Sosiologia 1964: Perintötekijöiden ja ympäristötekijöiden suhteesta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Kiista perintötekijäin ja ympäristön suhteellisesta merkityksestä on tyyntynyt. Ajoittain kiivaan tieteellisen mielipiteiden vaihdon 1920- ja 1930-luvulla voidaan sanoa rauenneen ongelman ratkaisemattomuuteen ja Salomon tuomioon: ei perintoä eikä ympäristöä ole olemassa erillisinä, vaan perintötekijät ja ympäristö säätelevät yhteisesti kaikkea inhimillistä käyttäytymistä. […] Tulen tässä käsittelemään sosiologiselta kannalta menetelmää, jonka on katsottu erityisesti soveltuvan perintötekijäin ja ympäristön vaikutuksien valaisemiseen, nimittäin kaksosmenetelmää.”

“On syytä vielä selventää, mitä tarkoitetaan perintötekijäin ja ympäristön yhteisvariaatiolla. Se tarkoittaa, että henkilön perintötekijät vaikuttavat siihen, minkälaisen ympäristön hän valitsee. Voidaan ajatella, että henkilö joka peruasultaan on erittäin älykäs, hakeutuu älykkääseen ympäristöön ja että hänen älyllisille edellytyksilleen tarjotaan uusia virikkeitä, niin että hänen tuloksensa testissä tulee erittäin korkeaksi.”

“Miten perintötekijäin ja ympäristön yhteisvariaation voimakkuus ja perintötekijöiden aiheuttaman varianssin osuus eri variaabeleilla vaihtelevat eri yhteiskunnissa? Jos voimme valaista näitä kysymyksiä, saamme lujemman pohjan pyrkiessämme ratkaisemaan, mitä ilmiöitä ei kannata tutkia sosiologiselta näkökannalta.”

“Puhuttaessa kaksostutkimusten sosiologisista näkymistä ainakin kaksi näkökohtaa osoittautuu tärkeäksi. Ensiksi on tähdellistä tutkia, miten sosiaalinen rakenne vaikuttaa perintötekijäin ja ympäristön välisiin yhteyksiin. Toiseksi on tärkeätä tarkastella kaksosia sosiaalisena ryhmänä ja selvittää, miten kaksosparin suhteet vaikuttavat käyttäytymiseen.”

Bruun, Kettil (1964) Kaksostutkimuksen sosiologisia näkymiä. Sosiologia 2:1, 70-75.

Klassisesta kiistasta on kirjoitettu varsin fiksusti 60-luvulla, ja lisäksi Bruun ottaa kaksostutkimukseen erityisen sosiologisen tulokulman: kaksosten keskinäiset sosiaaliset suhteet. Eikä tekstissä ole merkkiäkään viimeaikaisten tiedesotien räyhäkkyydestä.

Sosiologia 1964: Fiktio sosiologin apuvälineenä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Sosiologi, joka laiminlyö kaunokirjallisuuden, ei köyhdy ainoastaan ihmisenä, vaan myöskin yhteiskunnan tutkijana.”

”Romaanikirjallisuus ei luonnollisesti voi korvata järjestelmällisesti kartutettua, empiirisesti todennettua tietoa ihmisestä ja yhteiskunnasta. Mutta kirjallisuus voi kyllä tarjota vihjeitä ja ideoita sosiologille sekä auttaa häntä havainnollistamaan käsitteitään ja väitteitään.”

Eskola, Antti (1964) Sosiologi ja kaunokirjallisuus. Sosiologia 1:1, 42-43.

Antti Eskola esittelee Lewis A. Coserin teosta Sociology Through Literature: An Introductory Reader (1963). Esimerkkeinä sosiologisesti mielenkiintoisista kirjoista mainitaan Steinbeckiä, Tolstoita ja Dostojevskiä. 2010-luvulla tuntuu, että vastaavan väitteen voisi tehdä paljon moninaisemmasta populaarikulttuurin ja fiktion joukosta. Kulttuurituotteet voivat tutkimuskohteiden lisäksi toimia myös sosiologisen inspiraation lähteinä ja havainnollistajina. Ilmeisinä esimerkkeinä tulevat äkkiä mieleen vaikkapa HBO:n sarjat Kylmä rinki (totaaliset instituutiot, etnisyys) ja Sinkkuelämää (individualismi, parisuhde-elämä, keskiluokka) sekä tosi-tv-ohjelma Big Brother (ryhmänmuodostus, ekshibitionismi, juhliminen). Pelaamista harrastaneena ja tutkineena tekee mieli tietenkin mainita myös vaikkapa kaupunkisuunnittelupeli SimCity, dystooppiset tulevaisuusvisiot Bioshockeissa ja Fallouteissa, ydinasevarustelu Metal Gear Solideissa ja ideologiset kamppailut Sid Meier’s Alpha Centaurissa. Keksi itse lisää.

Sosiologia 1964: Luokkatietoisuudesta ja kerrostumatietoisuudesta

2 vastausta

Aloitin tällä viikolla Westermarck-seuran harjoittelijana, ja pääasiassa töihini kuuluu vanhojen Sosiologia-lehtien lukeminen ja asiasanoittaminen sekä Sosiologia-lehden opetuskansion kokoaminen. Tämä on oivallinen tilaisuus tutustua suomalaisen sosiologian historiaan. Ajattelin, että pienellä vaivalla voin jakaa osan lukemastani myös muille kiinnostuneille.

Sosiologia-lehti on ilmestynyt vuodesta 1964, yli 46 vuotta. Aikaa on kulunut niin, että sekä sosiologia tieteenä että sen tarkastelema yhteiskunta ovat ehtineet muuttua varsin paljon. Vaan oikeastaan kuinka paljon? Jonkinlaisen kuvan muutoksesta ehkä voi saada Sosiologiaa lukemalla. Tarkoituksenani on paljastaa sitä myös muille artikkeleista napattujen pienten katkelmien kautta. Optimistina voisin ajatella, että sivutuotteena kohenee sekä kirjoittajalla että lukijalla sekä sosiologinen historiatietoisuus, että myös kiinnostus vuosien takaista sosiologiaa kohtaan.

