihin moraalitajumme, ei oman edun tavoittelumme, sitä ohjaa. Vihreiden ansiosta toteutettu (mutta paljon toivomisen varaa jättänyt) ekologinen verouudistus on tästä hyvä esimerkki.
Esimerkiksi kunnallisten palveluiden kilpailuttaminen ei olisi välttämättä huono asia, jos kriteeristö on kohdallaan eli tarpeeksi tiukkaa. Hinnan lisäksi kilpailutuksessa voidaan vaatia palvelun tuottajalta vaikkapa ekologisuutta, työntekijöiden oikeudenmukaista kohtelua (ja palkkaa) ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Ei ole mitenkään sanottua, että nykyiset julkiset palvelut täyttäisivät nämä tiukat kriteerit kategorisesti aina paremmin kuin yksityiset. Silti yksityistämisen seuraukset on tiedostettava myös pitkällä tähtäimellä, ja erityisesti on pidettävä mielessä, että kunnallisesti tuotetut tai ostetut palvelut ovat tarkoitettu kaikille eikä esimerkiksi vain niille, joilla on niihin varaa.
Lankojen keräämistä yhteen
Merkittävä askel minun poliittisessa aktivoitumisessani on siis otettu. Tai ehkä se on pikemminkin vasta tulossa, ja vasta vaalien jälkeen on selvää, kuinka innokkaasti todella jaksan olla aktiivinen puoluepolitiikassa. Punavihreän identiteettini kannalta olisi ihanteellista, jos voisin auttaa Vihreitä ja vasemmistoa löytämään toisensa ja puhumaan samaa (tietysti itselleni mieluista) kieltä. Vaikka en välttämättä hypikään riemusta Tampereen nykyisestä XL-yhteistyöstä, on demarien ja kokoomuksen pitkäaikaisen aseveliakselin murtaminen, josta Tampereen Vihreät mielellään ottavat kunnian, minustakin loistava asia.
Tulevia erityisiä vaaliteemojani en ole ehtinyt varsinaisesti miettiä, mutta ensimmäisenä tulee mieleen jonkinlainen kulutuskriittisyys ja kaupungin rooli ylettömän kulutuksen hillitsemisessä. Osa tätä on epäkaupallisten julkisten tilojen säilyttäminen ja lisääminen. Ilmastonmuutoksen torjuminen on merkittävällä tavalla elämäntapakysymys. Vielä pidemmälle ”poliittisen” kielenkäytön syövereihin sukeltaakseni voisin vaatia, että Tampere on ihmisten, ei kuluttajien kaupunki.
Vaikka kunnallisesta päätöksenteosta minulla on vielä paljon opittavaa, on mukaan lähteminen paras vaihtoehto opettelemiseen. Poliittisen blogitekstin kirjoittaminen yötä myöten ei välttämättä ole paras tapa tehdä sitä, mutta se on ainakin alku.
