Sosiologia 1967: Westermarck avioliitosta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”On ihmeellistä että meillä viime vuosina käydyn ns. sukupuolikeskustelun aikana ei kertaakaan ole mainittu nimeä Edvard Westermarck. Kuitenkin hänet on luettava paitsi Suomen suurimpien tiedemiesten joukkoon, myös maailman suurimpien seksologien joukkoon. Lisäksi hän oli nuorena maisterina ja tohtorina aikanaan maamme johtavia sukupuolimoraalisen vapaamielisyyden esitaistelijoita — »ritari peloton ja nuhteeton».”

”Moraaliteoriassaan Westermarck kiistää moraalisten arvostelmien yleispätevyyden, sekä absoluuttisuuden että objektiivisuuden. Moraaliset arvostelmamme ovat subjektiivisia, osittain siksi että niiden alkuperä on »vain» — hyväksymisen ja paheksumisen — tunteissamme, osaksi siksi että ne perustuvat »vain» historiallisiin ja yhteiskunnallisiin perinteisiin ja tapoihin. Moraalikäsitykset muuttuvat historian kuluessa.”

”Westermarckin erään perusteesin mukaan perhe on varhaisempi kuin avioliitto, eli jälkeläisistä huolehtiminen nimenomaan johti aikanaan monogaamisen avioliiton syntyyn ja pysyvyyteen. Näyttää myös ilmeiseltä, että vanhempien hellyys lapsiaan kohtaan on kulkenut vanhempien välisen eroottisen hellyyden edellä, myöhemmin suhteet kääntyivät ajoittain tai tapauksittain jopa päinvastaisiksi. Puolisoiden väliset eroottiset siteet — ja erotiikka yleensä — ovat kehittyneet ihmisten kesken »asteittain sitä mukaan kuin altruismi yleensä on lisääntynyt. Tähän suuntaan on eurooppalainen kulttuuri kulkenut jo vuosisatoja, eikä ole mitään syytä pelätä, että se koskaan hylkää sen tien joka varmimmin johtaa sen erääseen sen arvokkaimmista tavoitteista». Viimemainituissa sanoissa tiedemies Westermarckin sijaan on jo astunut aikansa edistysoptimismin valtaama julistaja ja moralisti — eräs nuoren tutkijan harvoja, muttei kovin valitettavia horjahduksia tieteen kylmän toteavalta tieltä.”

”Aviollisen yhteiselämän harmonian pahimpia esteitä ovat Westermarckin — laajaan empiiriseen tutkimukseen, ei omaan kokemukseen perustuvan — käsityksen mukaan asiallisen elämäntoveruuden, henkisen tasavertaisuuden tai yhteensopivuuden ja harrastusten yhteyden tai toisiaan täydentävyyden puutteet. Temperamenttieroissa on hyviä ja huonoja »yhdistelmiä», ikäerot ovat yleensä vähämerkityksellisiä ainakin tietyissä optimaalisissa rajoissa.”

”Avioliitto on inhimillinen ihmisten välisen harmonisen yhteiselämän instituutio, ei mikään itsetarkoitus. Se on edelleen suurelta osaltaan lapsien suojelemiseen, huolenpitoon ja kasvattamiseen tähtäävä laitos. Tämä funktio on kuitenkin siirtynyt asteittain yhä suuremmassa määrin yhteiskunnan muille elimille: lastenkodit ja -tarhat, koululaitos, moninainen sosiaalinen huolto ja neuvonta jne. Avioliitto on yhä suuremmassa määrin muuttunut sen solmineiden kahden aikuisen ihmisen välisen moninaisen elämäntoveruuden, työ- ja harrastusyhteisyyden ja erotiikan instituutioksi. Viimemainittu seikka on myös lähinnä se kriteerio, mihin nojaten on arvosteltava avioliiton merkitystä nykyisyydessä ja lähitulevaisuudessa. Avioliitto on yhä keskeisemmin »kahden kauppa», kahden aikuisen vapaa yhteinen yritys, jonka arvo on yhä enemmän sen heille yksilöinä tarjoamien etujen ja mahdollisuuksien piirissä, ei enää primitiivinen jälkeläisten turvalaitos.”

Luoma, Matti (1967) Edvard Westermarck ja sukupuolimoraali. Sosiologia 4:4, 145-150.

—

Luoma kuvaa Westermarckin asemaa suomalaisessa sosiologiassa unohdetuksi ylhäiseksi pylväspyhimykseksi, mutta viime aikoina kiinnostus on näyttänyt kasvamisen merkkejä. Kiinnostus ei ehkä kuitenkaan ole ollut varsinaisesti sosiologista, vaan ennen muuta filosofista ja aatehistoriallista. Koneen säätiö on rahoittanut kaksivuotisen Westermarck-tutkimushankkeen, Niin & Näin -lehdessä julkaistiin useampi Westermarckia käsittelevä kirjoitus, minkä lisäksi hänen omia kirjoituksiaan on julkaistu filosofia.fi-portaalissa. Tämä on tervetullutta, sillä itselleni Westermarck on opintojen aikana tullut vastaan lähinnä evoluutiopsykologiaan tai militanttiin ateismiin liittyvissä debateissa. Kansainvälisesti yksi tunnetuimmista suomalaisista tieteilijöistä on akateemisen sosiologian piirissä suljettu turvallisesti palkintovitriiniin pölyttymään. Erkki Kaukonen huomasi vuonna 1986 (Sosiologia 23:4, 327-338), että Sosiologia-lehden siihen mennessä julkaistuissa artikkeleissa (432 kpl) oli Westermarckiin viitattu vain seitsemän kertaa. Sosiologien ja Westermarck-seuran kannalta on erinomaista, että joku ottaa hänet välillä lähempään tarkasteluun – vaikka sitten aatehistoriallisessa mielessä.

Sosiologia 1967: Oikeistoradikalismista

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Protestien, legitiimisyyttä koskevien epäilyjen ja erisuuntaisen radikalismin tutkiminen on politiikan tutkimuksessa ensiarvoisen tärkeätä, koska protestit eittämättä kuvaavat yhteiskunnassa vallitsevia jännityksiä ja paineita.”

