Avainsana-arkisto: Sosiologia-lehti

Sosiologia 1965: Poliittisen järjestelmän legitimiteetistä ja karismaattisista johtajista

3 vastausta

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Politiikan sosiologiasta on tunnettua, miten poliittisesti epävakaat maat yleensä ovat sellaisia, joissa suuria ryhmiä on pidetty poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella senkin jälkeen, kun ryhmät ovat kehittyneet poliittisesti tietoisiksi ja vaatineet mahdollisuuksia osallistua politiikkaan. Tällaiset ryhmät eivät pidä vallitsevaa poliittista järjestelmää hyväksyttävänä, legitiiminä, ja kun tällainen järjestelmän legitiimisyyden epäily kerran on syntynyt, se helposti tulee traditioksi.”

“Mielenkiintoisin Weberin kolmesta tyypistä, ainakin saksalaisen yhteiskuntarakenteen tuntemuksen kannalta, on kuitenkin karismaattinen johtajuus. Nimitys johtuu kreikankielisestä sanasta kharisma ja merkitsee armolahjaa. Karismaattisen johtajan auktoriteetti ei perustu viralliseen asemaan, vaan häntä kannatetaan juuri hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia. Weber ei kuitenkaan oikeastaan lainkaan tähdennä johtajaominaisuuksia vaan nimenomaan kannattajien asenteita. Kun kannattajat näkevät johtajassaan sellaisia ominaisuuksia, että häntä seurataan riippumatta hänen virallisesta asemastaan, byrokraattisesta vallasta, perinteistä tai yleispätevistä säännöistä, on karismaattinen johtaja syntynyt. Suuret uskontojen luojat ja vallankumouksien tekijät ovat karismaattisen johtajan tyypillisimpiä edustajia. Weberin karismaattisen johtajan käsittely on kiinnostava etenkin silloin, kun auktoriteetin käsite yhdistetään legitiimisyyden käsitteeseen. Kun on epäilyjä legitiimisyydestä ja legitiimisyysristiriitoja, karismaattiset johtajat astuvat näyttämölle.”

“On kiinnostavaa panna merkille, miten Weber on ambivalentti ja epävarma käsitellessään karismaattista johtajuutta. Tällainen ambivalenttisuus on myös varsin ymmärrettävää. Jotkut historian suurina ja jaloina pidetyt henkilöt ovat olleet karismaattisia johtajia. Sellainen oli, jos nojaamme Lipsetin tutkimukseen Amerikan Yhdysvaltojen synnystä, George Washington. […] On tietenkin helppo löytää karismaattisia johtajia, jotka ovat toimineet täysin eri lailla kuin George Washington. Weberiä käsiteltäessä lähin esimerkki tästä on hänen maanmiehensä Adolf Hitler.”

Allardt, Erik (1965) Max Weber. Sosiologia 2:1, 25-33.

Kuulostaako tutulta: suuri joukko poliittisesti tietoiseksi tulleita ihmisiä, jotka ovat kuitenkin poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella? Karismaattisia johtajia seuraavat usein oman asemansa huonontumista pelkäävät ihmiset, ja jos tuolle huonontumiselle – fiktiiviselle tai todelliselle – löytyy jostain selkeä syy – fiktiivinen tai todellinen – kulminoituvat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat siihen. Taitava populisti haistaa pelon ja keksii syyn – fiktiivisen tai todellisen. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on myös varsin helppoa perustaa oma julkinen tila, jos ”valtamedian” legitimiteetti tuntuu kyseenalaiselta, mikä tietysti saa muut ymmälleen.

Kullekin jääköön harkinnan varaiseksi nyt, kuinka todellista tai fiktiivistä on se aseman huonontuminen, jonka pelko on ruokkinut tämän hetken suurimman karismaattiseen auktoriteettiin perustuvan liikkeen, Perussuomalaisten, kannatusta, ja kuinka todenmukainen on Perussuomalaisten analyysi tuon huonontumisen syistä. Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, mitä liikkeessä tapahtuuu, kun karismaattisen auktoriteetin vetovoima alkaa hiipua.

Sosiologia 1964: Tutkijoiden osallistumisesta politiikkaan

1 vastaus

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla. Keskustelua numerossa 1:4, vuodelta 1964.

“Tiedemiesten osallistuminen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun on jatkuvasti pulmallinen ja erimielisyyttä herättävä kysymys. Toisaalta tiedemiehiä moititaan syrjään vetäytymisestä; toisaalta osallistuvia tutkijoita saatetaan arvostella tiedemiehelle sopimattomasta subjektiivisuudesta ja tieteen arvovallan vaarantamisesta.” (Sosiologia-lehden toimitus)

—

“Olennaista keskustelun tason kohottamisessa ei niinkään ole ala-arvoisten puheenvuorojen karsiminen, vaikka Suomessa lienee siinäkin suhteessa paljon tekemistä. Olennaista on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa tutkija katsoo kannattavan uhrata aikaansa ja työrauhaansa niin paljon kuin ajankohtaiseen keskusteluun puuttuminen vaatii.”

“Sekä tutkijoiden että lukevan yleisön tulisi entistä enemmän oppia tarkastelemaan tutkijoiden puheenvuoroja askeleina totuuden etsimisessä eikä valmiitten totuuksien levittämisenä. Varsinkin juuri yhteiskuntatieteiden kohdalla virherajat ovat yleensä niin väljät ja ilmiöt niin moniniaset, että terveellisempi kuin kysymys: “Tosi vai väärä?” on usein kysymys: “Missä määrin esitetyt näkökohdat luovat valoa puheena olevaan asiaan?”” (Jaakko Hintikka, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori)

—

“Väitteitä, että tiedemies on “sopimaton” politiikkaan, on alettu esittää vasta nyt, kun eräät nuoret valtio- ja yhteiskuntatieteilijät ovat omaksuneet sosialistisia mielipiteitä tai eritelleet myönteisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen ongelmia.”

“Heiltä ei voida vaatia “täydellistä objektiivisuutta”, koska sellaista ei ole itse tieteessäkään. Ei heiltä myöskään voida vaatia, että he päiväkohtaisia kannanottoja esittäessään peittäisivät tiedemiesasemansa, sillä silloin olisi yhtä lailla vaadittava, että lukkari, lääkäri, poliisi, virkamies, maatalouskonsulentti ja kätilö naamioisivat ammattinsa puhuessaan ajankohtaisista aiheista, etteivät ammattinsa kyltillä “johtaisi harhaan” kansalaisia.” (Jorma Simpura, Kansan Uutisten päätoimittaja)

—

“Kannatan yleensä jyrkkää eroa tiedemiehen ja poliittisesti aktiivisen kansalaisen välillä, vaikka nämä ominaisuudet voivat yhdistyä samaan henkilöön. Poliitikon tavoitteethan ovat käytännöllistä laatua, ja hänen toimintaansa säännöstelevät ‘poliittisesti mahdollisen’ ja ‘taktillisesti tarkoituksenmukaisen’ ankarat säännöt. Henkinen kuri, johon hänen on alistuttava, on yhtä ankara kuin tiedemiehelle ominainen, mutta se on laadultaan aivan toista. Hänen täytyy erityisesti ottaa huomioon vaatimukset, jotka yhteistyö samoja päämääriä ajavan ryhmän jäsenten kanssa asettaa, sekä tämän ryhmän kilpailusuhde muihin ryhmiin nähden. Tämän takia hän ei – toisin kuin tiedemies – aina voi ilmaista mielipidettään täysin vapaasti.” (Jan-Magnus Jansson, Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori)

—

“Jos tiedemies pysyttelee tarkoin oman tieteensä piirissä ja esittää vain tieteellisen tutkimuksen tuloksia – sekä muiden että omiaan – hän myös suurelle yleisölle puhuessaan ja kirjoittaessaan pitäytyy omassa ammattiroolissaan. Tällöin hän ei tuota kenellekään pettymystä esiintymällä muuna kuin tiedemiehenä. Mutta asia muuttuu ongelmalliseksi, jos tiedemies – lähinnä ajattelen tässä kansantalouden, sosiologian tai sosiaalipsykologian edustajaa – osallistuu päivän poliittiseen debattiin ja esittää omia henkilökohtaisia arvoarvostelmiaan: ei niin vaan näin olisi meneteltävä. […] Näin tehdessään hän tuottaa pettymyksen ainakin niille, jotka olisivat toivoneet hänen pysyttelevän tiukasti tiedemiehen puolueettomassa ja objektiivisessa roolissa. Sanomattakin on selvää, että nämä pettyneet ja närkästyneet ovat niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen kannanottojaan. […] Mutta osallistuja itse saa toisin ajattelevien taholta osakseen ehkä ankarampaakin arvostelua kuin tavallinen poliitikko, ja hänelle voi olla siitä haittaakin tiedemiehen urallaan.” (Väinö Peltonen, Aamulehden päätoimittaja)

—

Kiinnostavaa ja yhä ajankohtaista keskustelua. Itselleni ainakin viime aikoina hyvin tuttua pohdiskelua, kun olen yrittänyt yhdistää poliittisen sitoutumattomuuden, pääsääntöisesti vihreät mielipiteet sekä yhteiskuntatieteen opiskelijan ja tutkijan roolit. 1960-luvun keskustelusta nykypäivään voisi siirtää melkolailla kaiken muun paitsi vanhanaikaisella tavalla sukupuolittuneen kielenkäytön.

Sosiologia 1964: Perintötekijöiden ja ympäristötekijöiden suhteesta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Kiista perintötekijäin ja ympäristön suhteellisesta merkityksestä on tyyntynyt. Ajoittain kiivaan tieteellisen mielipiteiden vaihdon 1920- ja 1930-luvulla voidaan sanoa rauenneen ongelman ratkaisemattomuuteen ja Salomon tuomioon: ei perintoä eikä ympäristöä ole olemassa erillisinä, vaan perintötekijät ja ympäristö säätelevät yhteisesti kaikkea inhimillistä käyttäytymistä. […] Tulen tässä käsittelemään sosiologiselta kannalta menetelmää, jonka on katsottu erityisesti soveltuvan perintötekijäin ja ympäristön vaikutuksien valaisemiseen, nimittäin kaksosmenetelmää.”

“On syytä vielä selventää, mitä tarkoitetaan perintötekijäin ja ympäristön yhteisvariaatiolla. Se tarkoittaa, että henkilön perintötekijät vaikuttavat siihen, minkälaisen ympäristön hän valitsee. Voidaan ajatella, että henkilö joka peruasultaan on erittäin älykäs, hakeutuu älykkääseen ympäristöön ja että hänen älyllisille edellytyksilleen tarjotaan uusia virikkeitä, niin että hänen tuloksensa testissä tulee erittäin korkeaksi.”

“Miten perintötekijäin ja ympäristön yhteisvariaation voimakkuus ja perintötekijöiden aiheuttaman varianssin osuus eri variaabeleilla vaihtelevat eri yhteiskunnissa? Jos voimme valaista näitä kysymyksiä, saamme lujemman pohjan pyrkiessämme ratkaisemaan, mitä ilmiöitä ei kannata tutkia sosiologiselta näkökannalta.”

“Puhuttaessa kaksostutkimusten sosiologisista näkymistä ainakin kaksi näkökohtaa osoittautuu tärkeäksi. Ensiksi on tähdellistä tutkia, miten sosiaalinen rakenne vaikuttaa perintötekijäin ja ympäristön välisiin yhteyksiin. Toiseksi on tärkeätä tarkastella kaksosia sosiaalisena ryhmänä ja selvittää, miten kaksosparin suhteet vaikuttavat käyttäytymiseen.”

Bruun, Kettil (1964) Kaksostutkimuksen sosiologisia näkymiä. Sosiologia 2:1, 70-75.

Klassisesta kiistasta on kirjoitettu varsin fiksusti 60-luvulla, ja lisäksi Bruun ottaa kaksostutkimukseen erityisen sosiologisen tulokulman: kaksosten keskinäiset sosiaaliset suhteet. Eikä tekstissä ole merkkiäkään viimeaikaisten tiedesotien räyhäkkyydestä.

Sosiologia 1964: Fiktio sosiologin apuvälineenä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Sosiologi, joka laiminlyö kaunokirjallisuuden, ei köyhdy ainoastaan ihmisenä, vaan myöskin yhteiskunnan tutkijana.”

”Romaanikirjallisuus ei luonnollisesti voi korvata järjestelmällisesti kartutettua, empiirisesti todennettua tietoa ihmisestä ja yhteiskunnasta. Mutta kirjallisuus voi kyllä tarjota vihjeitä ja ideoita sosiologille sekä auttaa häntä havainnollistamaan käsitteitään ja väitteitään.”

Eskola, Antti (1964) Sosiologi ja kaunokirjallisuus. Sosiologia 1:1, 42-43.