John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria on varsin erilainen yhteiskuntafilosofinen teos kuin edellä lyhyesti käsitelty Arendtin Vita activa. Sitä jonkin matkaa luettuani huomaan, että itse asiassa sen sisällön ymmärtäminen ei juurikaan vaadi ponnisteluja, kuten Vita activan tapauksessa. Lukemisesta sen sijaan tekee vaikeaa mielestäni vähemmän ansiokas kirjallinen ilmaisu, tämäkin seikka, joka minusta oli Arendtin teoksessa päin vastoin. Sisällön ymmärtämistä Rawlsin tapauksessa tosin varmasti auttaa, että tietämättömyyden verhon takana tehdyn hypoteettisen yhteiskuntasopimuksen ja huono-osaisimpien aseman maksimoiminen tulivat ensimmäisen kerran tutuiksi jo lukion filosofiassa. Lisäksi luin erästä kurssia varten reilu vuosi sitten Juha Sihvolan mainion jälkipuheen Rawlsin Kansojen oikeuteen, jossa käsiteltiin tiiviisti ja selkeästi myös Oikeudenmukaisuusteorian pääasiat. Sihvolaa minun on kiittäminen myös joistain kriittisistä ajatuksistani. Teorian tuttuudesta ja itse kirjan kankeasta kielestä (en voi olla ajattelematta, että osa tästä lienee myös suomentaja Terho Pursiaisen kyseenalaista ansiota) johtuen siis päätin opiskella kirjoittamalla ja pohdiskelemalla. Samalla saan itse mahdollisuuden puhua politiikasta. 😉
Rawls kehittelee teoriaa oikeudenmukaisuudesta siis hypoteettisen yhteiskuntasopimuksen näkökulmasta, ja väittää, että hänen muotoilemansa periaatteet olisivat sellaiset, jotka ”tietämättömyyden verhon” takana olevat järkevät ja omaa etuaan tavoittelevat osapuolet valitsisivat. Rawls esittää myös ratkaisuehdotuksen niin sanottuun ensisijaisuusongelmaan, eli siihen, mitä asioita oikeudenmukaisuudessa tulisi ensisijaisesti ottaa huomioon (esim. utilitarismin mukaan suurin mahdollinen kokonaishyöty). Rawlsin ehdotus on ”sanakirjajärjestys”, joka asettaa periaatteet järjestykseen siten, että vasta ensimmäisen tultua täytetyksi voidaan ottaa toinen huomioon ja niin edelleen.
Rawlsilla ensisijainena on vapausperiaate: jokaiselle mahdollisimman suuri vapaus niin, että se sopii yhteen muiden vastaavan vapauden kanssa. Kun tämä on täytetty (yksi vapausperiaatteen ensisijaisuuden syy on se, että se voidaan ainakin teoriassa täyttää) otetaan huomioon eroperiaate. Tämä periaate takaa huono-osaisimmille mahdollisimman hyvät elinmahdollisuudet. Rawlsin lähtökohtana on tilanne, jossa kaikki edut (sosiaaliset ja taloudelliset) on jaettu tasan kaikkien kesken. Eroperiaatteen mukaan epätasa-arvo on oikeutettua, jos sen myötä huono-osaisimman asema paranee. Yksinkertaistettuna: Jos tasa-arvoisessa tilanteessa jokainen saa 500 euroa, mutta tuloeroja kasvattamalla pienin tulo saadaan nostettua 600 euroon, se on oikeutettua. Eroperiaatteeseen liittyy lisäksi yksi ehto, joka menee huono-osaisimpien edun maksimoinnin edelle. Ehdon mukaan jokaisen on oltava mahdollista tavoitella näitä muita parempia asemia. Eli käytännössä on esimerkiksi oltava kattava koulutusjärjestelmä, joka takaa kaikille mahdollisuuden päästä hyväosaiseen asemaan.
Hyvä lähtökohta Rawlsilla on se, että hän pyrkii eliminoimaan sattumanvaraisten tai ansiottomien eriarvoisuuksien vaikutuksen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Tällasia eriarvoisuuksia ovat luonnolliset kyvyt eli geeniperimä sekä yhteiskunnallinen asema ja perheolot. Näistä seikoista johtuen toiset ovat kyvykkäämpiä kuin toiset, joskin ansiottomasti. Sen vuoksi oikeudenmukainen yhteiskunta on järjestettävä siten, että nämä kyvyt koituvat kaikkien hyväksi. Käytännössä tämä tapahtuu eroperiaatteen ja maksimaalisen verotuksen keinoin. Maksimaalinen verotus tarkoittaa sitä, että veroaste on asetettava niin, että verotulot kokonaisuudessaan ovat mahdollisimman suuret.