”Oikeistoradikalismi-nimityksen käyttö vaatii eräitä täsmennyksiä. Ensinnäkin on ehkä syytä sanoa, että on erilaisia oikeistoradikaalisia virtauksia; natsismi, fascismi, poujadismi, John Birch Society jne. Niillä on jotain yhteistä mutta ne saattavat olla monissa suhteissa myös erilaisia. […] Oikeistoradikalismi on myös selvästi erotettava poliittisesta konservatiivisuudesta: konservatiivisten puolueiden keskeisenä ideana on yleensä perinnäisen kansallisen solidaarisuuden ja eheyden tähdentäminen — kuten meillä Kokoomuksen nimestä ilmeneekin — ja se voi yhdistyä uudistushaluun. Oikeistoradikalismin kuvaaminen on vaikeata nimenomaan siitä syystä, ettei oikeistoradikaalisilla liikkeillä yleensä ole ideologiaa tai oppirakennelmaa vaan oikeastaan vain vihollisia. Mielestäni tyypillisin piirre oikeistoradikalismissa on se, että kaikkea uutta vastustetaan ja se koetaan uhkana. Tähän liittyy vastustajien kuvaaminen inhottaviksi ja mädiksi ja ehkä nimenomaan poliittisen elämän kuvaaminen mädäksi. Yleensä tällaiset reaktiot esiintyvät sellaisissa ryhmissä, joilla on ollut suhteellisen hyvä asema mutta jotka uusien ryhmien murtautuessa esiin kokevat uhkaa.”

”Ei ole ilman tutkimuksia helppoa sanoa mitään Kareen [Allardtin esimerkki oikeistoradikaalista] kanssa samoin ajattelevien sosiaalisesta koostumuksesta. Eräs mahdollinen hypoteesi on se, että hänen näkemyksensä liittyy sukupolvien välisiin jännityksiin. Tämän hypoteesin puolesta puhuu sekin, että Kareen kanssa samoin ajattelevat vaikuttavat reagoivan vihamielisesti ennen kaikkea uusiin symboleihin ja ajatuksiin eivätkä niinkään paljon konkreettisiin tekoihin ja päätöksiin. Parrat, pitkät tukat, minihameet ovat yksinkertaisia tällaisia symboleja, mutta myös sukupuoliasioista keskusteleminen, sukupuolirooleja koskeva keskustelu, uudet historialliset tulkinnat, sosiologiset käsitteet jne. koetaan uhkaavina. Jonkinlainen yhtenäisyys arvomaailmassa on varmasti kaikille tärkeä ja on myös selvää, että uudet symbolit ja ajatukset todella voivat aiheuttaa kärsimyksiä. Kaiken uuden kritiikitön hyväksyminen ei ole minkään selvästi julkilausutun ideologian mukaan hyvää, joskin voidaan sanoa että sellaisen ideologian piirteitä on myös esiintynyt nuoren ns. radikaalin polven keskuudessa. Kun kaikkia ihmissuhteita koskevia uusia ideoita sen sijaan vastustetaan ja ne kuvataan pahana uhkana, on olemassa oikeistoradikaalinen oireyhtymä. Tämä on yleensä ollut yhteistä oikeistoradikaalisille liikkeille, vaikka niiden välillä muuten on eroavuuksia.”

Allardt, Erik (1967) Päätöksiä tekevistä eliiteistä ja käskyvallan legitiimisyydestä. Sosiologia 4:3, 105-110.

—

Jääköön omat tulkintani tällä kertaa vähemmälle. Huomattavaa vain on, että oikeistoradikalismi ei ytimeltään juuri näytä muuttuneen. Minua tosin häiritsee vähän se, että hommafoorumilaista radikalismia nimitetään oikeistolaiseksi, kun se ei juuri keskity talouspoliittisiin kysymyksiin. Ja talouspolitiikassa nyt ilmeisesti kuitenkin on ne keskeiset oikeiston ja vasemmiston erimielisyydet.

Sosiologia 1967: Teorian ja empirian kohtaamisesta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Perhettä koskeva tutkimus alkoi varsinaisesti 1850-luvulla sosiaalidarwinismin mukana. Tämä oli aikaa, jolloin perhettä tarkasteltiin laajoista institutionaalisista ja historiallisista, so. kehitysopillisista näkökulmista; Spencerin, Tylerin, Bachofenin ja Westermarckin teokset ovat muiden muassa esimerkkejä tästä suuntauksesta. 1900-luvun alkupuolella ruvettiin LePlayn ja Boothin vaikutuksesta vastustamaan sosiaalidarwinismia ja samanaikaisesti kiinnittämään huomiota sosiaalisiin ongelmiin ja uudistuksiin. Jotta voitaisiin pudistaa yltä aikaisemman tutkimuksen »arvoväritteiset» edellytykset, aloitettiin uusi »objektiivisen» tieteellisen empiirisen tutkimuksen kausi. Heiluri oli nyt singahtanut toiseen suuntaan: kiinnostus siirtyi menneisyydestä nykyisyyteen, laaja-alaisista yleistutkimuksista tieteellisempiin metodeihin, joita sovellettiin ahtaasti rajattuihin ongelmiin.”

”Jacob Marschak on kerran huomauttanut, että jos haluamme ainoastaan tietää, kuinka kauan munan keittäminen kestää, paras keino saada se selville on keittää yksi tai kaksi syventymättä proteiinimolekyylien kemiaan (Marschak 1954). Tämä on totta. Ongelma syntyy vasta sitten, kun monet empiirikot pelkästään keittävät munan ja uskovat siten edistävänsä proteiinimolekyylien kemian tutkimusta. Ja vielä tärkeämpää on todeta, että jos kaikki jatkamme tällä tavoin päädymme siihen, että meillä on kasa keitettyjä munia ja — vaikkemme välitäkään proteiinimolekyyleistä — emme saa ikinä tietää, että munilla on paljon yhteistä juuston kanssa.”

”Tietenkin tämä analogia edellyttää, että meillä on alunperin olemassa proteiinimolekyylien kemia. Tämä johtaa teorian ja empiirisen tutkimuksen vieraantumisesta syytettynä olevaan toiseen osapuoleen, nimittäin olemassaoleviin teorioihin. William J . Goode esittää kolme perheteorioiden kehittelytapaa: 1) koko tieteenalaan soveltuvaa teoriaa sovelletaan perheeseen yhtenä tämän tieteen erikoisalana; 2) perhettä käsitellään suljettuna järjestelmänä ja tutkitaan järjestelmän sisäisten muuttujien välisiä suhteita ja 3) teoriankehitys perustuu tiettyihin perhettä koskeviin tutkimustuloksiin, joista lähtien rakennetaan yleistä teoriaa. Kaikkiin näihin kolmeen tyyppiin liittyy ongelmia.”