Aloitetaan.

”Jos tehdään ero lähinnä arvonantoon perustuvan kerrostumajaon ja valtaan perustuvan luokkajaon välillä, on syytä tehdä myös vastaava ero kerrostumatietoisuuden ja luokkatietoisuuden välillä. Hallussani olevan empiirisen aineiston nojalla on myös syytä olettaa, että sosiaalidemokraatit ovat kansandemokraattisia äänestäjiä tietoisempia asemastaan kerrostumahierarkiassa, kun taas jälkimmäiset ovat luokkatietoisempia. Sosiaalidemokraatit näet ilmoittavat useammin kuin kansandemokraatit kuuluvansa työväestöön, kun haastateltavilta kysytään mihin kerrostumiin he kuuluvat. Sen sijaan kansandemokraatit ovat huomattavasti luokkatietoisempia taloudellista valtaa koskevissa kysymyksissä.”

Allardt, Erik (1964) Yhdenmukaisuus, solidaarisuus ja konfliktit. Sosiologia 1:1, 2-13.

Allardtin mukaan puolueiden äänestäjien välillä on myös selkeä ero siinä, kenelle he mieluiten osoittavat solidaarisuuttaan. Sosiaalidemokraatit äänestäisivät mielummin porvaripuolueita kuin kansandemokraatteja, kansandemokraateilla taas demarit ovat yleisimmin toisena vaihtoehtona. Artikkelissa ei varsinaisesti ole kysymys luokkatutkimuksesta, vaan luokka-asemaa ja kerrostuneisuutta käsittelemällä päädytään laajempiin teemoihin, otsikon mukaisesti: yhdenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja konflikteihin. Kiinnostavaa on se, että kansandemokraattien puoluekannatus päätyy indikoimaan melko suoraan yhteiskunnassa vallitsevaa luokkatietoisuutta. Jos 1960-luvun SKDL:n kannatus siitä mahdollisesti kertoikin, miten on 2010-luvun Vasemmistoliiton laita?

Vihapuhe ja argumenttien kohtaaminen

Vastaa

Norjan traagisten tapahtumien jälkeen on käyty keskustelua niiden syistä ja keinoista ehkäistä vastaavan toistuminen. Voimakkaaksi virtaukseksi keskustelussa on muodostunut vihapuhe-puhe, jossa yhdet osapuolet kehottavat ihmisiä miettimään sanomisiaan tai esittävät tavoitteekseen kitkeä vihapuhe tavalla tai toisella. Ne, joihin syytökset kohdistuvat ja toisaalta sananvapauden vaalijat laajemmin taas pitävät vihapuheen rajoittamista puuttumisena perusoikeuksiin.

Olen itse kumpaakin mieltä, mutta ajattelen, että argumentit voisivat kohdata toisensa hieman paremmin. Mistä kukakin oikein puhuu? En väitä kolunneeni kaikkia puheenvuoroja niin tarkasti, että voisin uskottavasti väittää jotain keskustelun luonteesta, mutta analyysin vuoksi voisin erotella vihapuheesta huolestuneiden väitteistä kolme toisistaan poikkeavaa tyyppiä.

1. Se mitä sanot perustuu virheellisiin oletuksiin ja on typerää.
2. Se mitä sanot loukkaa muita ihmisiä ja on siksi moraalitonta.
3. Se mitä sanot pitäisi olla laissa kiellettyä.

Ensimmäinen variantti siis keskittyy vihapuheen taustalla olevan argumentoinnin pitävyyteen, toinen toisten kunnioittamiseen ja moraaliin ja kolmas siihen, mikä lain mukaan tulisi olla sallittua ja mikä ei. Näistä vain kolmas variantti on uhka sananvapaudelle perusoikeutena. Ensimmäinen variantti on osallistumista väittelyyn vallitsevista tosiasioista ja syy-seuraussuhteista, toinen taas väittelyyn toivottavasta käyttäytymisestä ja sopivasta keskustelukulttuurista.

Noniin, ladotaanpa nyt tämän pikaisen analyysin pohjalta omat kannat pöydälle.

1. En ajattele, että maahanmuuttajat tai islam on Euroopalle tai Suomelle merkittävä uhka. En myöskään ajattele, että asiallinen maahanmuutosta keskusteleminen on uhka millekään poliittiselle puolueelle. Nyt kun asia on esillä ja ihmiset siitä kiinnostuneita, keskustelu olisi hyvä käydä kunnolla. Liian vähän puhutaan itse asiasta eli maahanmuutosta ja liikaa maahanmuuttokeskustelusta. (Tähän sorrun nyt itsekin.)

2. Ajattelen, että sananvapaus pääsee todella arvoonsa vasta, kun keskusteluilmapiiri on kaikkia osapuolia kunnioittava niin, että periaatteellinen mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä mahdollisimman monella myös aktuaalisesti toteutuu. Kasvokkaisessa keskustelussa läsnäolevien ihmisten loukkaaminen on huomattavan vaikeaa, mutta niin sanoakseni kaistan kapeuden vuoksi äänekkäin on usein eniten äänessä. Netissä kaistarajoitusta ei periaatteessa ole, mutta kasvottomampi ymäristö tekee loukkaamisesta helpompaa. Äänessä ovat netissäkin eniten voimakastahtoiset mielipidevaikuttajat, joista jotkut saattavat loukkaavilla puheenvuoroilla hiljentää ”hiljaista enemmistöä” entisestään. Ideaalinen olisi tietenkin kaikkia kunnioittava ja kaistarajoituksista vapaa ympäristö.

3. Nykyinen sananvapauslainsäädäntö lienee hyvä. On ehkä muistettava, että se sisältää myös rajoituksia esimerkiksi kunnianloukkauksen, yksityisyydensuojan ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen osalta.