Teorian arviointia ja kritiikkiä
Teoriaa voi tulkita monella tavalla. Terho Pursiainen kutsuu Rawlsia ”punaiseksi liberaaliksi” ja asettaa hänet Suomen puoluekentällä SDP:n vasempaan laitaan. Itse sen sijaan havaitsen Rawlsin teoriassa paljon samaa kuin kokoomuslaisessa ”mahdollisuuksien tasa-arvossa”, joka jättää huomioimatta lukuisia eriarvoisuutta tuottavia tekijöitä ja rakenteita. Kaikille yhteinen koulutusjärjestelmä esimerkiksi ei välttämättä tasoita perhetaustasta johtuvia eroja ihmisten kyvykkyydessä, vaan voi jopa jyrkentää niitä. Jos kotona koulunkäyntiin suhtaudutaan kannustavasti ja siitä ollaan kiinnostuneita, on melko selvää, että lapsi menestyy koulussa. Koulussa nämä erot tulevat esille ja asettavat lapset niiden mukaisiin rooleihin. Koulunkäynnin kannalta huonoista perheoloista tulevasta lapsesta tulee (koulumenestyksen suhteen) häviäjä.
Rawlsin teoriaa ja erityisesti eroperiaatetta voi nähdäkseni käyttää myös huono-osaisimpien polkemiseen, koska se oikeuttaa etujen epätasaisen jakautumisen. Huono-osaisten vaatimukset paremmasta voidaan teilata eroperiaatteella vedoten siihen, että pienemmät tuloerot huonontaisivat myös heidän asemaansa. Tällaisesta politiikasta esimerkkejä Suomessa ovat vaikkapa perintöveron ja varallisuusveron poistaminen tai kansalliseen kilpailukykyyn vetoaminen, jolla voidaan oikeuttaa miten räikeä eriarvoisuus tahansa. Ei siis ole lainkaan varmaa, että hyväosaiset eroperiaatetta soveltaessaan (tai sitä retorisena resurssina käyttäessään) todella ajaisivat huono-osaisten etuja.
Nämä eivät ole suoria seurauksia Rawlsin teoriasta, ja niiden voi hyvällä syyllä katsoa olevan eroperiaatteen väärintulkintoja. Todellisuuteen sovellettuna millä tahansa näinkin järjestelmällisellä oikeudenmukaisuusteorialla (mikä on katsottava Rawlsin eduksi) voi olla varsin odottamattomia seurauksia. Teorioita riivaa kahdesta suunnasta joko liiallisen pelkistämisen ja abstrahoinnin ja toisaalta monimutkaisuuden, epäselvyyden ja hallitsemattomuuden pirut. Rawlsin tapauksessa pelkistämisen piru on päässyt minusta liiaksi voitolle. Teoria ei ota huomioon tarpeeksi todellisen yhteiskunnallisen elämän piirteitä.
Yksi niistä on suhteellisen eriarvoisuuden huomiotta jättäminen. Mielestäni on melko selvää, että suurten tuloerojen yhteiskunnassa köyhimmät kokevat olevat köyhempia kuin sellaisessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän absoluuttinen tulotasonsa on hieman pienempi. Käyttäkäämme edellistä esimerkkiä. Jos köyhimpien tulotaso saadaan nostettua 500:sta 600:aan sillä, että rikkaimpien tulot nostetaan 6000:een, on minusta hiukan naiivia kuvitella köyhimpien olevan tähän tilanteeseen tyytyväisiä. Ihminen suhteuttaa itsensä jatkuvasti muihin, ja siksi suhteellinen köyhyyskin on erittäin merkittävä tekijä oikeudenmukaisuutta ajatellen. Rawlsin teoriassa raha ja muut ”ensisijaiset hyvät asiat”, kuten vapaudet ja oikeudet toimivat siis ehkä liian absoluuttisina mittareina. Kuten Sihvola kommentaarissaan kirjoittaa, on myös yhteiskunnan kokonaisvarallisuuden kasvattaminen kyseenalainen tavoite, vaikka siitä olisikin huono-osaisimmille hyötyä. Tähän on syynä edessä häämöttävä ekologinen kriisi, jonka olisi jo aika saada ihmiset ajattelemaan taloudellisia (erityisesti kulutukseen liittyviä) näkemyksiään uudelleen.
On ehkä parempi, etten mene tämän vasemmistolaisempiin Rawls-kritiikkeihin, koska ne vaatisivat paljon raskaampaa yhteiskuntajärjestelmän pohdintaa. Rawlsin tarkoitus kuitenkin taisi olla vain kehittää Yhdysvaltojen tapaiselle liberaalille demokratialle sopivat oikeudenmukaisuusteoria. Marxilaista Rawls-kritiikkiä saattaa olla odotettavissa alkavan lukuvuoden aikana, kun Pääoma-lukupiirimme pyörähtää käyntiin.