Antti Eskola esittelee Lewis A. Coserin teosta Sociology Through Literature: An Introductory Reader (1963). Esimerkkeinä sosiologisesti mielenkiintoisista kirjoista mainitaan Steinbeckiä, Tolstoita ja Dostojevskiä. 2010-luvulla tuntuu, että vastaavan väitteen voisi tehdä paljon moninaisemmasta populaarikulttuurin ja fiktion joukosta. Kulttuurituotteet voivat tutkimuskohteiden lisäksi toimia myös sosiologisen inspiraation lähteinä ja havainnollistajina. Ilmeisinä esimerkkeinä tulevat äkkiä mieleen vaikkapa HBO:n sarjat Kylmä rinki (totaaliset instituutiot, etnisyys) ja Sinkkuelämää (individualismi, parisuhde-elämä, keskiluokka) sekä tosi-tv-ohjelma Big Brother (ryhmänmuodostus, ekshibitionismi, juhliminen). Pelaamista harrastaneena ja tutkineena tekee mieli tietenkin mainita myös vaikkapa kaupunkisuunnittelupeli SimCity, dystooppiset tulevaisuusvisiot Bioshockeissa ja Fallouteissa, ydinasevarustelu Metal Gear Solideissa ja ideologiset kamppailut Sid Meier’s Alpha Centaurissa. Keksi itse lisää.

Sosiologia 1964: Luokkatietoisuudesta ja kerrostumatietoisuudesta

2 vastausta

Aloitin tällä viikolla Westermarck-seuran harjoittelijana, ja pääasiassa töihini kuuluu vanhojen Sosiologia-lehtien lukeminen ja asiasanoittaminen sekä Sosiologia-lehden opetuskansion kokoaminen. Tämä on oivallinen tilaisuus tutustua suomalaisen sosiologian historiaan. Ajattelin, että pienellä vaivalla voin jakaa osan lukemastani myös muille kiinnostuneille.

Sosiologia-lehti on ilmestynyt vuodesta 1964, yli 46 vuotta. Aikaa on kulunut niin, että sekä sosiologia tieteenä että sen tarkastelema yhteiskunta ovat ehtineet muuttua varsin paljon. Vaan oikeastaan kuinka paljon? Jonkinlaisen kuvan muutoksesta ehkä voi saada Sosiologiaa lukemalla. Tarkoituksenani on paljastaa sitä myös muille artikkeleista napattujen pienten katkelmien kautta. Optimistina voisin ajatella, että sivutuotteena kohenee sekä kirjoittajalla että lukijalla sekä sosiologinen historiatietoisuus, että myös kiinnostus vuosien takaista sosiologiaa kohtaan.

Aloitetaan.

”Jos tehdään ero lähinnä arvonantoon perustuvan kerrostumajaon ja valtaan perustuvan luokkajaon välillä, on syytä tehdä myös vastaava ero kerrostumatietoisuuden ja luokkatietoisuuden välillä. Hallussani olevan empiirisen aineiston nojalla on myös syytä olettaa, että sosiaalidemokraatit ovat kansandemokraattisia äänestäjiä tietoisempia asemastaan kerrostumahierarkiassa, kun taas jälkimmäiset ovat luokkatietoisempia. Sosiaalidemokraatit näet ilmoittavat useammin kuin kansandemokraatit kuuluvansa työväestöön, kun haastateltavilta kysytään mihin kerrostumiin he kuuluvat. Sen sijaan kansandemokraatit ovat huomattavasti luokkatietoisempia taloudellista valtaa koskevissa kysymyksissä.”

Allardt, Erik (1964) Yhdenmukaisuus, solidaarisuus ja konfliktit. Sosiologia 1:1, 2-13.

Allardtin mukaan puolueiden äänestäjien välillä on myös selkeä ero siinä, kenelle he mieluiten osoittavat solidaarisuuttaan. Sosiaalidemokraatit äänestäisivät mielummin porvaripuolueita kuin kansandemokraatteja, kansandemokraateilla taas demarit ovat yleisimmin toisena vaihtoehtona. Artikkelissa ei varsinaisesti ole kysymys luokkatutkimuksesta, vaan luokka-asemaa ja kerrostuneisuutta käsittelemällä päädytään laajempiin teemoihin, otsikon mukaisesti: yhdenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja konflikteihin. Kiinnostavaa on se, että kansandemokraattien puoluekannatus päätyy indikoimaan melko suoraan yhteiskunnassa vallitsevaa luokkatietoisuutta. Jos 1960-luvun SKDL:n kannatus siitä mahdollisesti kertoikin, miten on 2010-luvun Vasemmistoliiton laita?