Liityin Vihreisiin

Vastaa

Ennen vaalitulosta olin miltei varma siitä, että Vihreät ovat saavuttaneet sellaisen aseman, jossa kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta haluavat olla heidän kanssaan yhteistyössä. Ajattelin, että nykyisessä maailmantilanteessa vihreää politiikkaa tarvitaan, ja että kaikki tietävät sen vasemmalta oikealle, Perussuomalaisia lukuunottamatta. Olin tietenkin väärässä.

Ajattelen edelleen, että vihreää politiikkaa tarvitaan. Tuleva poliittisen aktiivisuuteni määrä on vielä epäselvä, mutta haluaisin olla kehittämässä puoluetta siihen suuntaan, että sen politiikka tulee ihmisille entistä ymmärrettävämmäksi. Miksi ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa tarvitaan nopeita edistysaskelia? Miksi perusturvajärjestelmää on kehitettävä perustulon suuntaan? Miksi verkottuneessa yhteiskunnassa tarvitaan avoimuutta? Voin liittyä siihen joukkoon, joka on Perussuomalaisten vaalivoitolle kiitollinen siksi, että vanhoja asetelmia ravistellaan. Nyt, kun hallituksessa todennäköisesti istuu sika säkissä ja kaikki ovat siitä hämillään, tarvitaan ponnisteluita, jotta ravistelun seurauksena mennään parempaan suuntaan eikä huonompaan.

Kari Peitsamon sanoin, muutettavat muuttaen: Liityn Vihreisiin. Täältä se käy helposti.

Perussuomalaiset ja sivistyneistö

1 vastaus

Jäin miettimään viimeviikkoista kinastelua liittyen Perussuomalaisten ja sivistyneistön suhteeseen. Olin kirjoittamassa Facebook-statusta, mutta ajatus venähti ja se sopii ehkä luontevammin tänne. Kiva myös välillä käydä moikkaamassa omaa blogiaan.

Silloin kun ollaan tekemässä politiikkaa ja ajamassa itselle tärkeitä asioita, pitäisi kaikkien puolueiden ohjelmat ottaa vakavasti ja puolueen edustajiin suhtautua ohjelmien mukaisten mielipiteiden vakavasti otettavina kannattajina. Silloin nuo mielipiteet tulee asettaa armottoman kritiikin kohteiksi riippumatta esittäjän tai hänen puolueensa muista ominaisuuksista. Tästä positiosta monet Perussuomalaisten kriitikot ovat puolustaneet oikeuttaan kritisoida absurdia kulttuuripolitiikkaa tai taaksepäin katsovaa nationalismia. Heillä on poliitikkoina siihen oikeus.

Se, mistä Vilho Harlen puheenvuoro nähdäkseni kuitenkin oli lähtöisin, ei ollut tällainen poliitikon positio, vaan yhteiskuntaa ja poliittista liikehdintää ymmärtämään pyrkivän tutkijan positio. Yhteiskuntatieteilijälle ei ole relevanttia, onko tämä tai tuo poliitikko oikeassa tai olisivatko hänen tavoitteidensa toteutuminen toivottavaa. Olennaista on se, että kaikkien poliittisten mielipiteiden ja liikkeiden syntymisellä on aina tietyt syyt. Kokoomuksen äänestäjä äänestää puoluettaan keskimäärin eri syistä kuin Vasemmistoliiton äänestäjä omaansa. Perussuomalaisten nousuun taas on omat, erityiset syynsä. Harle arvelee minusta aivan oikein, että puolueen nousun taustalla on tunneperäistä, jäsentymätöntä tyytymättömyyttä ja pahoinvointia sekä eriarvoistumista ja syrjäytymistä. Nyt Perussuomalaiset-nimisessä ilmiössä relevanttia ei ole puolueen linjat tai ohjelmat, niiden absurdius tai takinkäännöt, vaan se, että yhteiskunnassa on jotain vialla, ja se kanavoituu protestiliikkeen suosioksi.

***

1. huomautus nillittäjille: ”Poliitikko” ja ”yhteiskuntatieteilijä” ovat tässä stereotypioita, pelkistyksiä, analyyttisiä työkaluja, weberiläisiä ideaalityyppejä. Usein todellisessa elämässä rooleja on vaikea erottaa toisistaan, mutta niiden erot on analyyttisesti silti hyvä tunnistaa.

2. huomautus nillittäjille: Kaikki yhteiskuntatiede ei suhtaudu politiikkaan edelläkuvatulla tavalla, eikä siihen ole tarvettakaan. Selittämisen ja ymmärtämisen lisäksi on ihan oikeutettua pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa tieteen avulla, siis yhdistää selkeästi poliitikon ja tutkijan roolit, esimerkiksi osallistumalla julkiseen keskusteluun, tuottamalla ”insinööritietoa” poliittisen päätöksenteon tueksi tai pyrkimällä vaikuttamaan jollain muulla tavalla, byrokraattisen koneiston ulkopuolella. Ks. esim. Michael Burawoyn erottelu professionaalisen, kriittisen, päätöksentekoa palvelevan ja julkisen sosiologian välillä.

Pari metaforaa poliittisesta sitoutumisesta

3 vastausta

Poliittinen toiminta on tasapainoilua jonkinlaisen eklektismin ja radikaaliuden välillä (monien muiden vastakkainasetteluiden lisäksi). Metaforien käyttö konkreettisten asioiden pohtimisessa johtaa pahimmillaan täysin harhaan, parhaimmillaan paljastaa todellisuudesta jotain olennaista, joka muuten jäisi piiloon. Kokeillaanpa päästä tuohon jälkimmäiseen.