Tämä ei ole ihan samanlainen opiskelublogimerkintä kuin jotkut aiemmat. Kirjoittaisin mielelläni Arendtista enemmänkin, mutta syy siihen, etten kirjoita, löytyy tämän tekstin toisesta teemasta, eli kiireestä ja kiireahdistuksesta. Jos siis jatkat lukemista, varaudu avautumiseen tekstin loppupuolella.
Sain juuri päätökseen luku-urakan, joka piti sisällään Hannah Arendtin mainion teoksen Vita activa. Suoritusnäkökulmasta kirja lokeroituu yhteiskuntafilosofian aineopintokurssiin, mutta pelkkää yhteiskuntafilosofiaa se ei todellakaan ole. On helppo uskoa sellaisen ihmisen argumentointiin, joka jatkuvasti osoittaa suunnattoman sivistyneisyytensä, filosofian ja länsimaisen kulttuurin historian tuntemuksensa sekä ilmeisen kielitaitonsa. En liene kuitenkaan yksin tuumaillessani, että Vita activan ansiot eivät lopu siihen. Se erottelee omaperäisellä tavalla ja antiikin järjestelmien esittelyn kautta poliittisen, sosiaalisen, yksityisen ja intiimin alueet. Se kommentoi vakuuttavasti Marxin tuotantoa (Arendtin mukaan suuri osa Marxin ajatuksista eivät olleet varsinaisesti kovin radikaaleja, vaan ne tiivistivät uudelle ajalle jo valmiiksi tyypillisiä ajatustapoja), erotellen muun muassa painokkaasti toisistaan työn (labor), joka keskittyy elämän välttämättömien prosessien ylläpitämiseen, ja valmistamisen (work), jonka seurauksena ihmiset tuottavat esineitä ja samalla tuottavat itselleen maailman. Viimeisessä kappaleessa Arendt jäljittää noita uudelle ajalle ominaisia ajatustapoja, niiden edeltäjiä ja mahdollisia syitä niiden syntyyn.
Englanninkielisen otsikkonsa The Human Condition mukaisesti kirja kartoittaa myös ihmisenä olemisen ehtoja fenomenologisesti. Mitä tarkoittaa olla syntyvä, maapallolla elävä ja kuoleva olento? Arendtin mukaan ensisijaisen tärkeä, joskin usein taka-alalle jäävä seikka on, että ihminen elää aina maailmassa, jossa on muitakin ihmisiä. Muut ihmiset ja heidän tekemänsä maailma on siis keskeinen ihmisenä olemisen ehto.
Vita activa on (ainakin tämäntasoiselle filosofian opiskelijalle) niin monipuolinen ja avartava, että lukisin hyvin mielelläni sen herättämää keskustelua, varsinkin yhteiskuntatieteissä. Opintojeni aikana nimi on mainittu muutamaan kertaan, mutta tarkempaa esittelyä kommentoinnin kanssa ei ole ollut. Tästä päästäänkin siihen, miksi en luultavasti ainakaan pitkään aikaa tule tuohon kirjan herättämään keskusteluun tutustumaan.
—
Otsikossa lukee suorittamisen pakko. Tämä voi näyttää opiskelijan ainaiselta valitukselta yliopisto-opiskelun vaikeudesta (se voi jopa ihan hyvin olla sitä), mutta Vita activan tapaisia kirjoja lukiessa tulee sellainen olo, että tekisi mieli lukemisen ohessa hankkia edes pieni ripaus sitä samaa sivistystä, jonka Arendt tuntuu omaavan. Kirja tekee siinä toki oman osansa, mutta enempäänkin olisi mielenkiintoa ja ehkä jopa tarvetta, jos mielii ymmärtää mitä kirjoittaja todella on tarkoittanut tai mitä hän haluaa viestiä. Miksi en siis ottaisi itse selvää? Voisin kyllä, mutta toisaalta en voi sanoa yliopisto-opiskeluun liittyvän yhteiskunnallisen ilmapiirin kannustavan siihen. Olen jopa pelottavan hyvin sisäistänyt sen ajatuksen, että on syytä valmistua viidessä vuodessa maisteriksi. Yksi ylimääräinen vuosi matematiikan pääaineopiskelijana vain lisää synnin painoa.