”Teorian ja empirian ongelmat perhesosiologiassa voidaan täten tiivistää havainnoimatta ajattelemisen ja ajattelematta havainnoimisen ristiriidaksi. Jäljelle jää yhä kysymys, kuinka ajattelu ja havainnointi voidaan hedelmällisimmin yhdistää. Jotta tähän voitaisiin vastata, on mielestäni lähdettävä kysymyksestä minkälaista ajattelua tarvitaan. […] Hedelmälliseltä alulta vaikuttaisi se, että yritettäisiin kehittää ja systemaattisesti soveltaa empiirisessä tutkimuksissa keskitason teorioita, jotka yhdistävät sekä makro- että mikrososiologiset analyysitasot siten, että makrotason lauseet määrittelevät, missä olosuhteissa mikrotason suhteita koskevat lauseet pitävät tai eivät pidä paikkaansa. Tietenkään keskitason teorioiden idea tai kontekstuaalinen strategia eivät ole mitään uutta tai omintakeista. Toisaalta, vaikka tästä lähestymistavasta on keskusteltu runsaasti, hämmästyttävän harvoja yrityksiä on tehty kummankaan soveltamiseksi tutkimuksiin.”

Stolte-Heiskanen, Veronica (1967) Teorianmuodostus ja empiirinen tutkimus perhesosiologiassa. Sosiologia 4:3, 99-105.

—

Kysymys teorian ja empirian suhteesta on tietenkin yhtä vanha kuin tieteellinen ajattelu: sen juuret voidaan ulottaa ainakin Platonin ideaoppiin. Usein on myös toistettu Mertonin ehdotus keskitason teorioista, mutta siitä huolimatta edelleen on ”havainnoimatta ajattelemista” ja ”ajattelematta havainnoimista”. Tämä ei tietenkään sinänsä ole ongelma ja teoretisointi tai havaintojen tekeminen ovat usein arvokkaita sellaisenaan. Ongelma sen sijaan on, jos niiden välissä ei ole keskitason teoriaa. Silloin joudutaan esoteerisen teoretisoinnin ja sokean empirismin väliseen heiluriliikkeeseen, kun vuorotellen petytään molempiin.

Sosiologia 1967: Tasa-arvoisuudesta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Sosiaalisia ristiriitoja voidaan tutkimuksessa lähestyä monella tavalla. Usein vaikuttaa järkevältä olettaa, että ne aina sisältävät etuja koskevia vastakohtia. Kaikkia ristiriitoja ei tietenkään koeta eturistiriitoina. Monet sosiaaliset ristiriidat ilmenevät osallistujille arvoja ja moraalia koskevina ristiriitoina, taisteluina hyvästä ja pahasta. […] Kaksi osapuolta on eturistiriidassa, koska he kilpailevat samasta hyödykkeestä, jonka suhteen vallitsee niukkuutta mutta jonka arvosta osapuolet ovat yksimielisiä. Arvoristiriita taas ilmenee erimielisyytenä jonkin hyödykkeen tai asian arvosta, tai kuten Aubert sanoo, jonkin sosiaalisen objektin normatiivisesta asemasta. Uskonnolliset ristiriidat ovat varsin selvästi jälkimmäistä tyyppiä. Kuitenkin vaikuttaa hedelmälliseltä nähdä asia niin, että kaikki sosiaaliset ristiriidat sisältävät etujen vastakohtia, kun taas vain eräät niistä sisältävät myös arvoja koskevaa erimielisyyttä. Etu ei ole yksiselitteinen termi, mutta jos sanomme, että eturistiriidat sisältävät kilpailua joko aineellisista hyödykkeistä, palveluksista, arvoasemasta tai vallasta vaikuttaa oikealta väittää, että kaikki sosiaaliset ristiriidat ovat eturistiriitoja. Uskonnollisten ryhmien välisiin ristiriitoihin voi sisältyä kaikenlaista kilpailua mutta luultavinta on, että niihin ainakin sisältyy kilpailua vallasta tai vaikutuksesta.”

”On väitetty, että luokkaristiriitojen voimakkuus paljolti riippuu siitä, liittyykö luokkajakoon muita päällekkäin meneviä jakoja siten, että luokkajako korreloi täysin esimerkiksi uskonnollisten ja kielellisten ryhmitysten kanssa. Tällaisissa tapauksissa ristiriitojen koetaan selvästi koskevan moraalisesti hyvää tai pahaa. Taloudellisissa kysymyksissä voidaan helpommin päästä kompromissiin kuin moraalisiksi ja uskonnollisiksi koetuissa kysymyksissä.”

”Tämän päivän hallitsevat poliittiset järjestelmät perustuvat ylimalkaisesti ottaen kahteen ideaalityyppiin, joista voidaan käyttää nimityksiä poliittinen ja taloudellinen demokratia. Poliittinen demokratia, jota sovelletaan länsimaisissa demokratioissa ja joka merkitsee, että kaikilla tulee olla samat poliittisen osallistumisen mahdollisuudet, ei sinänsä takaa vähemmistöjen oikeuksia ja merkitsee käytännössä taloudellisen eriarvoisuuden ylläpitämistä. Taloudellista demokratiaa, mikä merkitsee yhtäläisten taloudellisten mahdollisuuksien ylläpitämistä ja käytännössä yleensä tuotantotarkoituksiin käyttökelpoisen yksityisomistuksen hävittämistä, on taas vaikeata toteuttaa ilman, että rajoitetaan tasa-arvoisuutta poliittisen osallistumisen mahdollisuuksien suhteen. Ainakin ihanteina molemmat järjestelmät perustuvat yhden erityisen tasa-arvoisuuden kriteerin tähdentämiseen ja tämä kriteeri toimii myös muiden eriarvoisuuksien perusteluna.”

Allardt, Erik (1967) Tasa-arvoisuudesta. Sosiologia 4:2, 51-58.