Yksi lähestymistapa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on metsämetafora, jolla en tarkoita Tampereen yliopiston rehtori Kaija Hollin höpötyksiä metsänhoitamisesta, vaan tämä on muistaakseni kantautunut korviini Slavoj Zizekin kautta. Jos on eksynyt metsään, paras keino päästä sieltä ihmisten ilmoille on valita yksi suunta ja seurata sitä epäröimättä. Muuten jää kiertämään ympyrää. Politiikassa tämä tietysti tarkoittaisi, että sitoutuu yhteen utopiaan, jonka sisällöllä ei niin ole merkitystä, kunhan tavoittelee sitä määrätietoisesti. Eklektikot ja kompromissintekijät jäävät tästä näkökulmasta auttamatta kiertämään kehää metsässä.

Toiseksi voitaisiin ajatella yhteiskuntaa suht monimutkaisena ja suht hyödyllisenä koneena, jonka vikojen korjaaminen tai tekeminen paremmaksi on tavoitteena. Päinvastoin kuin metsämetaforassa, tässä lähdetään siitä, että emme missään nimessä halua luopua nykyisestä yhteiskunnasta. Tämä johtaa myös päinvastaiseen johtopäätökseen. Jonkin poliittisen ideologian tiukka noudattaminen saattaa johtaa koneen rikkoutumiseen. Koneen hallinta ja muuttaminen vaatii paljon byrokraattista tietoa koneen toiminnasta ja mahdollisten muutosten vaikutuksista sen eri mekanismeissa. Jos kone täyttää tehtävänsä edes tyydyttävästi, suhtautuminen muutoksiin on pääosin konservatiivista.

Siinä missä metsämetafora johtaa dogmaattiseen vallankumouksellisuuteen, konemetafora johtaa maltilliseen konservatiivisuuteen. Luonnollisesti poliittisen toimijan positio näihin kuvauksiin nähden riippuu siitä, miten arvokkaana hän nykyisenlaista yhteiskuntaa pitää. Jos kapitalismi on vaikkapa ekologisista, sosiaalisista tai moraalisista syistä kaikkein epätoivottavin tulevaisuuskuva, vallankumouksellisuus on houkuttelevaa. Jos taas kapitalismista luopuminen näyttää tarkoittavan johonkin esikapitalistiseen järjestelmään paluuta, konservatiivisuus (tai reformismi) tuntuu hyvältä, vaikka kapitalistinen kone olisikin menossa ikävään suuntaan. Siihen, miten arvokkaana poliittinen toimija nykyistä yhteiskuntaa pitää, vaikuttaa monenlaiset henkilökohtaiset tekijät ja havainnot. Poliittisesti passiiviset ihmiset taas ehkä tuppaavat hyväksymään metsän tai koneen sellaisenaan. Jaaha. Mitäköhän sitä itse ajattelisi.

Kun muistamme, että sosiaalisen todellisuuden instituutiot ovat valtaosin ihmisten tuotoksia ja jossain määrin riippumattomia luonnollisista reunaehdoista, vallankumouksellisuus tulee hieman ymmärrettävämmäksi. Kapitalistinen yhteiskunta näyttää toimivan, koska olemme eläneet siinä niin kauan ja sen instituutiot ovat meille tuttuja. Mikään ei estäisi meitä vallankumouksen jälkeen vakiinnuttamasta toisenlaisia instituutioita, jotka sopisivat paremmin käsitykseemme hyvästä yhteiskunnasta. Toisaalta tämäkin vaatisi yksityiskohtaista suunnittelua, tuskin haluamamme instituutiot itsekseen syntyisivät. Siis, vallankumouksellisuuskin on melkoista insinööritoimintaa. Insinöörit eivät ole kollektiivisen toiminnan asiantuntijoita, mutta vallankumouksen suunnittelussa olisi jotenkin tultava senkin kanssa toimeen, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä.

Kuinka montaa metaforaa tai kielikuvaa ehdin jo käyttää? Kuinka hyödyllisiä ne olivat? Perinteisesti olen melko tiukasti reformisti vallankumouksellisen sijaan, eikä tämä hourailu sitä ainakaan vielä muuttanut.

Katselen työni jälkiä

Vastaa

Olisikohan aika pysähtyä hetkeksi katsomaan, mitä on tullut tehtyä viime aikoina. Tarkoitan tietysti sellaisessa sankarin kilven kiilloitusmielessä vain itse eniten arvostamiani asioita, en mitenkään erityisen kokonaisvaltaisessa mielessä. Sankariasetelmaa ei ehkä lainkaan lievennä se, että otsikko on napattu Antti Eskolan tuoreen retrospektiivisen teoksen alaotsikosta. En kuitenkaan aio maalailla ajan henkeä (Eskolan kirjan pääotsikko on Mikä henki meitä kantaa?), vaan tyydyn ihan vaan katselemaan työni jälkiä.

Kysymys on siis muutamasta itselleni tärkeimmästä kirjoitustyöstä, jotka valmistuivat viime vuoden aikana, ja jotka löytyvät alta lyhyiden selostusten kera. Pelaajabarometri 2009 poikkeaa muista teksteistä sikäli, että tein sitä palkkatyönä ollessani kesällä harjoittelussa Tampereen yliopiston Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Muut tekstit liittyvät enemmän tai vähemmän suoraan opiskeluun.

Ikkunoita, omenoita ja pingviinejä. Käyttöjärjestelmät Linuxin käyttäjien konstruktioina. (pdf)

Kandidaatintutkielma oli ensimmäinen alusta loppuun asti toteutettu empiirinen tutkimukseni ja harjoituksena varsin mainio. Vaatimattomuuden nimissä todettakoon tässä, että olin työtä tehdessäni juuri kiinnostunut harjoittamaan empiirisen tutkimuksen tekemisen taitojani, en niinkään tuottamaan yhteiskunnallisesti relevantteja tutkimustuloksia. Tutkimuskysymyksenä oli, millaisia merkityksiä Linuxin käyttäjät liittävät oman käyttöjärjestelmänsä lisäksi Windowsiin ja Mac OS X:ään ja onko heidän keskuudessaan tässä suhteessa vaihtelua. Tutkin aihetta sähköisesti kerätyllä lomakeaineistolla, johon etsin vastaajia erilaisilta Linux-yhteisöjen ja yliopiston ainejärjestöjen sähköpostilistoilta, minkä lisäksi vastauspyyntö oli muutamassa blogissa. Vastauksia kertyikin yllättävän paljon, 536.