Olen varsin tehokkaasti keskittänyt omat sivistymishankkeeni opetussuunnitelmien mukaisiin kursseihin, mutta usein jälkeenpäin kurssit ovat omalta osaltani tuntuneet todellakin enemmän suorituksilta kuin sivistymishankkeilta. Ehkä jotain sivistymistäkin on siinä sivussa tapahtunut. Onko tämä pelkkää turhaa valitusta? Kenellä muka on asiat paremmin? Kenellä on koskaan ollutkaan (jos ei huomioida kreikkalaisen poliksen vapaita miehiä)? Valittaminen ja stoalainen elämänasenne eivät sovi yhteen. Siksi olenkin valikoiva stoalainen, ja viime aikoina olen kokenut siihenkin vähemmän vetoa kuin aiemmin. Johdonmukaista stoalaista yhteiskuntaa ei voi olla, sillä loppuun asti viety stoalainen asenne johtaa väistämättä politiikasta (ja yhteiskunnasta ylipäätään) kieltäytymiseen.
Juuri tällä hetkellä suorittamisen pakko aiheuttaa minulle ahdistusta siksi, että – kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi – viime lauantaina oli mainio nauhoitussessio. Minun pitäisi tehdä musiikkia tai edes osallistua jotenkin sen tekemiseen. Ja kehnon soittotaidon korvikkeeksi tarvitsisin kunnon annoksen mielikuvitusta. Kehno soittotaito ei ehkä myöskään ole asettunut yhtä paljon kaavojen vangiksi kuin kehittynyt ja saattaisi siksi olla jopa voimavara. Mutta mielikuvitus vaatii ajatuksien uhraamista ja se taas vaatii aikaa. Jota ei tenttikiireiltä ole. Pakkovalinnan edessä valitsen elämässäni ensisijaista asiaa, eli opiskelua, tukevan aktiviteetin. Ongelma ei ole siinäkään, että opiskelujen välissä ei löytyisi tuntia tai paria musiikin harrastamiseen, vaan siinä, että tunnissa tai parissa ei vaan kehity sitä mielikuvitusta, jota musisointiin tarvitsisin.
Ehkä menen eteenpäin sillä protestanttisen työetiikan mukaisella illuusiolla, että joskus myöhemmin kaikki on paremmin ja helpompaa. Tämä myöhemmin on tässä tapauksessa ensi tiistain jälkeen, kun yhteiskuntafilosofian tentti on ohi. Ja siihen mennessä pitäisi vielä imaista yksi Oikeudenmukaisuusteoria…
Nyt ovat atomit värähdelleet sellaiseen asentoon, että on syntymässä jälleen jotain musiikin tapaista Rienapojat-kollektiivin tuottamana. Menneenä lauantaina nauhoitettiin Rukous-studiolla kolme uutta kappaletta lähes valmiiseen kuntoon. Tällä kertaa kyytiä saivat ”Paavi” ja ihmislihaa syövien amatsonien seurassa viihtyvä matkamies (”Karrella”). Kolmas biisi on mainio Agents-henkinen rallatus ”Vajaa”. Kolmen vuoden tauon jälkeen soitteleminen jännitti ainakin itseäni enemmän kuin vähän, vaikka toki Pojat – Nipa, Markus ja Juho – ovat olleet tiiviihkösti yhteydessä. Vaan kuten Martikainenkin laulaa: ”Käyttäessään nesteitä ei voi nähdä esteitä”, eli tunnelma oli loppujen lopuksi mainio ja parani illan edetessä. Jopa niin, että Vajaan yhteisesti lauletun kertosäkeen jälkeen kaikki tuntuivat olevan varsin mielissään. Iltaahan piti sitten jatkaa Hämeenlinnan yössä. Ja kovat oli egot taiteilijoilla.