—

Allardt jatkaa tasa-arvoisuuden pohtimista. Sillä harvemmin tarkoitetaan sitä, että jokaisen olisi saatava yhtä suuri osa kakusta (aritmeettinen tasa-arvo). Tasa-arvokeskustelu onkin usein itseasiassa keskustelua siitä, millä _kriteereillä_ eriarvoisuus on hyväksyttävää. Onko kriteerinä vanhempien asema sääty- tai luokkahierarkiassa, kieli- tai kulttuuritausta, sukupuoli vai kyvykkyys jossain määrätyssä asiassa. Modernin meritokraattisen yhteiskunnan julkilausuttu kriteeri on tietenkin kyvykkyys, taloustieteilijän näkökulmasta työn tuottavuus. Siis jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus kouluttautua, yhtäläinen kohtelu lain edessä ja sen jälkeen jokaiselle ansionsa mukaan. Tällainen mahdollisuuksien tasa-arvo on tietenkin mahdollista vain muodollisesti. Todellisuudessa sosiaalinen tausta vaikuttaa koulumenestykseen ja myös mahdollisuuksiin välttää konfliktia oikeuslaitoksen kanssa. Muodolliset saavutukset tasa-arvon hyväksi tuottavat ennen pitkää uusia jakoja, jotka pitkälle kehittyessään käyvät yleisen moraalitajun vastaisiksi. Jos uudessa jaossa tappiolle jäävät kykenevät järjestäytymään ja määrittelemään jaon tasa-arvo-ongelmaksi, on taas mahdollista poliittisesti tavoitella muodollisia tasa-arvon parannuksia.

—

Väittäisin, että mahdollisuudet hyödyntää tietotekniikkaa on yksi keskeinen uusi jakolinja nykymaailmassa. Eroja tuottaa laitteiden saatavuus (karkeasti ottaen siis taloudellinen pääoma) sekä niihin liittyvä kompetenssi: ymmärrys siitä, mitä laitteilla voi tehdä sekä keinoista miten sen voi tehdä (kulttuurinen pääoma). Yleisesti ottaen tämänkaltaisia jakoja nimitetaan digitaalisiksi kuiluiksi, ja sellaisia on ainakin köyhien ja rikkaiden, koulutettujen ja kouluttamattomien, nuorten ja vanhojen sekä miesten ja naisten välillä.

Toisen keskeisen jaon erottelija on intellektuaalinen omaisuus. Usein toistetaan, että tieto on yhä tärkeämpi tuotannontekijä. Tämän myös näkee siinä, miten paljon yritykset ovat valmiita uhraamaan resurssejaan saadakseen omistukseensa tekijänoikeuksia ja patentteja. Kun aletaan olla tilanteessa, jossa yrityksellä ei ole mitään asiaa markkinoille ilman kattavaa patenttisalkkua, tulee väite totta vie konkreettisen todeksi. Jotta voin tuoda markkinoille uuden puhelimen, minulla on oltava tarpeeksi kilpailijoitani uhkaavia patentteja, jotta heillä ei olisi mahdollisuuksia omilla patenteillaan syödä minua hengiltä. Tämä on siinä mielessä ehkä keskeisempi yhteiskunnallinen jakolinja, että se näyttää saavan ihmiset organisoitumaan myös poliittisesti. Piraatit ovat Suomessa suurin eduskunnan ulkopuolinen puolue, maailmalla he ovat päässeet jo päätöksentekoon mukaan.

</tajunnanvirta>

Sosiologia 1966: Teollisuusyhteiskunnan luokkaristiriidoista

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Teollisuuden valtarakenne on kaikkien teollisten konfliktien yleisin syy, ja koska tätä valtarakennetta ei voida muuttaa, tulee se aina aiheuttamaan konflikteja. […] Dahrendorf korostaa konfliktin syyn ja aiheen välistä eroa. Konfliktin aiheita on useita, kuten palkka ja työolosuhteet, mutta perimmäinen syy on aina valtarakenteessa.”

“Patriarkaalisesti hallitussa tehtaassa muodostuu valtarakenteen suhteen kaksi toisistaan selvästi erottuvaa kvasiryhmää: Tehtaan isännistö ja palkkatyöväki. Näillä on latentit intressinsä: omistavalla etunäkökohdat ja palkkatyöväellä elinehtojensa parantamispyrkimykset. Kvasiryhmiin kuuluvat kaikki, joilla on samat latentit intressit ja yhtäläinen asema. Latentit intressit ovat asemanmukaisia käyttäytymisodotuksia, jotka aiheuttavat ryhmien välisen vastakohtaisuuden ilman, että ryhmien jäsenet ovat siitä välttämättä tietoisia.”

“Teollinen konflikti esiintyy piiloasuisena siihen saakka, kun teknilliset, sosiaaliset ja poliittiset edellytykset täyttyvät. Teknillisistä edellytyksistä ovat tärkeimmät arvojärjestelmä, jonka noudattamiseksi ihmiset organisoituvat, ja johtava ryhmä, joka organisoi kvasiryhmän intressiryhmäksi. Intressiryhmän jäsenillä on samat manifestit intressit, jotka erottavat sen vastaryhmästä. Ideologia, intressien ilmaisijana ja kokoajana, on siis vain teknillinen edellytys intressiryhmien muodostumiselle. Ideologiat eivät saa aikaan luokkia, mutta ovat niiden synnylle välttämättömiä.”

“Varhaisteolliselle yhteiskunnalle oli ominaista se, että saman ryhmän hallussa olivat sekä teollisuuden että politiikan valta-asemat. Palkkatyöväellä ei ollut mahdollisuutta poliittiseen osallistumiseen ja politiikan valta-asemien saavuttamiseen. Teollisuuden ollessa yhteiskunnan pääelinkeino sen valtarakenne ja luokkakonflikti laajenee koko yhteiskunnan käsittäväksi. Teollisuuden kvasiryhmät siirtyvät poliittiselle alalle. Omistava luokka hallitsee porvaristona poliittisia valta-asemia. Palkkatyöväki on vailla poliittista valtaa. Teollisuudessa ja yhteiskunnassa vallitsevat samat konfliktirintamat.”

“Edellä olevassa tarkastelussa on havaittu, kuinka alunperin teollisuudessa syntyneet konfliktirintamat siirtyivät yhteiskunnalliselle alueelle aikana, jolloin palkkatyöväen poliittinen osallistuminen oli estetty ja saman ryhmän hallussa oli sekä teollisuuden että politiikan valtapaikat. Teollistuneessa yhteiskunnassa on poliittisella radikalismilla juurensa teollisessa konfliktissa.”

Pentinmäki, Erkki (1966) Teollinen konflikti poliittisen radikalismin aiheuttajana. Sosiologia 3:2, 55-60.

—

Kielellinen käänne lienee sosiologiassa aiheuttanut tilanteen, jossa Richard Swedberg joutuu teoksessaan Principles of Economic Sociology (2003) peräänkuuluttamaan sosiologista intressien tutkimista, koska se on viime aikoina jäänyt liiaksi taloustieteilijöiden huoleksi. Pentinmäen artikkeli Sosiologiassa vuodelta 1966 viittaisi siihen suuntaan, että silloisessa teollisuussosiologiassa intressin käsite oli suhteellisen hyvin määritelty ja ahkerasti käytössä. Lyhyessä artikkelissa esitetään varsin elegantisti luokkateorian perusteet: on kaksi ihmisjoukkoa, joilla on vastakkaiset intressit. Nämä intressit ovat latentissa muodossaan, kunnes edellytykset niiden manifestoitumiselle ovat olemassa, jolloin tapahtuu poliittinen järjestäytyminen. Yksittäisen organisaation tasolla tämä on varsin järkevä ja intuitiivinen ajattelutapa. Hieman kyseenalainen on ehkä asetelman laajentaminen koko yhteiskunnan tasolle sillä perusteella, että teollisuus on yhteiskunnan pääelinkeino, mutta se voidaan varauksin hyväksyä ainakin tätä kysymystä varten: Mikä on tilanne nyt, kun niin kutsutun tietotyön osuus on voimakkaasti kasvanut, Eurooppa on yhdentynyt, ihmisten ja pääoman liikkuvuus yli valtiorajojen on kasvanut?

Pentinmäen artikkeli on muuten erityisen kiinnostava, koska siinä käsitellään Tamperetta ja erityisesti Finlaysonin tehdasta.

Sosiologia 1966: Normien tutkimisesta ja metodiopetuksesta – ja vähän gradusta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Durkheim esitti kaksi tunnusmerkkiä, joista sosiaalisen tosiasian tuntee. Ensiksikin, sosiaalinen fakta on ulkokohtainen, yksilöstä riippumaton; ja toiseksi, se pystyy vaikuttamaan yksilöön painostamalla hänet toimimaan määrätavalla. Nyt tästä näkökulmasta katsottuna lait ovat sosiologian keskeisimpiä tutkimuskohteita, sillä mitkä voisivatkaan olla sen selvempiä sosiaalisia tosiasioita kuin sosiaaliset normit, joihin lakikin kuuluu.”

“Mutta miksi Durkheimin opetukset ja esimerkki eivät ole myöhemmille sosiologeille aina kelvanneet? Yhtenä syynä ilmeisesti ovat olleet ne metodiset valinnat, joiden olemme antaneet sitoa itseämme. Suhteeton innostus haastattelumenetelmään on tuottanut vahinkoa, koska se on rajoittanut aiheenvalintaa. Haastattelemalla saamme tietoa lähinnä omasta ajastamme. […] Kun subjektiivisia seikkoja kokein, kyselyin ja haastatteluin tutkiva sosiaalipsykologia meillä nyt on eriytynyt omaksi oppiaineekseen, pitäisi sosiologian mielestäni entistä voimakkaammin suuntautua omalle alueelleen, sosiaalisten tosiasioiden tutkimiseen sekä ajallisesti ja paikallisesti tähänastista paljon laajempiin vertailuihin. Sosiologian metodiopetuksen yksinomaisena tehtävänä ei saisi olla koulutus haastatteluaineiston käyttöön, vaan ainakin yhtä tärkeää olisi kouluttaa tutkijoita, jotka pystyvät käyttämään tilasto- ja dokumenttiaineistoa historiallisiin ja kansainvälisiin vertailuihin.”

“Instituutioiden ohella sosiaalinen muutos on sellainen ongelma, jota tutkittaessa oikeusnormit ovat tärkeitä muuttujia. Jos sosiologi jättää nämä variaabelit tutkimuksensa ulkopuolelle, voi hän kuvata yhteiskunnan muuttumista ja olla apuna muutoksen ohjaamisessa vain sangen vajavaisesti, sillä juuri lakien avullahan muutosta ohjaillaan.”

Eskola, Antti (1966) Normit sosiologian tutkimuskohteena. Sosiologia 3:1, 13-15.

—

Tieteenalojen rajankäynnin kannalta on ehkä huomautettava, että Eskola aloitti saman vuonna 1966 Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professorin virassa. Huomautukset ovat kiinnostavia yhtä kaikki. Metodiopetusta koskevat huomiot pitävät nähdäkseni myös edelleen paikkansa: haastattelu- ja kyselyaineistojen käsittelyllä on edelleen siinä ylivoimainen asema, ja se tuntuu edelleen rajoittavan ainakin opiskelijoiden opinnäytteiden aiheenvalintaa.

—

Kirjoitus on itselleni kiinnostava myös henkilökohtaisemmalla tavalla, sillä durkheimilaisten sosiaalsiten faktojen käsittely etenkin lakien yhteydessä sai minut pitkästä aikaa ajattelemaan omaa opinnäytettäni. Teknologialla ja tietokoneilla on todellakin pakottavaa voimaa yksilöön nähden. Tätä voitaisiin lähestyä ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin tietokoneiden (niin raudan kuin ohjelmistojenkin) toimintaperiaatteet ja arkkitehtuurit ovat jotain, mihin peruskäyttäjän on pakko sopeutua. Lawrence Lessig sanoo kuuluisasti, että koodi toimii kuin laki. Tietokone ohjaa tietokoneen käyttäjää niin yksittäisissä käyttötilanteissa kuin yleisemmälläkin tasolla. Tietotekninen kompetenssi on nykyajan yhteiskunnassa yhä keskeisempi selviytymiskriteeri. Kun mitä luultavimmin kompetenssi tulee aina jakautumaan hyvin epätasaisesti ihmisten kesken, on mielekästä tarkastella sitä myös vallan näkökulmasta. Mitä keskeisemmäksi tietotekniikka yhteiskunnassa ja arkielämässä tulee, sitä enemmän valtaa on niillä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa järjestelmien ja arkkitehtuurien laatuun ja kehityssuuntaan. Sanomattakin on selvää, että toimintaperiaatteiden ja lähdekoodin pitäminen avoimena tarkastelulle ja kollektiiviselle arvioinnille sopii paremmin demokraattisen yhteiskunnan periaatteisiin kuin koodin sulkeminen ja mahtavien patenttisalkkujen takana lymyileminen.

Sosiologia 1965: Yhteiskunnallisen muutoksen selittämisestä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Mitään nimenomaista syytä ei kuitenkaan näytä olevan enempää siihen, että muuttuva yhteiskunta olisi vain meidän ajallemme ominainen, kuin siihenkään, että muutos rajottuisi yhteen ainoaan ja yhdellä ainoalla nimittäjällä ilmaistavaan prosessiin. Erityisesti antavat epäilyyn aihetta historiantutkijoiden tekemät havainnot. Keskenään ristiriitaisina heidän tulkintansa viittaavat useihin muutosprosesseihin ja muutosprosessien kuvaus sellaisenaan niiden jatkuvaan tapahtumiseen. Keskenään ristiriitaisia näyttävät olevan myös taloudellisen kasvun tutkijoiden tulkinnat.”

“Muutoksen ristiriitainen tulkinta näyttää kuitenkin perustuvan erilaisiin seikkoihin kansantalousmiesten ja historioitsijoiden tutkimuksissa. Historioitsijat operoivat tavallisesti erittäin suurella mutta samalla vaikeasti kontrolloitavalla muuttujajoukolla. Vastaavasti heidän tekemänsä johtopäätökset perustuvat runsaiden virikkeiden vapaaseen ja mittaamisen sidonnaisuudesta riippumattomaan tulkintaan. Itse asiassa historiantutkimus voi muodostua yhtä paljon taiteeksi kuin tieteeksikin, eikä sattuma lieneekään, että historia anglosaksisessa kulttuuripiirissä luetaankin juuri taiteiden (arts) eikä tieteiden (sciences) joukkoon kuuluvaksi. Historiantutkimuksen merkittävää asemaa muutoksen analyysissä tällä ei tietenkään tahdota kiistää. Tärkeää vain on muistaa, että historiantutkijoiden ristiriitaiset tulkinnat saattava selittyä yhtä paljon heille suodusta taiteen vapaudesta kuin itse tutkitun tapahtuman vaihteluista. Malleja rakentavien kansantalousmiesten kohdalla tilanne näyttää olevan miltei päinvastainen. He operoivat matemaattisen tarkasti ja käyttävät malleissaan vain sellaisia muuttujia, jotka on pystytty saamaan numeroiksi. Kun he lisäksi operoivat suhteellisen vähillä muuttujilla, on olemassa vaara, että he olennaisten yhteyksien ohella selittävät tarkasti myös epäolennaisia yhteyksiä. Erityisesti juuri rinnakkaisten aikasarjamuuttujien kollineaarisuus tekee tämän vaaran ilmeiseksi. Suunnilleen yhtä hyvin kuin keskikoulun käyneiden määrällä tai rahavirroilla voidaan kansantulon kasvua näennäisesti selittää myös monilla muilla muuttujilla.”

“Tässä tutkimuksessa yritetään muutosta valottaa kolmannella, sekä historioitsijoiden että taloudellisten mallien rakentajien selvityksistä poikkeavalla tai – jos niin tahdotaan sanoa – niitä yhdistävällä tavalla. Toisaalta pyritään säilyttämään ainakin osa siitä muuttujarikkaudesta, joka historiantutkimukselle on ominaista, toisaalta pyritään tästä rikkaudesta huolimatta säilyttämään mittaava ja kontrolloiva ote tutkittavaan. Toisin sanoen: sosiaalisia muutosprosesseja tiettynä ajanjaksona yritetään kuvata matemaattisen monimuuttuja-analyysin avulla.”

Seppänen, Paavo (1965) ”Muuttuva yhteiskunta”. Sosiologia 2:2, 73-89.

Tässä lainatussa artikkelin johdannossa Seppänen raivaa tilaa yhteiskunnallisen muutoksen sosiologiselle tutkimukselle erottamalla sen ensinnäkin toisinaan turhan kaunokirjallisesta historiantutkimuksesta ja toisaalta numeroihin ja malleihin hirttäytyvästä taloustieteestä. Itse monimuuttuja-analyysi perustuu faktorianalyysille ja korrelaatioille hyvin monipuolisesta ja heterogeenisestä muuttujajoukosta (kahvin kulutuksesta teologian opiskelijoiden sukupuolijakaumaan, helsingin väkilukuun ja vasemmistopuolueiden kannatukseen) vuosilta 1911-1961. Sosiologisesti jokseenkin mielekkäisiin tulkintoihinkin päästään, mitä voi jo sellaisenaan pitää melkoisena saavutuksena tällaisen haasteen edessä. Muuttujajoukon laajuus näkyy kuitenkin siinä, että analyysit vaikuttavat jossain määrin alustavilta ja keskeneräisiltä. Toisaalta juuri siitä johtuen ne eivät tunnu vakiintuneiden mittareiden tapaan lainkaan jäykiltä, vaan tekstissä on mukavasti etsimisen ja löytämisen tuntua. Faktorianalyysissä pääsijalle päätyy jonkinlainen yleistä yhteiskunnan rakenteellista muutosta, uudenaikaistumista tai ”organisoitumisen laajuutta” kuvaava faktori, jonka osalta yksittäisten muuttujien lataukset on raportoitu, ja ne ovatkin sellaisenaan kiinnostavia: kärjestä löytyvät

  1. Moottoriajoneuvojen määrä
  2. Tehdaskoneita käyttävät hevosvoimat
  3. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus
  4. Rautateiden henkilöliikenteen junakilometrit
  5. Kansantulo punnittuna tukkuhintaindeksillä
  6. Ulkomaankaupan vaihto
  7. Tukkuhintaindeksi
  8. Kaupunkiväestön suhde maalaisväestöön
  9. Terveydenhuollon suhteelliset menot
  10. Keuhkotuberkuloosiin kuolleiden suhteellinen määrä (tietenkin käänteinen suhde)

Tällaisessa käytössä tilastomenetelmät ovat nähdäkseni parhaimmillaan ja ruokkivat tieteellisiä oivalluksia. Alun itsetietoinen sosiologi muuttuu lopussa nöyräksi yhteistyön etsiskelijäksi, kun Seppänen toistaa melko usein esiintyvän mutta silti oikeutetun toivomuksen, että sosiologit voisivat ottaa oppia lähitieteiltään ja päinvastoin.

Sosiologia 1965: Vieraantumisesta ja nuorisorikollisuudesta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Nykyisessä sosiologiassa puhutaan paljon vieraantumisesta toimettomuuden ja päämäärättömyyden tilana, joka vaatii uusia käyttäytymisratkaisuja tai ainakin ylläpitää valmiutta niihin. […] Kun nuorisorikollisuutta tarkastellaan tavoitteellisena toimintana, on helppo huomata sen loitontuneisuus primääristen tarpeiden suuntaamasta toimintavalmiudesta, jolloin se nähdään eräänlaiseksi vieraantumisreaktioksi. Nuorisorikollisuus ei lisäänny niinikään siksi, että se korvaisi primääristen elämänvälttämättömyyksien puuttumista, kuin siksi, että se yksinkertaa monisyistä, lukuisia vaatimuksia asettavaa ja harvoja toimintamahdollisuuksia tai -ohjeita antavaa elämäntilannetta. Tältä kannalta arvioiden nuorisorikollisuus on saamassa ikään kuin rationaalisia piirteitä. Nuorten lain rikkominen, joka lisääntyvässä määrin näyttää tapahtuvan ryhmissä, on siten muuttunut pääosiltaan symboliseksi toiminnaksi. Tämä rikosten symbolinen, yksinkertaistettu maailma ei tarjoa mahdollisuuksia ainoastaan sosiaalisen ilmaisutarpeen tyydyttämiseksi vaan myös turhaumatilanteiden synnyttämien konfliktien siirtämiseksi tai purkamiseksi lakiin yhteiskunnan tai muun kollektiivin anonyyminä edustajana.”

“[O]lisiko kuvattu rationaalinen poikkeavuus jonkinlaisin rationaalisin vastatoimenpitein kumottavissa tai “tyhjäksitehtävissä”? Huomio kiinnittyy ennen muuta juuri lakien informointiin ja alussa esitettyihin näkökohtiin: 1) laki koetaan psyykkisesti etäiseksi ja siihen suhtaudutaan ambivalenttisesti ja 2) laki nähdään konfliktia synnyttävän tekijän “edustajaksi”. Tältä kannalta lakien informointi nähdään monien sosiaalisten seikkojen huomioon ottamista vaativaksi tehtäväksi.”

Kämäräinen, Kauko (1965) Näkökohtia aikamme nuorisorikollisuudesta. Sosiologia 2:4, 171-177.

Nuorisovankiloissa tehdyn kyselyn mukaan parempi tieto rikoksen seuraamuksista olisi monessa tapauksessa ehkäissyt rikoksen. Kämäräinen tuo kuitenkin esille erityisesti ”aikamme” kaupunkilaiseen elämään kuuluvan rikollisuuden muodon, joka kohdistuu omaisuuteen ennemmin kuin ihmisiin, ja jonka voi tulkita nimenomaan symboliseksi kapinoinniksi yhteiskuntajärjestystä vastaan. Tällainen rikollisuus ei siis myöskään perustu pohjimmiltaan köyhyyteen, sillä se on yleistä myös keski- ja yläluokan nuorten keskuudessa. Kun yksilöön kohdistuvat vaatimukset ja hänellä käytössään olevat toimintamahdollisuudet ovat ristiriidassa, lain ja yhteiskuntajärjestyksen kunnioitus laskee. Tällä tavalla symbolisessa mielessä tapahtuvan rikollisuuden ei voida myöskään olettaa vähenevän lakiin ja rikosseuraamuksiin keskittyvillä valistuskampanjoilla.

Nykyisinkin yksilöltä odotetaan yhtä sun toista. Olisi kiinnostavaa kuulla nykykriminologien näkemyksiä vieraantumisesta.

Sosiologia 1965: Poliittisen järjestelmän legitimiteetistä ja karismaattisista johtajista

3 vastausta

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Politiikan sosiologiasta on tunnettua, miten poliittisesti epävakaat maat yleensä ovat sellaisia, joissa suuria ryhmiä on pidetty poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella senkin jälkeen, kun ryhmät ovat kehittyneet poliittisesti tietoisiksi ja vaatineet mahdollisuuksia osallistua politiikkaan. Tällaiset ryhmät eivät pidä vallitsevaa poliittista järjestelmää hyväksyttävänä, legitiiminä, ja kun tällainen järjestelmän legitiimisyyden epäily kerran on syntynyt, se helposti tulee traditioksi.”

“Mielenkiintoisin Weberin kolmesta tyypistä, ainakin saksalaisen yhteiskuntarakenteen tuntemuksen kannalta, on kuitenkin karismaattinen johtajuus. Nimitys johtuu kreikankielisestä sanasta kharisma ja merkitsee armolahjaa. Karismaattisen johtajan auktoriteetti ei perustu viralliseen asemaan, vaan häntä kannatetaan juuri hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia. Weber ei kuitenkaan oikeastaan lainkaan tähdennä johtajaominaisuuksia vaan nimenomaan kannattajien asenteita. Kun kannattajat näkevät johtajassaan sellaisia ominaisuuksia, että häntä seurataan riippumatta hänen virallisesta asemastaan, byrokraattisesta vallasta, perinteistä tai yleispätevistä säännöistä, on karismaattinen johtaja syntynyt. Suuret uskontojen luojat ja vallankumouksien tekijät ovat karismaattisen johtajan tyypillisimpiä edustajia. Weberin karismaattisen johtajan käsittely on kiinnostava etenkin silloin, kun auktoriteetin käsite yhdistetään legitiimisyyden käsitteeseen. Kun on epäilyjä legitiimisyydestä ja legitiimisyysristiriitoja, karismaattiset johtajat astuvat näyttämölle.”

“On kiinnostavaa panna merkille, miten Weber on ambivalentti ja epävarma käsitellessään karismaattista johtajuutta. Tällainen ambivalenttisuus on myös varsin ymmärrettävää. Jotkut historian suurina ja jaloina pidetyt henkilöt ovat olleet karismaattisia johtajia. Sellainen oli, jos nojaamme Lipsetin tutkimukseen Amerikan Yhdysvaltojen synnystä, George Washington. […] On tietenkin helppo löytää karismaattisia johtajia, jotka ovat toimineet täysin eri lailla kuin George Washington. Weberiä käsiteltäessä lähin esimerkki tästä on hänen maanmiehensä Adolf Hitler.”

Allardt, Erik (1965) Max Weber. Sosiologia 2:1, 25-33.

Kuulostaako tutulta: suuri joukko poliittisesti tietoiseksi tulleita ihmisiä, jotka ovat kuitenkin poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella? Karismaattisia johtajia seuraavat usein oman asemansa huonontumista pelkäävät ihmiset, ja jos tuolle huonontumiselle – fiktiiviselle tai todelliselle – löytyy jostain selkeä syy – fiktiivinen tai todellinen – kulminoituvat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat siihen. Taitava populisti haistaa pelon ja keksii syyn – fiktiivisen tai todellisen. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on myös varsin helppoa perustaa oma julkinen tila, jos ”valtamedian” legitimiteetti tuntuu kyseenalaiselta, mikä tietysti saa muut ymmälleen.

Kullekin jääköön harkinnan varaiseksi nyt, kuinka todellista tai fiktiivistä on se aseman huonontuminen, jonka pelko on ruokkinut tämän hetken suurimman karismaattiseen auktoriteettiin perustuvan liikkeen, Perussuomalaisten, kannatusta, ja kuinka todenmukainen on Perussuomalaisten analyysi tuon huonontumisen syistä. Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, mitä liikkeessä tapahtuuu, kun karismaattisen auktoriteetin vetovoima alkaa hiipua.

Sosiologia 1964: Tutkijoiden osallistumisesta politiikkaan

1 vastaus

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla. Keskustelua numerossa 1:4, vuodelta 1964.

“Tiedemiesten osallistuminen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun on jatkuvasti pulmallinen ja erimielisyyttä herättävä kysymys. Toisaalta tiedemiehiä moititaan syrjään vetäytymisestä; toisaalta osallistuvia tutkijoita saatetaan arvostella tiedemiehelle sopimattomasta subjektiivisuudesta ja tieteen arvovallan vaarantamisesta.” (Sosiologia-lehden toimitus)

—

“Olennaista keskustelun tason kohottamisessa ei niinkään ole ala-arvoisten puheenvuorojen karsiminen, vaikka Suomessa lienee siinäkin suhteessa paljon tekemistä. Olennaista on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa tutkija katsoo kannattavan uhrata aikaansa ja työrauhaansa niin paljon kuin ajankohtaiseen keskusteluun puuttuminen vaatii.”

“Sekä tutkijoiden että lukevan yleisön tulisi entistä enemmän oppia tarkastelemaan tutkijoiden puheenvuoroja askeleina totuuden etsimisessä eikä valmiitten totuuksien levittämisenä. Varsinkin juuri yhteiskuntatieteiden kohdalla virherajat ovat yleensä niin väljät ja ilmiöt niin moniniaset, että terveellisempi kuin kysymys: “Tosi vai väärä?” on usein kysymys: “Missä määrin esitetyt näkökohdat luovat valoa puheena olevaan asiaan?”” (Jaakko Hintikka, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori)

—

“Väitteitä, että tiedemies on “sopimaton” politiikkaan, on alettu esittää vasta nyt, kun eräät nuoret valtio- ja yhteiskuntatieteilijät ovat omaksuneet sosialistisia mielipiteitä tai eritelleet myönteisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen ongelmia.”

“Heiltä ei voida vaatia “täydellistä objektiivisuutta”, koska sellaista ei ole itse tieteessäkään. Ei heiltä myöskään voida vaatia, että he päiväkohtaisia kannanottoja esittäessään peittäisivät tiedemiesasemansa, sillä silloin olisi yhtä lailla vaadittava, että lukkari, lääkäri, poliisi, virkamies, maatalouskonsulentti ja kätilö naamioisivat ammattinsa puhuessaan ajankohtaisista aiheista, etteivät ammattinsa kyltillä “johtaisi harhaan” kansalaisia.” (Jorma Simpura, Kansan Uutisten päätoimittaja)

—

“Kannatan yleensä jyrkkää eroa tiedemiehen ja poliittisesti aktiivisen kansalaisen välillä, vaikka nämä ominaisuudet voivat yhdistyä samaan henkilöön. Poliitikon tavoitteethan ovat käytännöllistä laatua, ja hänen toimintaansa säännöstelevät ‘poliittisesti mahdollisen’ ja ‘taktillisesti tarkoituksenmukaisen’ ankarat säännöt. Henkinen kuri, johon hänen on alistuttava, on yhtä ankara kuin tiedemiehelle ominainen, mutta se on laadultaan aivan toista. Hänen täytyy erityisesti ottaa huomioon vaatimukset, jotka yhteistyö samoja päämääriä ajavan ryhmän jäsenten kanssa asettaa, sekä tämän ryhmän kilpailusuhde muihin ryhmiin nähden. Tämän takia hän ei – toisin kuin tiedemies – aina voi ilmaista mielipidettään täysin vapaasti.” (Jan-Magnus Jansson, Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori)

—

“Jos tiedemies pysyttelee tarkoin oman tieteensä piirissä ja esittää vain tieteellisen tutkimuksen tuloksia – sekä muiden että omiaan – hän myös suurelle yleisölle puhuessaan ja kirjoittaessaan pitäytyy omassa ammattiroolissaan. Tällöin hän ei tuota kenellekään pettymystä esiintymällä muuna kuin tiedemiehenä. Mutta asia muuttuu ongelmalliseksi, jos tiedemies – lähinnä ajattelen tässä kansantalouden, sosiologian tai sosiaalipsykologian edustajaa – osallistuu päivän poliittiseen debattiin ja esittää omia henkilökohtaisia arvoarvostelmiaan: ei niin vaan näin olisi meneteltävä. […] Näin tehdessään hän tuottaa pettymyksen ainakin niille, jotka olisivat toivoneet hänen pysyttelevän tiukasti tiedemiehen puolueettomassa ja objektiivisessa roolissa. Sanomattakin on selvää, että nämä pettyneet ja närkästyneet ovat niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen kannanottojaan. […] Mutta osallistuja itse saa toisin ajattelevien taholta osakseen ehkä ankarampaakin arvostelua kuin tavallinen poliitikko, ja hänelle voi olla siitä haittaakin tiedemiehen urallaan.” (Väinö Peltonen, Aamulehden päätoimittaja)

—

Kiinnostavaa ja yhä ajankohtaista keskustelua. Itselleni ainakin viime aikoina hyvin tuttua pohdiskelua, kun olen yrittänyt yhdistää poliittisen sitoutumattomuuden, pääsääntöisesti vihreät mielipiteet sekä yhteiskuntatieteen opiskelijan ja tutkijan roolit. 1960-luvun keskustelusta nykypäivään voisi siirtää melkolailla kaiken muun paitsi vanhanaikaisella tavalla sukupuolittuneen kielenkäytön.