Teoreettisena taustana on Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologiasta sekä Kuhnin tieteenfilosofiasta ponnistava konstruktionistinen teknologian sosiologia eli SCOT (social construction of technology), jota en jälkikäteen katsottuna käytä aineiston analysoinnissa tai tutkimustulosten tulkinnassa, vaan lähinnä jonkinlaisena filosofisena lähtöpaikkana teknologian tutkimiselle, maailmankatsomuksena. Analyysin ja tulkinnan avuksi olisin tarvinnut ehkä sosiaalipsykologisempaa teoriaa siitä, miten ihmiset muodostavat mielikuvia itselleen tärkeistä asioista (tässä tapauksessa Linuxista) sekä sille vastakkaisista asioista (Windows ja Mac). Aineiston ja teoreettisen viitekehyksen yhdistelmän tekee mielenkiintoiseksi myös se, että sosiaalisesta rakentumisesta puhuva konstruktionismi hyödyntää useammin laadullisia aineistoja. Tämä omalla tavallaan radikaali ratkaisu on Pertti Tötön metodologisten pamflettien (lähinnä Syvällistä ja pinnallista, 2004) innoittama.

Analyysin apuna käytin faktorianalyysiä, jonka perusteella muodostin kolme summamuuttujaa (helppokäyttöisyys, eettisyys, luotettavuus), joita koskevista mielikuvista lopulta tuotin tietoa. Tutkimustulokset ovat intuitiivisesti varsin uskottavia jopa triviaaliuteen asti. Linuxin käyttäjillä on varsin positiivinen Linux-kuva, negatiivinen Windows-kuva ja neutraali Mac OS X -kuva. Naisilla ero Windows- ja Linux-kuvan välillä on systemaattisesti pienempi kuin miehillä, joskin sukupuolten väliset erot eivät näy korkeasti koulutetuilla vastaajilla.

Tietokoneohjelmat ja Marxin tavarateoria. (html verkkolehti Revalvaatiossa)

Loppukesästä valmistunut essee julkaistiin ystäväni pyynnöstä vasemmistolaisessa Revalvaatio-verkkolehdessä. Teksti on yritys eritellä otsikon mukaisesti tietokoneohjelma-tavaraan liittyviä kysymyksiä Karl Marxin Pääomassa esittämän tavarateorian valossa. Koska en ole liiemmin talouden, marxilaisen ajattelun, tietotekniikan enkä ohjelmistolisenssien asiantuntija, harrastelijamaisuus näkyy tekstissä väistämättä ja tavarateorian soveltamisessa innokkuuden määrä ylittää harkinnan ja varmuuden määrän. Tunnen myös harmillisen vähän (lue: en lainkaan) aihepiirille erittäin olennaista commons-keskustelua, joka on immateriaalitalouden myötä virinnyt uudelleen. Keskustelun juurethan ulottuvat ainakin yhteismaiden aitauksiin Englannissa 1600-luvulla, jota esimerkiksi Marx ja Polanyi pitävät olennaisena lähtölaukauksena kapitalismille.

Eräs kirjoituksen päähuomioista on, että tietokoneohjelmat varsinaisessa muodossaan – koodina – eivät ole markkinoilla vaihdettavia tavaroita, sillä ostaessaan ohjelman käyttäjä ei saa koodia käyttöönsä. Sen sijaan tavarana voidaan ajatella ohjelmiin liittyvää käyttöoikeussopimusta. Olennaista on myös, että koodina tietokoneohjelmat eivät ole niukka resurssi, vaan niiden kopioiminen ja levittäminen on käytännössä ilmaista. Kaupankäynnin edellytyksenä taas on juuri niukkuuden olosuhteet. Voidaan perustellusti väittää, että ”luontaisessa” muodossa tietokoneohjelmat eivät taivu kapitalistiseen tavaramuotoon, vaan ne on pakotettava siihen erikseen tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön avulla.

Yksinkertaistaen tarinan voisi kertoa niin, että tietokoneiden kehittyessä ohjelmista muodostui uudenlainen ”digitaalinen yhteismaa”, joka pian aidattiin yksityisomaisuudeksi ekspansiivisen pääoman toimesta. Richard Stallmanin perustama vapaiden ohjelmien liike on tulkittavissa eräänlaiseksi gramscilaiseksi vastahegemoniseksi voimaksi ohjelmien tavaramuotoistumiselle. Kuten viimeisestä tässä esitellystä kirjoituksestä käy ilmi, avoimen lähdekoodin ohjelmistot eivät kuitenkaan ole missään tapauksessa yhteensovittamattomia kapitalistisen voitontavoittelun kanssa.

Pelaajabarometri 2009. Pelaaminen Suomessa. (abstrakti, pdf ladattavissa)

Kuten aiemmin sanoin, tämä kirjoitus on syntynyt ollessani harjoittelussa Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Pelaajabarometri on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Pelikulttuurien synty Suomessa -hanketta, jonka yhtenä koordinaattorina toimii tutkimusraportin toinen kirjoittaja, professori Frans Mäyrä. Väestöstä edustavalla otoksella poimittu kyselyaineisto koostui 1169 vastaajasta. Lomake oli lyhyt: iän ja sukupuolen lisäksi kysyttiin sitä, kuinka usein pelaa erilaisia ei-digitaalisia ja digitaalisia pelityyppejä. Lisäksi kysyttiin pelaamiseen käytettyä aikaa, rahaa sekä useimmin pelattuja pelinimikkeitä.

Kirjoituksessa ei teoretisoida tai esitellä pelitutkimuksen kenttää, vaan kyseessä on melko puhtaasti empiiristen tulosten raportointi. Tälle on kuitenkin tilaus: pelaaminen ilmiönä nousee julkisuuteen kerta toisensa jälkeen, ja siitä esitetään milloin minkäkinlaisia käsityksiä. Kuitenkaan yhtään koko väestön kattavaa tutkimusta pelaamisesta ei ole aikaisemmin tehty. Virhemarginaalit huomioiden tutkimuksen tulokset antavat luotettavan kuvan siitä, minkälaiset ikä- ja sukupuoliryhmät pelaavat minkäkinlaisia pelejä ja kuinka usein. Yksittäisenä lukuna tuloksista nousee esille ”aktiivisten digitaalisten pelaajien” (pelaavat vähintään kerran kuukaudessa jotain digitaalista peliä) osuus väestöstä, joka on 51 %. Tulokset vahvistavat jossain määrin, että nuorten ja vanhojen välillä on keskimäärin olemassa ”digitaalinen pelikuilu”. On kuitenkin selvää, että ero ei ole kategorinen: digitaalinen pelaaminen ulottuu kaikkiin tutkittuihin ikäryhmiin (10-75-vuotiaat). Sukupuolten välillä ei useimmissa pelikategorioissa ollut tilastollisesti merkitseviä eroja. Tästä huolimatta, kun tarkastellaan aktiivisimpia pelaajia, nuorten miesten tai poikien ryhmä nousee odotetusti esiin. Poikkeuksina tästä ovat ilmaiset selainpelit ja kännykkäpelit, jossa nuoret naiset tai tytöt ovat aktiivisin pelaajaryhmä.

Koska digitaaliset pelit ovat kulttuurin muotona nuori, on kiinnostavaa pohtia, miten se kehittyy jatkossa väestötasolla. On mahdollista, että pelaaminen pysyy enimmäkseen nuorten aktiviteettina, kuten se on tähän mennessä ollut, ja että nykyiset pelaajat ikääntyessään vähentävät pelaamista tai lopettavat kokonaan. Kuitenkin ehkä uskottavampi ennustus on, että pelaaminen jatkaa yleistymistään myös vanhempien keskuudessa sitä mukaa, kun yhä useampi ikäryhmä on elänyt yhä suuremman osan elämästään digitaalisten pelien aikakaudella.

Miksi avoin lähdekoodi on sosiologisesti kiinnostavaa? Verkostot, talous sekä sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko. (pdf)

Essee on kirjoitettu syksyllä 2009 hypermedian syventävien opintojen ensimmäistä kurssia (Digitaalisen median teorioita ja tutkimussuuntauksia) varten, ja intentiona oli tutustua avointa lähdekoodia käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, jonka tuntemus kandidaatintutkielmassa oli osoittautunut puutteelliseksi. Tämän kurssin puitteissa fokuksena oli alun perin erityisesti talous – osittain juuri ennen kurssin alkua valmistuneen Marx-esseen seurauksena. Kirjoituksesta muodostui kuitenkin yleisempi, joskin samalla ehkä vähemmän syvällinen katsaus kolmeen seikkaan, jotka tekevät avoimesta lähdekoodista sosiologisesti kiinnostavan ilmiön.

Ensimmäiseksi ”basaarityyppinen” anarkistinen kehitysmalli on hyvin vastakkainen perinteiselle ohjelmistokehitykselle. Se on teoriassa hierarkiatonta (eli käytännössä avointen ohjelmistoprojektien hierarkiat ovat heikkoja ja perustuvat pääasiassa osallistujien yhteisymmärrykseen – tyytymättömät voivat koska tahansa haarautua omaksi projektikseen, jota johdetaan eri tavalla). Formaalia työnjakoa ei ole, vaan ideaalitapauksessa kuka tahansa voi kontribuoida tai olla kontribuoimatta.

Toiseksi avoin lähdekoodi asettaa kyseenalaiseksi ”immateriaalisen omaisuuden” käsitteen, jonka voi nähdä osana nykyaikaisen kapitalismin ydintä. On esitetty näkemyksiä, että avoimessa lähdekoodissa ja vastaavissa avointen sisältöjen projekteissa (creative commons, wikipedia jne.) olisi jotain, jossa olisi koko kapitalistisen talousjärjestelmän ylittävän siemen. Kun kuitenkin hyväksytään se tosiasia, että avoimen lähdekoodin ympärillä pyörii nykyisin voittoa tuottavaa liiketoimintaa, ja toisaalta otetaan huomioon empiiriset tutkimukset avointa lähdekoodia kehittävistä verkostoista, on selvää, että se ei ole ihan niin subversiivinen yhteiskunnallinen muoto kuin ensisilmäyksellä näyttää.

Kolmas kiinnostava piirre, ”sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko” liittyy siihen materialismin haasteeseen, jonka teknologia tutkimuskohteena yleisestikin asettaa, ja palaa siten kandidaatintutkielmani teoreettiseen viitekehykseen. Teknologian sosiologiassa haasteeseen on pyritty vastaamaan puhumalla sosioteknisistä kokonaisuuksista tai saumattomasta verkosta ”teknisen” ja ”sosiaalisen” välillä, mikä on esimerkiksi vastoin Durkheimin kauaskantoista ja tiukkaa sosiologian metodisääntöä ”selitä sosiaalista sosiaalisella”. Metafyysisesti on selvää, että sosiaalinen todellisuus ja materiaalinen todellisuus eivät voi olla toisistaan erillisiä, mutta metodologisesti niiden erottaminen on mahdollista ja tähän mennessä sosiaalitieteissä normaalia.

Tämän aiheen käsittely on pitkä juttu – pitempi kuin mikä on tässä tarkoituksenmukaista ja itse asiassa myös pitempi kuin mikä oli varsinaisessa esseessäni tarkoituksenmukaista. Siihen voi halutessaan liittää myös marxilaisen ajatuksen tavarafetissistä. Nämä ovat lähinnä kehitelmiä ja vaatisivat loppuun viemiseksi paljon enemmän teoreettistä työtä.

Löytöretkiä VALO-maailmassa

Vastaa

Kuinka pitkään olenkaan ollut vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmien (VALO; lyhenne ei ole kovin vakiintunut ja käytän sitä tässä kokeillakseni, kuinka luontevalta se tuntuu) yhteisön sivustaseuraaja, aktiivisemmin tai passiivisemmin. Siitä lähtien, kun nelisen vuotta sitten ymmärsin, että Internet Explorerille on olemassa parempi vaihtoehto ja löysin OpenOfficen, avoimen lähdekoodin ajatus on aiheuttanut positiivista poltetta minussa. Siirtyminen Ubuntu Linuxin käyttäjäksi kohta kolme vuotta sitten oli looginen seuraus tästä kehityksestä. Kuten suuri osa meistä, minut oli jo alaikäisenä kastettu Windows-seurakuntaan. Virukset, käyttöjärjestelmän rapautuminen kuin itsestään ja kalliit lisenssimaksut (jotka tietenkin pakottivat nuoren piratismiin) ajoivat minut pois sieltä. Ja analogia jatkuu – Linuxiin emigroituminen tuntui yhtä vapauttavalta kuin sellaisesta uskontokunnasta eroaminen, jonka oppeihin ei ole aikoihin, jos koskaan uskonut.

Koko tämän ajan minulla on ollut polte, lähes uskonnolliselta tuntuva tunne siitä että tämä on oikein ja moraalista. Kuitenkaan en ole ajautunut mukaan yhteisöön, enkä edes mitenkään järjestelmällisesti tutustunut aiheeseen itsenäisesti. Mahdollisuuksia olisi kyllä ollut. Tampereella toimii Linux-käyttäjien ryhmä Linkku, verkko on täynnä erilaisia muita yhteisöjä. Richard M. Stallmanin kirjoituksia on saatavilla niin paljon kuin jaksaa lukea. Muut poltteet vain ovat olleet voimakkaampia.

Nyt olen toden teolla aloittanut VALO-tutkimuskirjallisuuteen tutustumisen ja ilmiön systemaattisemman pohtimisen. Jostain syystä juuri nyt on ideologisena poltteena alkanut ja vähitellen arkipäiväistynyt suhde leimahtanut uudelleen. Tuntuu, että tässä on kyseessä paljon suurempi ilmiö kuin se, että saa hyviä ohjelmia käyttöönsä ilmaiseksi ja laillisesti (en ole koodaaja enkä siksi voi käytännössä hyötyä koodin avoimuudesta juuri muulla tavalla). Eric Raymond vertaa avointa kehitysmallia basaariin ja suljettua katedraaliin (The Cathedral and the Bazaar, 2000), Pekka Himanen taas puhuu akatemiasta ja luostarista (Hakkerietiikka ja informaatioajan henki 2001). Luostarikatedraali vai akatemiabasaari? VALOn vetovoimaa ei lainkaan vähennä se, että sen toimintaperiaate vertautuu helposti tiedeyhteisön toimintaperiaatteeseen. Koodi (tutkimustulokset) jaetaan, jokainen halukas saa tehdä parannusehdotuksia ja ne vertaisarvioidaan.

Nyt kun olen päässyt vauhtiin asian kanssa, materiaalista ei tunnu olevan puutetta. Netistä löytyi useita tunteja aihetta käsittelevää videomateriaalia. Mainittakoon vaikka dokumentit Revolution OS ja The Code Linux, Mark Shuttleworthin esitelmä Ubuntusta ja Linus Torvalds Linuxin alkuperästä. Vertaisarvioitu internet-tutkimusta julkaiseva First Monday -verkkolehti on julkaissut lukuisia artikkeleita VALOsta ja vuonna 2005 kokonaisen teemanumeron. Ryhmä Tampereen yliopiston tutkijoita on tehnyt empiiristä tutkimusta VALOsta, esimerkiksi kehittäjien motiiveja tarkasteleva Protestant ethic strikes back.

Materiaalitulvan ja hajanaisten ajatusten seurauksena on toivottavasti jonkinlaista jäsentynyttä ajattelua. Toivon myös, että minut viime vuosina kiireisenä pitänyt sosiologia ja filosofia kontribuoivat tähän ymmärrykseen. Ehkä joskus opettelen myös ohjelmointia ja ehkä joskus uskaltaudun mukaan itse yhteisöönkin.

Vedenpaisumusmyytti Mesopotamiassa ja Vanhassa testamentissa

1 vastaus

Laitoimme käyntiin kivaksi kesälukemiseksi Raamattu-lukupiirin. Ohessa luetaan todennäköisesti eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisäsen oppikirjaa Raamattutieto. Itse ajattelin nyt mainion tilaisuuden tullen selailla myös vanhaa lukion oppikirjaani Uusi ankkuri.  Maanantain ensimmäisellä kokoontumisella tapahtuu jo paljon: maailma luodaan, ihminen karkotetaan paratiisista ja vedenpaisumus, Sodoma ja Gomorrakin ehditään polttaa, tämä kaikki vajaassa 30 sivussa. Lupasin pitää lyhyen puheenvuoron Mesopotamian mytologiassa esiintyvästä vedenpaisumuksesta, Eerik taas kreikkalaisen mytologian vastaavasta. Alla on jotain kehittelyä aiheeseen liittyen, joka toimikoon iloisena starttina lukupiirille. Lähteenä on pääasiassa englanninkielinen Wikipedia.