Omaksi asemakseni orkesterissa on asettautumassa djemben soittaminen ja kuoroon osallistuminen, vaikka yksi sanoitus ja pari sävellystäkin on työn alla. ”Esteiden” poistuessa mahdollisesti lisää voinen kokeilla lead-laulamistakin, mutta sen onnistumisessa on kysymys harjoittelun ja ”nesteiden” määrästä. Uutta edellisiin levyihin verrattuna omalta osaltani on se, että olen nyt itsekin rämpytellyt kitaraa jokusen vuoden, joskin vähemmän aktiivisesti. Jos joskus satumme pääsemään live-tilanteeseen koko ryhmän voimin, täyttänen paljon halutun kolmoskitaristin roolin mainittujen djemben ja kuoron lisäksi. Vakituisen basistin puuttuessa (yksi varteenotettava kiinnitys tosin jo on) sekin pesti on yksi vaihtoehto.
Levy pyritään tekemään ja nauhoittamaan elokuun aikana, mutta kaikilla neljällä jäsenellä (managerista puhumattakaan) on omat kiireensä. Odotan silti innolla sekä omia tulevia kontribuutioitani että koko kollektiivin toiminnan tuloksia.
On esitetty monia kriteerejä sille, miten tiede voidaan erottaa jostain ei-tieteellisestä toiminnasta, pseudotieteestä, ”esitieteestä” tai ”huonosta tieteestä”. Nämä mallit ovat yleensä normatiivisia, kuten vaikkapa kohta käsiteltävä Popperin falsifikationismi tai Mertonin teoria tieteen eetoksesta. Rajanveto-ongelmaa voi lähestyä myös deskriptiivisesti tutkimalla sitä, miten rajanvetoa todellisuudessa tehdään.
Falsifikationismi
Falsifikationismin perusoppi kuuluu, että tieteellisen teorian tulee olla periaatteessa kumottavissa, jotta se olisi tiedettä. Tiede kehittyy hyvien arvausten eli hypoteesien avulla, ja kun saadaan joku hypoteesiin sopimaton havainto, teoria hylätään ja etsitään parempi. Näin ollen mikään teoria ei ole myöskään lopullinen. Falsifikationismin deduktiivinen muotoilu voidaan esittää seuraavasti:
Falsifikationismi on monella tavalla ongelmallinen normatiivinen ratkaisu rajanveto-ongelmaan. Se ei sovellu eksistenssiväittämiin (x on olemassa). Ainoastaan universaaliväitteet (jokainen x on y) voidaan falsifioida empiirisellä tutkimuksella. Falsifikaatioperiaate ei myöskään itse ole falsifioitavissa. Aikaisemmin käsittelin Duhem-Quine-teesiä, jonka mukaan yksittäinen teoreettisesta ennusteesta poikkeava havainto ei aseta suoraan teoriaa kyseenalaiseksi, vaan joko teorian tai jonkin apuoletuksista. Tieteenfilosofiassa useimmiten nykyään katsotaan, että mitään yksiselitteistä normatiivista ratkaisua rajanveto-ongelmaan ei ole.
Rajanvedon moniulotteisuus
On kuitenkin selvää, että on enemmän tai vähemmän tieteellistä toimintaa. Rajanveto-ongelmaa ei siis voi kokonaan hylätä. Ehkä on kuitenkin järkevämpää mieltää se jatkumoksi kuin dikotomiaksi. Kiikeri ja Ylikoski hahmottelevat karkeasti kolme rintamaa, joilla rajanvetoa käydään:
Deskriptiivinen näkökulma
Deskriptiivisen näkökulman ottava tutkija ei katso tietävänsä, miten tieteen ja ei-tieteen raja tulisi vetää. Hän haluaa tutkia sitä, kuinka sitä todellisuudessa vedetään. Sosiologi Thomas Gieryn on tutkinut rajanvetoa deskriptiivisesti. Häntä kiinnostavat kolmenlaiset kysymykset: