Lopuksi: strukturalismista ja oman tunnekäsityksen kehittelyä

2 vastausta

Arja Hyvönen ja Katariina Oksa puhuivat tunteiden kulttuurisesta vaihtelusta, mutta esittelivät tunneteorioita myös laajemmin. Jälleen käytiin rajanvetoa universalismin ja relativismin välillä, biologisen ja kulttuurisen välillä. Pohdin kulttuuriseen vaihteluun liittyen erityisesti strukturalistista kulttuuriteoriaa.

Kielestä ja kulttuurista

Kulttuuria painottavista näkemyksistä yksi on strukturalistinen. Niin sanotun Sapir-Whorf-hypoteesin mukaan kielen rakenne määrittää myös ajattelun rakennetta. Jokainen sana saa merkityksensä kielen muista sanoista, osana kokonaista kielijärjestelmää. Ferdinand de Saussure kutsui kielijärjestelmää langueksi erotuksena yksittäisen ihmisen puhunnasta, parolesta. Näin ollen on vaikeaa tai jopa mahdotonta täysin ymmärtää mitä jonkun toisen kielen sana tarkoittaa, ellei osaa tuota kieltä kokonaisuudessaan. Suorat käännökset sanasta sanaan eivät ole mahdollisia, koska eri kielissä lähes samaa tarkoittavat sanat asettuvat kuitenkin hieman erilaiseen asemaan koko kielijärjestelmän suhteen.

Saussurelaisen strukturalistisen kieli- ja kulttuuriteorian ongelma on tietysti se, että se olettaa jonkin sellaisen kielijärjestelmän olemassaolon, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä kielen käyttäjistä. Järjestelmä on pysyvä ja määrää aina yksittäisiä puhuntoja. Saussure hylkäsi historiallisen näkökulman – siis kielen muuttumisen ajan myötä – metodologisista syistä halutessaan saada poikkileikkaksen kielen säännöistä.

Tämä näkökulma on kuitenkin kyseenalainen, sillä tässä oletetaan jokin ontologinen entiteetti nimeltään ”kielijärjestelmä”. Analyyttisena käsitteenä kielijärjestelmä toimii, mutta todellisena maailman ominaisuutena ei. On mielestäni jokseenkin selvää, että vaikka voidaankin puhua jostakin intersubjektiivisesta kielijärjestelmästä, se ei missään nimessä ole universaali ja pysyvä (edes tuon kulttuurin edustajien keskuudessa). Strukturalismi korostaa rakenteen määräävyyttä toimijaan ja unohtaa sen, että rakennetta täytyy jatkuvasti toiminna uusintaa toiminnalla että se ei häviä. Tämä johtuu siitä, että rakenne ei ole mikään ontologinen entiteetti, vaan vakiintuneiden toimintojen kokonaisuus.

Käsitys tunteista

Seuraavaksi yritän koota jotenkin käsityksiäni tunteista. On ehkä mainittava, että taustalla minulla on stoalainen tunneteoria, josta innostuin pari vuotta sitten, ja sen jälkeen ehkä spinozalainen tunneteoria, jota voi pitää tavallaan kehitellympänä muotona stoalaisesta teoriasta. Molemmissa näkemyksissä pidetään negatiivisena tunteiden valtaan alistumista. Stoalaiset katsoivat, että tunteet ovat seurausta virheellisestä järjenkäytöstä. Stoalainen mielenrauha syntyy siitä, että kohtaa maailman järjellisesti sellaisena kuin se on ilman intohimoja ja mukautuu maailmanjärjestykseen. Baruch Spinoza kielsi, että järjen avulla voisi täydellisesti hallita tunteita. Hän teki kuitenkin eron aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, joista edelliset ovat järjellisesti tiedostettuja ja jälkimmäiset tiedostamattomia. Olen siis kokenut pääseväni parhaaseen tulokseen (=mielenrauhaan) suhtautumalla kaikkeen mahdollisimman rationaalisesti ja rauhallisesti. Taustalla on myös se stoalainen ajatus, että ihminen ei voi vaikuttaa maailmaa, mutta itseensä voi. En toki suhtaudu kumpaankaan näistä väitteistä mitenkään dogmaattisesti: maailmaankin voi vaikuttaa, ja itsään ei voi ohjailla täydellisesti.

Siirryn filosofiasta enemmän sosiaalitieteen pariin ja jälleen ikuiseen kiistaan universalismin ja relativismin välillä. Harva ihminen haluaa paikantua missään ristiriidassa kumpaankaan naiiviin ääripäähän. Eroja syntyy siinä, miten hahmottaa nuo ääripäät. On jotenkin ymmärrettävää, että ihminen korostaa niitä puolia asiasta, jotka hän ymmärtää. Biologi biologisoi, sosiologi sosiologisoi ja niin edelleen. Jos tarkoituksena on asian ymmärtäminen eikä oman profession arvovallan kasvattaminen, on tietysti tervettä ottaa huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa.

Vaikka universalismi-relativismi-kiistassa minunkin taustani on jälkimmäisen puolella, ei minusta universaalia ihmisluontoa ole syytä täysin hylätä. Ihmiset ovat biologisessa evoluutiossa muodostuneita organismeja, jotka ovat sopeutuneet tietynlaiseen toimintaan. Tästä näkemyksestä tietenkin tekee monimutkaisen se, että ihmiset ovat sopeutuneet sopeutumaan. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että suuri osa aikuisen yksilön tiedoista ja taidoista on opittuja.

Oma näkemykseni tunteista tämän kurssin jälkeen on jokseenkin seuraavanlainen. Tunteet ovat peräisin kahtaalta. Ensinnäkin ihmiset havainnoivat ympäristöään ja sovittavat havaitsemansa aiemmin opittuun. Kognitiivisen psykologian havaintokehän mukaisesti aiemmin opittu puolestaan ohjaa havaitsemista. Toisaalta ihmisella on kyky tietoisesti ajatella ja palauttaa mieleensä aiemmin koettuja asioita. Nämä havaitut tai ajatellut asiat herättävät tiettyjä assosiaatioketjuja, ja niihin liittyy tietynlainen fysiologinen reaktio. Kun ihminen huomaa ja tulkitsee tämän reaktion, se saattaa voimistua. Tässä vaiheessa kuitenkin näkyy jo kulttuurin vaikutus: kuinka nämä fysiologiset reaktiot tulkitaan. Jotkut tulkinnat ja reagointitavat ovat varsin valmiiksi koodautuneita evoluutiossa, ja näitä voidaan pitää suhteellisen universaaleina perusemootioina. Todelliset tilanteet kuitenkin harvoin kuulvat yksioikoisesti minkään yhden emootion alueelle, minkä vuoksi niistä on yhdistelmiä. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita (häpeä, syyllisyys, ylpeys, kateus ym.) voi pitää kehittyneempinä ja monimutkaisempina kuin perustunteita.

Erityisesti sosiaalisten tunteiden kohdalla sosiokulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tunteita esitetään. Toisaalta itse tunnekokemuskin voi olla varsin erilainen riippuen siitä, minkälaisia assosiaatioita siihen liittyy. Tässä kohtaa voisin viitata edellä mainittuun strukturalistiseen teoriaan siitä, että sanoilla on merkitys ainoastaan suhteessa muihin kielijärjestelmän merkkeihin. Kielijärjestelmän voi nähdä kuitenkin elävänä ja muuttuvana instituutiona.

Olen tässä yrittänyt kasata jonkinlaista näkemystä tunteista, joka asettuisi biologisen universalismin ja kulttuurirelativismin välimaastoon, siten kuin minä nuo ääripäät hahmotan.

Suorittamisesta ja sukupuolesta (Tunteiden sosiologia 20.3.)

3 vastausta

Marcus Groth ja suoritusyhteiskunta

Karoliina Reunanen piti esitelmän häpeästä Marcus Grothin ajattelussa. Kyseessä on jokseenkin eksplikoimaton teoria, jossa psykologinen hahmoterapia yhdistetään teatterin tekemiseen. Groth kritisoi perinteistä teatteriteoriaa, jossa pyritään hallitsemaan näyttelijän tunteita. Hänen mielestään ihminen on luonnostaan niin säteilevä ja karismaattinen, että tehdäkseen upeaa teatteria hänen täytyy olla vain lavalla oma itsensä, omien tunteidensa kanssa. Tunne siitä, ettei ole riittävä omana itsenään, altistaa näyttelijän jatkuvalle epäonnistumisen ja sitä kautta häpeän pelolle.

Tässä kohtaa voitaisiin tietysti pohtia, onko ihminen koskaan sellainen mitä Groth tarkoittaa luonnollisella olemisella, ilman suorituspaineen tuottamaa häpeän pelkoa. Onko olemassa sellaista olotilaa, joka olisi vapaa kaikista suorituspaineista? Groth halusi välttää näyttelijällä sellaista tunnetta, että pitäisi olla jollain tietyllä tavalla.

Vaikka ehkä todellisena olotilana tuo ”luonnollisuus” on mahdoton, se voi silti olla hyvä pyrkimys. Pohdiskelin, että kun teatteriteoreettisena näkemyksenä Grothin näkemykset ovat radikaaleja, ovat ne sitä myös laajemmin yhteiskunnalliselle tasolle sovellettuna. Tässä analogiassa siis perinteinen teatterinäkemys korostaa näyttelijän suoritusta ja työtä. En varmaankaan osu kovin paljon ohi väittäessäni, että yhteiskunnan keskeisimpiä arvoja on suorittaminen ja työ. Näillä sanoilla ei tarvi olla vain ahdistava ja rajoittava merkitys, vaan toki hyvänkin saaminen aikaan on suoritus. Joka tapauksessa, vaikka työyhteiskunnan häviämistä on uumoiltu jo pitkään ja jossain tietyssä mielessä työn merkityksen voisi katsoa jopa vähentyneen, suorittaminen ei ainakaan ole vähentynyt. Beckin termein normaalibiografiat ovat katoamassa, ja niiden tilalle yksilölle jää itsereflektio. Kun pitkät työurat jäävät historiaan, henkilökohtaisesta biografiasta tulee entistä tärkeämpi, koska se on työmarkkinoiden valuuttaa. Samalla persoonallisuuden ja joustavuuden merkitys korostuu. Kun persoona on työväline, raja yksityisen henkilön ja työvoimaa myyvän työntekijän välillä hämärtyy. Työ tulee suuremmaksi osaksi yksityistä ja yksityinen työtä.

Tässä suorituskeskeisessä ”projektiyhteiskunnassa” ei tunnu olevan kovin paljon tilaa vapautua niistä asioista, mitä pitäisi tehdä ja olla ”luonnollisesti” oma itsensä. Ehkä Grothin ajatusta olisikin ihan terveellistä yleistää laajemmallekin yhteiskuntaan kuin vain teatteriin.

Sukupuoli ja vihan purkaminen

Anna Mustosen esitys koski aggression ja sukupuoliroolien suhdetta ja pääargumenttina oli, että sukupuolten väliset erot selittyvät enemmän erilaisilla sosialisaatioilla kuin luonnollisilla eroilla. Tätä luonto vastaan kulttuuri -kamppailua jo itsekin tovin käyneenä minusta tuntuu, että yksioikoinen erottelu aiheuttaa vain ongelmia. Jos hyväksyy evoluutioteorian ja sen, että ihminen on eläin, on loogista myös hyväksyä se, että biologia todella vaikuttaa myös jokapäiväiseen elämäämme kaiken kulttuurin keskelläkin. Vaikka rajanveto on vaikeaa, biologiset tekijät on syytä tiedostaa. Sukupuoliroolit ovat erilaisia jo apinoilla, eli voisi olettaa erojen olevan myös biologisia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö opittu kulttuuri vaikuttaisi merkittävästi siihen, millaista on olla nainen tai mies.

Toinen esityksen yhteydessä miettimäni kysymys koski vihan purkamista. Voiko vihan tunteen siis ”purkaa” vaikka hakkaamalla halkoja tai pelaamalla väkivaltaisia pelejä? Esityksessä kerrottiin tutkimuksista, joiden perusteella aggression purkaminen ei vähennä sitä vaan pikemminkin lisää. Tietysti tässä pitäisi olla käsitteet, kuten ”aggressio” ja ”purkaminen” tarkasti selvillä. Freud aikanaan sanoi, että ihmisen kyky sublimaatioon eli negatiivisten tunteiden kanavoimiseen johonkin hyödylliseen on yhteiskunnallisen kehityksen edellytys. Veikkaisin, että purkamisen tavalla on paljon merkitystä. Jos esimerkiksi vihan tunteen kanavoi fyysiseen toimintaan, kuten halkojen hakkaamiseen, on minusta ihan luonnollista, että jo endorfiini huolehtii osaltaan vihan sammumisesta.

Sen sijaan esimerkiksi tietokonepeleistä on tässä yhteydessä keskusteltu hyvin kiivaasti. Luulen, että yksittäinen tekijä, kuten ”väkivaltaisen tietokonepelin pelaaminen”, ei sellaisenaan vielä liikauta vihan tunnetta suuntaan tai toiseen. Paljon riippuu niistä kognitiivisista prosesseista, joita pelaajalla pelin aikana on käynnissä. Tietenkin on otettava huomioon myös se, miten paljon pelit osallistuvat yksilön sosiaalistamiseen, eli saako hän peleistä esimerkiksi väkivaltaisen käyttäytymisen malleja, jotka hän lähes sellaisenaan soveltaa omaan elämäänsä. Mitään yksioikoista vastausta en tähänkään halua antaa, varsinkin kun tunnen suhteellisen omakohtaisesti kuinka mieltä nostattava tietokonepeleihin liittynyt/liittyvä moraalinen paniikki oli. Itse olen pelannut väkivaltaisia pelejä koko elämäni ja pidän itseäni reilusti keskimääräistä rauhallisempana ihmisenä.

Julkinen keskustelu Jeesuksesta

1 vastaus

Sain eräältä tutulta ohimennen ketjukirjeen, jossa puhuttiin Jeesuksesta. En ollut siitä kovin ilahtunut, mutta ajatuksia se herätti, kuten sen käsittääkseni oli tarkoituskin. Koska viestin yksi tarkoituksista oli avata julkinen keskustelu Jeesuksesta, teen sen tässä. Purin ensimmäiset ajatukset, mitä tuosta viestistä tai aihepiiristä tuli mieleeni.

Fwd: tämän viestin lähettäminen ei hävetä minua

> >>>>>>>>TÄMÄ ON TÄRKEÄ JA VOIMAKAS VIESTI. LUE SE KOKONAAN, OLE HYVÄ.

Tämä viesti on erilainen, kuin ne monet hupailut, joita lähetämme toisillemme. Tämä ei ole vitsi eikä hauska. Ainoa tarkoitus on saada sinut ajattelemaan…………
***
TIKKATESTI

Nuori nainen nimeltä Sally muistaa kokemuksen, jonka hän sai seminaarissa, jonka piti tohtori Smith. Sallyn mukaan tohtori Smith tunnettiin huolellisesti valmistelluista luennoistaan. Eräänä päivänä Sally käveli seminaariin ja tiesi, että edessä oli hauska päivä. Seinällä oli iso maalitaulu, ja läheisellä pöydällä oli paljon tikkoja. Tohtori Smith pyysi oppilaitaan piirtämään kuvan jostakusta, josta eivät pitäneet, tai joka sai heidät vihaiseksi. Hän antaisi heidän heittää tikoilla piirtämiään kuvia. Sallyn ystävä piirsi kuvan tytöstä, joka oli vienyt häneltä poikaystävän.

Eräs toinen ystävä piirsi kuvan pikkuveljestään. Sally piirsi yksityiskohtaisen kuvan entisestä ystävästään, aina kasvojen pisamia myöten. Hän oli tyytyväinen onnistuneeseen kuvaansa. Opiskelijat muodostivat jonon ja alkoivat heitellä tikkoja. Jotkut heittivät omansa niin suurella voimalla, että heidän maalitauluiksi asettamansa kuvat repeilivät. Sally odotti innolla omaa vuoroaan ja pettyi kovasti kun tohtori Smith käski oppilaiden palata paikoilleen käytettävissä olevan ajan rajallisuuden vuoksi. Sallyn istuessa ja ajatellessa, kuinka vihainen hän oli siksi, ettei ollut päässyt heittämään tikkoja piirtämäänsä kuvaan, tohtori Smith alkoi irroittaa suurta maalitaulua seinältä.

Sen alla oli kuva Jeesuksesta. Täydellinen hiljaisuus valtasi huoneen, kun jokainen opiskelija katseli Jeesuksen runneltua kuvaa: reiät ja repeämät peittivät Hänen kasvonsa, ja Hänen silmänsä oli puhkottu. Tohtori Smith sanoi vain nämä sanat: ’Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle niistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’ ’ Matt. 25:40
Muita sanoja ei tarvittu. Kyyneleet täyttivät oppilaiden silmät, jotka olivat kiinnittyneet Jeesuksen kuvaan. Tämä on helppo testi. Saat pisteitä 100 tai nolla. Valinta on sinun. Jeesus on sanonut: ’Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpevä, kun hän tulee kunniassaan, Isänsä ja
pyhien enkelien kirkkaudessa.’ Luuk. 9:26 Jos et häpeä tätä, ole hyvä ja seuraa ohjeita. Jos et häpeä … lähetä tämä eteenpäin.
Jos häpeät … poista tämä.

***

Eräänä päivänä Saatana ja Jeesus keskustelivat. Saatana oli juuri tullut Eedenin puutarhasta, ja ylvästeli ja kerskaili.

’Kyllä vain, sain juuri saaliikseni kokonaisen maailman täynnä ihmisiä. Tiesin, etteivät he voineet vastustaa käyttämääni syöttiä. Nappasin heidät kaikki!’
’Mitä aiot tehdä heille?’ Jeesus kysyi.
Saatana vastasi: ’Oi, minulla tulee olemaan hauskaa. Opetan heille kuinka naida toisiaan ja erota toisistaan, kuinka vihata toisia ja käyttää heitä hyväksi, kuinka juoda ja polttaa ja kirota. Opetan heille, kuinka he voivat keksiä aseita ja pommeja ja tappaa toisensa. Minulla tosiaan tulee olemaan
hauskaa!’
’Ja mitä aiot tehdä sitten, kun olet kuluttanut heidät loppuun?’, Jeesus kysyi.
’Minä tapan heidät’, Saatana ylpeili.
’Paljonko haluat heistä?’ Jeesus kysyi.
’Mitä? Et sinä halua niitä ihmisiä! Ei heistä ole sinulle hyötyä. Lunastat heidät, ja he vain vihaavat sinua. He sylkevät päällesi, kiroavat sinua ja tappavat sinut! Et sinä heitä halua!!’
’Kuinka paljon?’ Jeesus kysyi uudelleen.
Saatana katsoi Jeesusta ja irvisti. ’Kaikki sinun kyyneleesi, ja kaiken sinun veresi.’
Jeesus sanoi: ’SOVITTU!’ Sitten Hän maksoi hinnan.

***

Eikö olekin hupaisaa, miten helppoa ihmisten on hylätä Jumala ja sitten ihmetellä, miksi maailma menee päin helvettiä? Eikö olekin hupaisaa, miten me uskomme kaiken, mitä lehdissä lukee, mutta
kyseenalaistamme Raamatun sanan? Eikö olekin hupaisaa, että jokainen haluaa päästä taivaaseen,
kunhan heidän ei tarvitse uskoa, ajatella, sanoa tai tehdä mitään, mihin Raamattu kehottaa? Vai onko se pikemminkin pelottavaa? Eikö olekin hupaisaa, kuinka joku voi sanoa ’Minä uskon Jumalaan’ ja silti
seurata Saatanaa? (Joka sivumennen sanottuna myös ’uskoo’ Jumalaan.) Eikö olekin hupaisaa, kuinka voit lähettää tuhansia vitsejä sähköpostilla, ja ne leviävät valon nopeudella, mutta kun aiot lähettää viestejä, joissa puhutaan Herrasta, harkitset kahdesti? Eikö olekin hupaisaa, kuinka kaikki irstas, raaka, rivo ja säädytön leviää vapaasti internetissä, mutta julkinen keskustelu Jeesuksesta tukahdutetaan kouluissa ja työpaikoilla? Eikö olekin hupaisaa, kuinka joku voi palaa Jeesuksen tulta sunnuntaisin,
mutta olla loput kuusi päivää näkymätön kristitty? Naurattaako? Eikö olekin hupaisaa, että kun lähettää tätä viestiä eteenpäin, et valitse osoitekirjasi kaikkia henkilöitä, koska et ole varma, mihin he uskovat tai mitä he ajattelevat sinusta, jos lukevat tämän? Eikö olekin hupaisaa, että voin huolehtia muiden ihmisten mielipiteistä enemmän, kuin siitä, mitä Jumala minusta ajattelee? Lähetätkö SINÄ tämän viestin eteenpäin? Minä lähetin.

Re: tämän viestin lähettäminen ei hävetä minua

Moi.

Viestin tarkoitus oli herättää ajatuksia. Tässä on joitain ajatuksia, joita minussa heräsi. Oletan, että sinä seisot viestin takana, ja lähetit sen juuri siksi eteenpäin.

Viestin otsikko on asiallinen. Minusta ei ole mitään syytä hävetä sitä, että on uskossa. Minusta katsomukselliset asiat ovat jokaisen ihmisen henkilökohtainen asia, joihin ei pitäisi puuttua, ellei katsomuksesta ole muille haittaa. Esim. kansallissosialistiseen ajatusmaailmaan on minusta asiallista puuttua. Ihmiset ovat erilaisia, ajattelevat erilailla, mutta heitä tulee silti suvaita ja kunnioittaa.

Olen myös melkolailla samaa mieltä siitä, mitä viestissä sanotaan ns. tapakristityistä. He ovat kristittyjä siksi, että he muuten tukehtuisivat omaan kuolemanpelkoonsa. He eivät jaksa ajatella asiaa loppuun asti, tämä niin sanottu kristillisyys tarjoaa heille mielenrauhan ja maailmanselityksen. Osa tapakristityistä on kristittyjä myös sen takia, ”koska muutkin ovat”. He eivät halua siis erottua joukosta.

Siitä olen eri mieltä, että julkinen uskonnollinen keskustelu tukahdutettaisiin mitenkään erityisesti. On totta, että näistä asioista harvoin puhutaan, mutta työpaikoilla, kouluissa ja muualla on myös lukemattomia muita aiheita, joista ei puhuta. Äärimmäisen tärkeistä aiheista, kuten poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutoksesta (ja mitä sille pitäisi tehdä), syrjinnästä, kiusaamisesta ja suuremmista ihmisoikeusrikkomuksista, rakenteellisesta eriarvoisuudesta, globaalista eriarvoisuudesta, mielenterveysongelmista tai vaikka markkinamekanismin leviämisestä julkiselle sektorille tuskin puhutaan joka päivä näissä laitoksissa. Minusta olisi mahtavaa, jos ihmiset olisivat valmiita avoimeen keskusteluun aiheesta kuin aiheesta. Sellaiseen keskusteluun, jossa otettaisiin huomioon useita erilaisia näkemyksiä ja parhaassa tapauksessa oltaisiin lopulta enemmän samaa mieltä asioista kuin aikaisemmin. Uskonnollisessa keskustelussa minusta tuntuu pikemminkin niin, että kun joku herättelee keskustelua kriittisillä kannanotoilla, julkinen moraalinen paniikki tukahduttaa sen alta aikayksikön.

Sitten enemmän uskon sisältöön liittyviä ajatuksiani.

Kysymys Saatanasta ja pahuudesta on pitkään askarruttanut minua. Jos kaikki on kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan luomaa, hänen on täytynyt tietää mitä hänen luomuksilleen tulee tapahtumaan. Enkelit ovat kristinuskossa Jumalan palvelijoita, joilla ei käsittääkseni ole vapaata tahtoa kuten ihmisillä. Jos he toimivat aina Jumalan tahdon mukaisesti, kuinka Luciferin lankeaminen oli mahdollista? Ihmisiin tämä tarina liittyy paratiisikertomuksesta lähtien. Ihmiset luotiin vapaiksi. Vain yhtä asiaa ei saanut tehdä, eli tietenkin syödä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä. Mikä tuon puun merkitys paratiisissa oli? Kaikkivaltias Jumala ei sellaista tarvitse, eikä luultavasti eläimetkään. Minun on siis vaikea ymmärtää, miksi Jumala olisi luonut tuon puun ja sen jälkeen kieltänyt ihmisiä syömästä siitä. Ja jos kyseessä oli hyvän ja pahan tiedon puu, miksei siitä saanut syödä? Eikö Jumala halunnut antaa ihmisille tietoa siitä mikä on hyvää ja pahaa? Jos ihmiset on luotu vapaiksi, eivätkö he tekisi parhaita valintoja juuri tuon tiedon avulla? Kaikkitietävä Jumala myös varmasti tiesi, että Saatana on paratiisissa ja myös sen, että ihminen sortuisi Saatanan houkutukselle.

Jos ennen Jeesusta Saatana hallitsi koko maailmaa, kuten tuossa lähettämässäsi tekstissä sanotaan, mitä tapahtui Vanhan Testamentin uskoville juutalaisille? Joutuivatko he helvettiin? Ja jos Jeesuksen kuolema sovitti kaikki ihmisten synnit, mitä tarvetta silloin on uskon nimissä tehdä mitään? Toki ihminen voi käyttäytyä moraalisesti vain senkin takia, että haluaa kunnioittaa muita. Mutta miksi tämä kristitty huoli maailman tilasta, jos synnit on sovitettu ja ihmiset pelastettu yksin Jumalan armosta?

Lisäksi minulla on paljon kysymyksiä Jeesuksesta, Taivaasta, Helvetistä, tuomiopäivästä, kirkosta ja muista uskonnollisista yhteisöistä sekä suomalaisesta valtionkirkkomallista, mutta jätettäköön ne nyt pois ettei viesti paisu enempää kuin se jo nyt on paisunut.

Minä haluan ymmärtää kristinuskoa, mutta se on vaikeaa. Siksi en voi olla tosiuskovainen. Tapakristitty en halua olla, koska haluan ajatella asioita. En myöskään pelkää kuolemaa, koska siinä häviää ainoastaan minun minuuteni ja ruumiini. En koe itseäni koko maailman kannalta niin merkittäväksi, että se olisi minusta järin surullista. Minun jälkeeni ihmiset kuitenkin muistavat minut ja elämäni aikana tekemäni teot jäävät historiaan eikä niitä saa tekemättömiksi. Muut yhtä arvokkaat ihmiset jatkavat minun jälkeeni.

Tämän vastauksen tarkoitus on sama kuin alun perin välittämäsi viestin: herättää ajatuksia.

-Juho

Xubuntu vanhalle koneelle

2 vastausta

Nonni. Kävin laittamassa viikonloppuna kymmenen vuotta vanhalle koneelle Xubuntun. Prosessori oli joku Intel Celeron ~500 MHz, muistia oili 192 Mb. Kone oli saatu jostain käytettynä ja Windows 98:llä varustettuna. Netti ei toiminut, vaikka sitä oli ainakin kolme harrastelijaa käynyt vääntämässä. En jaksanut yrittää varttia pidempään, ja yllättäen Xubuntun Live-CD:llä netti toimi heti ilman mitään toimenpiteitä. 😀 Ongelmiakin oli. Yla- ja alapaneelit eivät näkyneet ollenkaan. Päätettiin kuitenkin kokeilla, sillä Windows 98:lla ei enää kukaan tee mitään, ja kone oli muuten haaskuuseen menossa. Asennus sujui parin kaatumisen jälkeen hyvin, ja asennettuna Xubuntu toimi moitteettomasti.

Paras juttu koko operaatiossa oli hyvä mieli siitä, että Xubuntu soveltuu enemmän kuin hyvin noinkin vanhalle masiinalle. Muutosvastarintaa siirtymisessä ei juuri ollut, sillä koneen käyttäjät eivät olleet säätäneet paljoa Windowsinkaan kanssa ja oppineet sen tavoille. Käyttötarkoitus oli lähinnä tekstinkäsittely ja netin selailu, mikä ei eroa nimeksikään kaupallisista käyttöjärjestelmistä.

Hip hei!

Kuvitellut yhteisöt ja häpeä (Tunteiden sosiologia 6.3.)

6 vastausta

Tunteet ovat pohjimmiltaan henkilökohtaisia, mutta niiden kokemiseen ja esittämiseen liittyy kollektiivisesti säädeltyjä tapoja. Luennon aiheena oli se, voisiko sitten jollain kollektiivilla sinänsä olla tunteita, lähinnä häpeää. Näkökulmaan johdattelijana toimi filosofi Sara Ahmed ja esimerkkitapauksena Australian ”stolen generations” -ilmiö ja siihen reaktiona syntyneet ”Sorry Bookit”, jossa ihmiset ilmaisevat pahoittelunsa traagisista tapahtumista.

Pohdimme luennolla, onko se mielekästä että myös ulkomaalaiset kirjoittavat näihin kirjoihin, vaikka eivät ole missään tekemisissä tapahtumien kanssa. Mielekkyyttä puolustaa se, että suuri osa australialaisistakaan ei ole suoranaisesti ollut osallisina lasten pois viemisissä. He eivät ehkä toimikaan niinkään yksityishenkilöinä kuin nimenomaan Australian kansalaisina, kollektiivina. He haluavat ilmaista tuntevansa kollektiivista syyllisyyttä. Tässä tietenkin tullaan kysymykseen kuvitelluista yhteisöistä ja siitä, ettei reaalisesti ole olemassa mitään ”australialaisten kollektiivia”. Ihmiset kuitenkin kokevat olevansa sen osana, jolloin se on hyvinkin merkittävä tekijä heidän elämässään. Kollektiivi on olemassa konstruktiona.

Stolen Generations -ilmiön voi nähdä samalla jatkumolla muun kolonialismin ja imperialismin kanssa. Siinä mielessä kyseessä on itse asiassa koko länsimaisen kulttuurin kollektiivinen syyllisyys (tai häpeä näkökulmasta riippuen) samalla tavalla kuin vaikkapa orjakauppa. Kyseessä on pitkä toiseuttamisen, eksotisoinnin ja alistamisen perinne, jota länsimaat ovat harjoittaneet ympäri maailmaa. Riippuen siitä, miten pitkälle historiaan haluamme ulottaa oman osallisuutemme tässä länsimaisessa perinteessä, voimme miettiä pitäisikö meidän olla osallisia kollektiivisesta syyllisyydestä.

Kollektiivisissa tunteissa on toki aina kyse rajanvedoista, samaistumisista ja ulossulkemisista. Kuten Ahmedkin sanoi, niissä operoidaan käsitteillä kuten ”me” ja ”muut”. Jokaisessa kollektiivissa, kuvitellussa yhteisössä tapahtuu näitä prosesseja. Kollektiivisessa häpeässä/syyllisyydessä olennaista on, että muut näkevät meidän surkean tilamme tai surkeat tekomme. Kollektiivinkaan moraaliset tunteet eivät ole mahdollisia tyhjiössä, jos ympärillä ei ole muita kollektiiveja.

Häpeä ja syyllisyys (Tunteiden sosiologia 28.2.)

Vastaa

Omatunto, superego, Jumalan ääni. Ihmisen sisäisille moraalisille tunteille on monta nimitystä. Ne ovat seurausta yhteisön normeja rikkovasta toiminnasta, mutta kuitenkin ensisijainen toimija on yksilö itse. Häpeä ja syyllisyys eivät siis ole reaktio yhteisön paheksuntaan, vaan ne ovat yksilön oman tiedostamisen tulosta. ”Olen tehnyt väärin.” Michel Foucault varmaankin kutsuisi tätä sisäistetyksi vallaksi: yhteisön ei tarvitse kohdistaa sanktiojärjestelmäänsä rikkovaan yksilöön, koska tämä tekee sen itse moraalisten tunteiden kautta. Normien rikkomisen lisäksi moraaliset tunteet liittyvät itsekontrollin menettämiseen, josta yksilöä ei varsinaisesti voida pitää vastuussa. Hämillisyys (eng. embarrassment) on näihin tilanteisiin liittyvä tunne.

Häpeä ja syyllisyys ovat arkikielessä usein lähes synonyymejä, mutta niillä on myös selkeä analyyttinen ero. Molemmat ovat seurausta normeja rikkovasta toiminnasta (tai siitä että yksilö kokee rikkoneensa normeja), mutta häpeässä negatiivinen arvio kohdistuu koko minuuteen, omaan arvoon, kun syyllisyyttä koetaan ennen kaikkea yksittäisestä teosta. Kiinnostavaa on se, että syyllisyydestä seuraa useammin katumusta ja pyrkimystä muokata omaa käytöstään normienmukaiseen toimintaan. Häpeästä sen sijaan seuraa helposti teon kieltämistä ja vaikenemista. Häpeää kokeva ihminen siirtää helposti vastuun väärästä toiminnasta muille ihmisille tai olosuhteille, koska ei koe voivansa vaikuttaa itseensä. Näin häpeä on vahingollisempaa kuin syyllisyys niin yksilölle itselleen kuin yhteisöllekin.

Raamatun syntiinlankeemus on länsimaisessa kulttuurissa yksi keskeisimmistä moraalia käsittelevistä tarinoista. Kristityt ovatkin nähdäkseni käyneet pitkään kamppailua siitä, tulisiko kielletyn puun hedelmän syömisestä tuntea häpeää vai syyllisyyttä. Jumalan tahto on tässä yhteydessä syytä nähdä ”yhteisön normeina”, joita rikottiin. Onko hedelmän syöminen seurausta ihmisen luonnollisesta taipumuksesta pahaan, toisin sanoen onko Jumala luonut ihmisestä pahan? Vai tulisiko kristityn tuntea vain yli historian ulottuvaa syyllisyyttä pahasta teosta, joka on seurausta vapaasta tahdosta? Tavallaan vastaus tähän kysymykseen vaikuttaa koko kristikunnan moraaliseen virittyneisyyteen, ja siihen, millä ehdoilla on lupa odottaa pelastuvansa.

Toisaalta luennollakin mainittiin, että häpeä ja syyllisyys eivät ole välttämättä ikuisia ratkaisuja johonkin tiettyyn ongelmaan, vaan toisesta voidaan liukua toiseen. Kristittykin voi tuntea aluksi itsensä pahaksi syntiä tehtyään, mutta myöhemmin jalostaa siitä syyllisyyttä ja katumusta. Toisaalta hän voi aluksi olla katuvainen, mutta myöhemmin masentua ja kuitata tapahtuman omalla luontaisella heikkoudellaan.

Kiinnostavaa on myös se, miten eri kulttuureissa koetaan moraalisia tunteita eri tavoilla. Keskeinen vastakkainasettelu tässä lienee länsimainen individualismi ja aasialainen kollektivismi, vaikka nämä toki ovat karkeita yleistyksiä. Yhteisöön suuntautuneissa kulttuureissa häpeä on keskeisempi tunne kuin yksilöön suuntautuneissa, ja häpeän ilmaiseminen on myös sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Häpeän vaikutus yksilölle on väistämättä erilainen tällaisessa kulttuurissa, eikä se siis tarkoita samaa katkeroitumista ja kuoreen vetäytymistä kuin länsimaissa.

Tämä tuli ilmi mm. luennolla esitellyssä Breugelmansin ja Poortingan tutkimuksessa, jonka mukaan häpeän ja syyllisyyden tunteet sinänsä näyttävät universaaleilta, mutta ihmisten suhde niihin on täysin erilainen. Tulosten perusteellä näyttää siltä, että ei-länsimaisissa kulttuureissa häpeä ja syyllisyys ovat länsimaihin verrattuna siinä mielessä päinvastoin, että negatiivinen itsearvio liittyy juuri syyllisyyteen, rakentava häpeään. Hieman epäselväksi minulle lopulta jäi, mikä osa näistä tunteista on universaalia, mikä puolestaan kulttuurisidonnaista.

Kuitenkin tietyllä tavalla tämän kulttuurieron voisi mieltää liittyvän vapaan tahdon ajatukseen. Kulttuurissa, jossa ihmisellä ajatellaan olevan vapaa tahto, on luontevaa, että moraalinen tunne kohdistuu yksittäiseen tekoon. Tällöin virheistä voi oppia ja tulla lopulta täysivaltaisemmaksi yhteisön jäseneksi. Kohtaloon tai muuhun determinoivaan voimaan uskovassa kulttuurissa on hyväksyttävämpää tunnustaa oma heikkoutensa häpeällä.

Tunteiden hallinta ja työelämä (Tunteiden sosiologia 21.2.)

Vastaa

Vielä yleisesti sosiologisesta näkökulmasta tunteisiin. Vaikka, kuten ensimmäisten kertojen kohdalla mainitsin, tunteiden tarkastelu vaatii oletuksen jonkinlaisesta universaalista ihmisluonnosta, sosiologisessa tarkastelussa ihminen nähdään ensisijaisesti sosiaalisen roolin kantajana. Ihmisten spontaanit tunnekokemukset voivat olla samankaltaisia, mutta rooli ja käsillä oleva tilanne määrittävät, miten tuo kokemus on suotavaa ilmaista. Jos halutaan mennä vielä pidemmälle, voidaan myös argumentoida, että välittömät tunnekokemukset ovat monimutkaisine assosiaatiomyrskyineen paljon kulttuurista riippuvaisia. Tästä vielä askel pidemmälle konstruktionismin suuntaan tarkoittaisi jo universaalin ihmisluonnon kieltämistä: tunne rakentuu täysin sosiaalisesti. Minusta tämä kuulostaa epäuskottavalta ja uskoisin, että näin pitkälle ei kovin moni muukaan ole valmis menemään. Sosiologisessa tarkastelussa me voimme kyllä ekonomisuuden vuoksi sivuuttaa lähes täysin biologisen aspektin ja keskittyä roolin ja tilanteen vaikutukseen tunnekokemuksessa ja -ilmaisussa. No, tämä ehkä näistä filosofisista rajanvedoista.

Arlie Hochschild tarkasteli tunteiden hallintaa työpaikoissa, joissa tunteiden ilmaiseminen ja herättäminen oli olennainen osa työnkuvaa (lentoemännät ja perintätyöntekijät). Taustalla on yhteiskunnallinen kehitys, jossa tämänkaltaiset työt ovat yhä yleisempiä ja pelkkään fyysiseen suorittamiseen perustuvat työt harvinaisempia. Käytännössä siis myös ihmisen persoona on keskeisempi työväline kuin aikaisemmin. Ammattirakenteellisesti tämä tietysti tarkoittaa palveluammatteja, ja siksi puhutaan palveluyhteiskunnasta.

Sitä miten tunteiden kokemista säännellään sosiaalisesti, voidaan sanoa tunnekulttuuriksi: millaisia tunteita on milloinkin sopivaa kokea ja miten ne tulee ilmaista. Tunnetyössä nämä säännöt ovat vielä sitovammat ja spontaaneja tunnekokemuksia pitää enemmän hallita tietoisesti. Hochschildin tutkimat lentoemännät tekevät työtään ystävällisyydellä, ja itseasiassa heidän käytöksensä on olennainen osa lentoyhtiön tuotetta. Toisaalta tietyissä tilanteissa heidän tulee olla myös tiukkoja, ja vaikeinta työssä on näiden kahden tunneroolin välillä vaihteleminen, kuten Rista kertoi luennolla.

Koska tunteiden ilmaisu on työnkuvan puolesta tarkkaan säädelty, voi tunnetyöläinen kokea olonsa ristiriitaiseksi. Epäystävällistä tai ylimielistä asiakastakin on palveltava ystävällisesti. Ystävällisyyden voi (pinta)näytellä, mutta parempaan lopputulokseen pääsee, jos saa itsestään irti oikeasti vaaditun tunnekokemuksen (syvänäyttelemällä). Tämän takia Ristakin sanoi, että parhaan lentoemännän ei tarvitse näytellä, vaan ystävällisyys tulee luonnostaan.

Palveluyhteiskunnassa yhä useampiin ihmisiin kohdistuu tällaisia vaatimuksia tunteiden hallitsemisesta. Pohdiskelin, miten erityislaatuisia nämä tunneammatit todellisuudessa ovat mistä tahansa muista ammateista. Jokainen, joka on työssään missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa, joutuu kohtaamaan tunnekulttuurin sääntelyn. Työyhteisön sisällä siinä ei ole kyse julkisuuskuvasta, kuten asiakaspalvelussa, mutta toisaalta joskus myös yhteisön sisäiset normit voivat olla hyvin pakottavia. Jos samankaltaisuuden paine on suuri, on poikkeavalla yksilöllä suuri kynnys kertoa omista asioistaan, kiinnostuksistaan tai ehkä ylipäätään mistään muusta kuin säästä (ja siitäkin puhuminen voi olla normitettua).

Microsoft avautuu avoimuudelle

Vastaa

Tietoviikko.fi sekä Linux Today tiesivät kertoa, että Microsoft on ottanut tänään takapakkia uhittelussaan avoimen lähdekoodin yhteisölle. Tarkoitus on siis avata joitain ohjelmointirajapintoja. Tämä käytännössä mahdollistaa esimerkiksi kilpailevien (ja avointen) sovellusten kehittämisen MS:n tuotteiden (esim. Office) ympärille. Tämä saattaa olla myös askel siihen suuntaan, että esimerkiksi MS Office tukisi odf-tiedostoformaattia, jonka tiimoilta on väännetty kättä viime aikoina.

Pahat suut (jollainen voin kai sanoa olevani) kertovat, että ilmoituksen ajoitus ei voisi olla yhtiölle parempi, sillä MS:n oma suljettu tiedostostandardi ooxml on menossa standardijärjestö ISO:n käsittelyyn lähipäivinä. Lisäksi EU on aloittanut tutkinnan MS:n johtavan markkina-aseman väärinkäytöstä.

Joka tapauksessa tämä on iloinen uutinen avoimen lähdekoodin ja avointen standardien liikkeelle. Hip hei!

Kohteliaisuudesta (Tunteiden sosiologia 14.2.)

Vastaa

Luennolla esitelty Brownin ja Levinsonin malli universaaleista kohteliaisuussännöistä oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja piristävä. Mitä muuta voi sellainen ajattelu olla, jonka mukaan kohteliaisuuskin voi olla epäkohteliasta? Taustalla on Goffmanin ajattelu kasvojen säilyttämisestä, mutta B&L keskittyvät enemmän kasvoja uhkaaviin akteihin.

Hauskaa teoriassa on se, että lähes minkä tahansa aktin vuorovaikutuksessa voi tulkita uhkaavan jomman kumman osapuolen kasvoja. Tämä liittyy erityisesti ”negatiivisten kasvojen” käsitteeseen, joka tarkoittaa itsemääräämisoikeutta. Vuorovaikutukseen olemuksellisesti kuuluu vastavuoroisuus, ja hyvään sosiaalisuuteen vieläpä hyvä vastavuoroisuus. Tästä seuraa, että mitä tahansa teetkin odottaen kumppanilta siihen reaktiota, uhkaa hänen negatiivisia kasvojaan. Kohteliaaseen käytökseen oletetaan vastattavan kohteliaalla käytöksellä, siis kohteliaasti käyttäytyvä tavallaan vaatii samaa muilta. Silloin hän astuu heidän varpailleen itsemääräämisoikeuden suhteen.

Tietysti on kulttuurisia eroja siinä, miten erilaiset aktit tulkitaan vaivaannuttaviksi. Jos ”kohtelias käytös” on kaikille yhteistä normaalia toimintaa, se ei sinänsä velvoita kanssaihmisiä vastavuoroisesti mihinkään poikkeavaan toimintaan. Tällä olisi herkullista selittää vaikkapa sitä, miksi suomalaisten on hankala ymmärtää muualla euroopassa korostettuja kohteliaisuusmuotoja, kuten saksan ”bitte” tai teitittely. Suomalaisesta näkökulmasta kohtelias turisti voi olla epäkohtelias, tai jopa itseriittoinen, koska hän vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti asettaa hiljaisen suomalaisen asemaan, jossa hänen tulisi käyttäytyä itselleen poikkeavalla tavalla. Vaikka tällaisiin stereotypisointeihin pitääkin suhtautua erityisellä varauksella, intuitiivisesti tällaisella ajattelulla tuntuisi olevan selitysvoimaa.

B&L esittelevät myös erilaisia rationaalisia strategioita, joilla ihmisillä on tapana pyrkiä säilyttämään toistensa kasvot. Rujointa toimintaa on esimerkiksi pyyntöjen esittäminen suoraan. Lievemmässä versiossa puhuja pyrkii tietoisesti pitämään yllä kuulijan kasvot joko korostamalla osapuolten sosiaalista yhteenkuuluvuutta (positiivinen kohteliaisuus) tai tunnustamalla kuulijan autonomia (negatiivinen kohteliaisuus). Neljäs tapa on ilmaista pyyntö epäsuorasti (esim. ”onpas täällä kylmä” tarkoittaa käytännössä ”laita ikkuna kiinni”).

Luennolla kyseenalaistettiin B&L:n hierarkisointi siten, että suora ilmaisu uhkaisi kaikkein eniten kuulijan kasvoja ja epäsuora vähiten. Epäsuora ilmaisu saattaa olla suoranainen hyökkäys kuulijan älykkyyttä kohtaan, kun lauseen konnotatiivinen sisältö on kuitenkin sama kuin suorassa käskyssä. Näin epäsuora pyyntö uhkaa autonomiaa yhtä paljon, mutta uhkaa samalla kuulijan älykkyyttä yrittäen peitellä pyynnön neutraaliksi toteavaksi lauseeksi. Tässä voi toki olla myös kulttuurisia eroja: arvostetaanko enemmän rehellisyyttä vai selvempää pyrkimystä säilyttää kuulijan kasvot, ts. ”kohteliasta käytöstä”.

B&L onnistuvat melko hyvin selittämään, miksi arkisissa vuorovaikutustilanteissa ihmiset kokevat hämmennykstä, vaivaantumista ja häpeää. Heitä on kuitenkin mielestäni aiheellisesti kritisoitu etnosentrisyydestä. Oletuksena on individualistinen ja egoistisesti laskelmoiva ihminen, kun nämä piirteet lienevät esimerkiksi itäaasialaisessa kulttuurissa paljon vähemmän itsestäänselviä.

Olenko feministi?

2 vastausta

Tämä kirjoitus julkaistiin Sosiopaatti-lehden numerossa 1/2008.

Sukupuolten tasa-arvo on ollut julkisessa keskustelussa melko pinnalla ainakin hoitajien palkkakiistan jälkeen ja viimeisimpänä eduskunnan häirintäkohun myötä – ja oikeutetusti. Sikäli kun tiedostaa sukupuolen olevan hyvin keskeinen (niin sosiaalista kuin biologistakin) todellisuutta jäsentävä kategoria, on pakko myös tiedostaa se, että naisena ja miehenä oleminen tässä yhteiskunnassa on varsin erilaista, ja tähän erilaisuuteen liittyy myös eriarvoisuutta.

Feministinen liike on ollut tärkeässä roolissa epätasa-arvoisuuksien huomaamisessa ja tuomisessa poliittiselle kentälle. Äänioikeuden kaltaisten kovien ja rakenteellisten eriarvoisuuksien lisäksi kulttuurissamme on myös hienojakoisempaa eriarvoisuutta, joka ilmenee esimerkiksi sukupuolitettuna kielenkäyttönä. Sanat, kuten virkamies, talonmies, putkimies, puhemies tai esimies eivät kovin helposti väänny nainen-loppuisiksi tai sukupuolineutraaleiksi, mitä voidaan pitää patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän jäänteenä.

Kielenkäyttö ei kuitenkaan ole ”pelkkää” kielenkäyttöä. Sosiaalitieteilijä tietää, että sillä on merkitystä. Tuntuu ymmärrettävästi väärältä, että nainen on puhemiehenä. Pelkkä sana tekee siitä epänormaalia. Sukupuolitettu kielenkäyttö tulee yhtä lailla esiin sananparsissa ja vakiintuneissa fraaseissa (”ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”; ”muina miehinä”). Filosofi Simon de Beauvoirin ajatus naisesta ”toisena sukupuolena” tulee hyvin esille näistä sanonnoista. Ne eivät eksplisiittisesti väitä mitään sukupuolten hierarkiasta, mutta nainen on niissä jäänyt taka-alalle, luultavasti kotiin huolehtimaan kodista ja lapsista.

Sukupuolten tasa-arvo ei kuitenkaan ole naisten yksinoikeus, vaikka yleensä se samaistetaan naisten emansipaatioon. Myös miehet ovat sukupuolijärjestelmässä ja yhtä paljon sen vankeja. Miesten emansipaatioon kiinnitetään huomattavasti vähemmän huomiota – enkä nyt tarkoita patriarkaalisten rakenteiden puolustamista, vaan niiden miestä alistavista piirteistä irtaantumista. Ensimmäinen esimerkki tässä keskustelussa on aina asevelvollisuus, joka on konkreettisin epätasa-arvoisuus miesten tappioksi. Myös syrjäytyminen ja vaikkapa alkoholismi ovat pääasiassa miesten ongelmia. Miehet ovat yhtä taipuvaisia juomaan kaikki rahansa pitkäaikaistyöttöminä kuin naiset ovat siivoamaan, laittamaan ruokaa kotiäiteinä.

Miesten emansipaatiolle ei ole olemassa yhtä järjestäytynyttä liikettä kuin naisten, ja siksi myös se on asustellut historiallisesti feministisessä liikkeessä. Siksi vaikkapa Vihreä liitto luultavasti tarkoittaa molempien sukupuolten emansipaatiota julistautuessaan feministiseksi puolueeksi. Monille tämä asetelma riittää: feminismi tarkoittaa sukupuolten tasa-arvoa yleensä. Nyt on kuitenkin syytä palata hieman taaksepäin. Sosiaalitieteilijä tietää kielen ja sanojen tärkeyden sosiaalisessa todellisuudessa. Feminismi tarkoittamassa sukupuolten tasa-arvoa yleensä on väärällä tavalla sukupuolittunutta kielenkäyttöä.

Tämänkaltaiset sanat ja määrittelyt ovat oleellinen osa ihmisten sosiaalisia identiteettejä. Minä voin hyvinkin sanoa itseäni feministiksi siinä mielessä, että minusta naisten emansipaatio on tärkeää. Minulla ei ole mitään sanaa sille toiselle puolelle. Sovinisti ei käy negatiivisen painolastinsa takia, eikä se edes etymologisesti ole tarkoitukseen sopiva. Itse asiassa edes sukupuolten tasa-arvon yleensä kannattamiselle ei ole vakiintunutta sanaa. Paremman puutteessa voin sanoa itseäni vaikkapa sukupuoliegalitaristiksi, koska se ainakin välttää feminismin sukupuolittuneisuuden.