Vedenpaisumus Mesopotamiassa

Vedenpaisumusmyyttejä on länsimaisen kulttuurin alkuvaiheilla kehitelty useampikin eri kulttuurien piirissä, joskin ne ovat pitkälti kopioita toisistaan. Vanhin niistä lienee sumerilainen luomismyytti tai ”Eridu Genesis” (1700-luvulla eaa), jonka sankarina toimii Ziusudra. Jumalat ovat päättäneet tuhota ihmiskunnan, mutta veden, käsityön, älyn ja luomisen jumala Enki (tai Ea) varoittaa Ziusudraa, joka rakentaa suuren laivan, jolla hän selviää seitsemän päivää ja seitsemän yötä kestävän tulvan. Kaksi muuta pääjumalaa Anu (tai An) ja Enlil eivät pidä tästä, mutta lopulta armahtavat Ziusudran ja antavat hänelle ikuisen elämän Dilmunissa eli paratiisissa.

Kattavin säilynyt mesopotamialainen vedenpaisumuskertomus on Atrahasis-eepos, joka kertoo samannimisestä sankarista (1646–1626 eaa.). Se sijoittuu jo Hammurabin jälkeiselle babylonialaisen kulttuurin aikakaudelle, mutta on sisällöllisesti pitkälti Eridu Genesiksen kaltainen. Kuuluisin babylonialainen vedenpaisumuskertomus on tietenkin Gilgamesh-eepoksessa. Tarina on peräisin pitkästä sumerilaisesta perinteestä (Gilgamesh saattoi olla historiallinen sumerilainen kuningas), mutta eepoksen standardiversio on koottu vuosien 1300 ja 1000 eaa. välillä. Gilgamesh-eepoksen 11. taulussa sankari kohtaa Utnapishtimin, joka kertoo hänelle vedenpaisumuksesta, jonka seurauksena hän on saanut kuolemattomuuden. Gilgamesh tavoittelee myös kuolemattomuutta, mutta epäonnistuu molemmissa Utnapishtimin asettamissa tehtävissä. Lopulta hän ymmärtää, että ihmiset saavuttavat kuolemattomuuden vain kulttuurin ja sivilisaation avulla.

On huomattavaa, että Utnapishtimin kertomus Gilgamesh-eepoksessa on paikoin lähes sanalleen Atrahasiksesta. Vielä yksi mesopotamialaisesta mytologiasta Kreikkaan ja kristilliseenkin mytologiaan päätynyt henkilö on lautturi Urshanabi, joka vie Gilgameshin Utnapishtimin luo. Kreikkalaisessa mytologiassa kuuluisa lautturi on tietenkin Kharon, joka kuljettaa ihmisiä Haadekseen yli Styx-joen. Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä Kharon on lähes vastaavassa asemassa. Huomattavaa on myös, että kalevalaisessa perinteessä tointa hoitaa Tuonen tytti.

Vedenpaisumus Vanhan testamentin Genesiksessä

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiset lisääntyivät nopeasti. Tähän täytyy huomauttaa, että tuohon aikaan ihmiset elivät pääasiassa 300-1000 vuotiaiksi. Ennen vedenpaisumusta Jumala rajasi ihmisen eliniän 120 vuoteen (6:3). Vedenpaisumusta edeltävässä tekstissä on myös polyteistisia viittauksia. Luvun 6 alussa erotellaan jumalten (monikossa!) pojat ihmisistä. Kun jumalten pojat yhtyvät ihmisten tyttäriin, syntyy jättiläisiä ja muinaisajan kuuluisia sankareita.

Ihmisten lisääntyessä Jumala näki, että myös pahuus lisääntyi. Jumala katuu tekemäänsä virhettä, ihmisen luomista ja päättää tuhota kaikki ihmiset ja eläimet vedenpaisumuksen alle. Aadamin ja Eevan jälkeläinen Nooa (minulle jäi epäselväksi, onko Nooa Kainin vai Setin jälkeläinen) on kuitenkin Jumalalle mieleen ja hän opastaa tätä rakentamaan suuren arkin, johon hän vaimonsa, poikiensa ja poikiensa vaimojen kanssa menisivät pelastumaan. Mukaan tulee myös seitsemän paria uhrikelpoisia eläimiä ja yksi pari epäpuhtaita. Vedenpaisumus kestää noin puoli vuotta, minkä jälkeen arkki rantautuu Ararat-vuoristoon. Jumala lupaa, ettei enää koskaan suuttuisi niin pahasti, että tuhoaisi ihmiskunnan. Hienosti. Hän tekee Nooan kanssa liiton ja tekee sateenkaaren sen merkiksi.

(9:18-26) Nooan poikien nimet olivat Seem, Haam ja Jafet. Nooa rupesi viljelemään maata ja perusti viinitarhan, mutta mitäpä muuta siitä seuraisi kuin juopuminen ja sammuminen alasti telttaan. Haam näki isänsä sammuneena ja meni ilmoittamaan siitä veljilleen, jotka kävivät (katse toisaalle kohdistettuna) peittelemässä isänsä. Kun Nooa selvisi ja kuuli tapahtuneesta, hän suuttui ja kirosi Haamin pojan Kanaanin veljiensä orjienkin orjaksi. Nooan kolmannen pojan jälkeläisistä, jafettilaisista, tuli Raamatun mukaan eurooppalaisia. Kiinnostavaa tässä on kulttuurihistoriallisesti se, että heprealaiset (myöhemmin juutalaiset) kuuluvat historiallisesti seemiläisiin kansoihin, kuten myös Raamatun ”haamilaiset” eli kanaanilaiset. Kanaanilaiset (eli foinikialaiset) olivat kuitenkin heprealaisten vihollisia. On siis erittäin soveliasta tuomita Kanaan Seemin orjaksi. Huomattavaa on myös se, että heprealaiset laskivat haamilaisiksi kansoiksi lähinnä tummaihoiset Afrikkalaiset. Kanaanilaisten leimaaminen ”neekereiksi” heidän seemiläisyydestään piittaamatta lienee siis ollut tosiaankin lähinnä propagandaa.