Kirjoittajan arkistot: Juho Karvinen

Thomas Kuhn

Vastaa

Havaintojen teoriapitoisuus oli mieltä lämmittävää luettavaa Kiikerin ja Ylikosken Tiede tutkimuskohteena -teoksessa. Samanlaista on myös kappale Thomas Kuhnista. Kirjoittajien mukaan Kuhnin merkitystä tieteentutkimukselle on vaikea liioitella. Hänen teoksensa The Structure of Scientific Revolutions oli merkittävä tieteenfilosofian niin kutsutun historiallisen käänteen laukaisija.

Paradigma ja normaalitiede

Yksi Kuhnin keskeinen käsite on paradigma, joka pitää sisällään:

  1. kriteerit sille, mitkä tutkimusongelmat ovat tieteenalalla tärkeitä ja olennaisia
  2. välineet näiden tutkimusongelmien ratkaisemiseen
  3. kriteerit arvioida esitettyjen ratkaisuehdotusten oikeellisuutta
  4. konventiot ja foorumit tutkimustulosten esittämistä ja kommunikaatiota varten

Selkeän paradigman omaavan tieteenalan tutkijat voivat keskittyä rutiininomaiseen tutkimusongelmien ratkaisuun. Tätä ongelmanratkaisua muistuttavaa toimintaa Kuhn sanoo normaalitieteeksi. Paradigma vapauttaa tutkijat filosofisilta pohdinnoilta, koska vastaukset noihin kysymyksiin sisältyy paradigmaan. Tämä virtaviivaistaa myös tieteellistä kommunikaatiota: jokaisen ei tarvitse kirjoittaa auki omia teoreettisia ja metodologisia lähtökohtiaan, koska ne ovat kaikille samat. Myöhemmin Kuhn tarkensi, että edellä kuvatun tieteenalamatriisin lisäksi paradigma pitää sisällään myös keskeiset malliesimerkit.

Tieteenala, jolta tällainen paradigma puuttuu, on esiparadigmaattista. Tätä vaihetta kuvaa jatkuvat koulukuntakiistat. Esiparadigmaattisten tieteiden luonteva julkaisumuoto on monografia, koska tutkimuksen taustoja on avattava paljon enemmän ja samalla osallistuttava myös koulukuntien väliseen filosofisempaan keskusteluun. Normaalitieteessä artikkeli on yleisin julkaisumuoto. Huomattavaa on, että normaalitieteessä hiljaisen tiedon osuus on suurempi kuin esiparadigmaattisessa tai kriisiytyneessä tieteessä (ks seuraava alaotsikko). Toisaalta normaalitieteellä on myös kumulatiivisempi luonne.

Kriisitiede ja tieteelliset vallankumoukset

Kaikki paradigmat kohtaavat ennen pitkää ongelmia (Kuhnin termein anomalioita), joita ei niiden puitteissa pystytä ratkaisemaan. Anomalioita esiintyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa paradigman kehityksessä, mutta normaalitieteilijät sietävät niitä, koska paradigman hylkääminen anomalioiden edessä olisi tieteen kehityksen kannalta huono ratkaisu. Paradigma joutuu ongelmiin vasta sitten, kun anomalioita on kasautunut tarpeeksi niin, että luottamus paradigmaan alkaa horjua liikaa. Silloin seuraa tieteellinen kriisi. Kun paradigman uskottavuus joutuu kovalle koetukselle, alkaa filosofinen keskustelu tieteenalan perusteista. Kriisi jatkuu, kunnes uusi paradigma syrjayttää vanhan. Uuden paradigman olisi syytä kyetä ratkaisemaan vanhan paradigman keskeiset ongelmat ja ennen kaikkea ne anomaliat, jotka johtivat edellisen paradigman ongelmiin. Usein käy niin, että uuden paradigman myötä tieteenalan kysymyksenasettelut muuttuvat niin paljon, että vanhoja ongelmia ei pidetä edes mielekkäinä. Näin uuden paradigman ei tarvitse välttämättä vastata niihin (siksi on mielekästä puhua tieteellisistä vallankumouksista).

Paradigman vaihtuessa myös teoreettinen käsitteistö uudistuu merkittävästi. Tästä seuraa tietynlaista yhteismitattomuutta paradigmojen välillä: niitä ei voi täysin vertailla keskenään. Esimerkiksi massan käsite newtonilaisessa fysiikassa on melko erilainen kuin einsteinilaisessa. Tämä yhteismitattomuus ei kuitenkaan johda radikaaliin relativismiin (ts. että ei voi sanoa, kumpi paradigma on parempi), vaan siihen, että paradigmojen välillä ei ole yhteistä kieltä, joilla niitä voisi suoraviivaisesti vertailla.

Ongelmia Kuhnin teoriassa

Humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta Kuhnin teorian ongelma on, että se näyttää jättävän nämä vakavasti otettavan tieteen ulkopuolelle, koska niillä ei voi katsoa olevan yhtä selkeää paradigmaa. Usein näyttää siltä, että ”kypsissäkin” tieteissä on koulukuntaeroja. Toisaalta ihmistieteissä voidaan havaita selkeitä paradigmoja, mutta niitä on samaan aikaan useita. Tästä syystä yhteiskuntatieteet pitävätkin itseään ”moniparadigmaisina”.

Toinen ongelma on normaalitieteen ihannoiminen. Karl Popper on kutsunut kuhnilaisia normaalitieteilijöitä dogmaatikoiksi, jotka eivät kykene filosofiseen keskusteluun. Toisaalta tähän voi vastata, että tieteilijän tehtävä ei ole kuljettaa kaikkia ajatuksiaan, metodeitaan ja johtopäätöksiään koko massiivisen filosofisen apparaatin läpi – se on filosofien tehtävä.

Joka tapauksessa Kuhnin teoria avasi merkittäviä kysymyksenasetteluita tieteenfilosofiassa ja -tutkimuksessa. Tiedettä voi tutkia historiallisesti, eikä vain loogis-formaalisin välinein, kuten loogisilla empiristeillä oli tapana. Lisäksi monet käsitteet ovat inspiroineet myöhempää tutkimusta. Esimerkiksi hiljaisen tiedon korostaminen normaalitieteessä avaa tieteensosiologialle suuren määrän tutkimuskysymyksiä.

Havaintojen teoriapitoisuus

Vastaa

Seuraavassa on ajatuksia havaintojen teoriapitoisuudesta. Tämä pätkä kirjasta (Tiede tutkimuskohteena) lämmitti minua erityisesti, sillä se omalla tavallaan tukee relativistista näkemystä yksinkertaista realismia vastaan. Kuten huomataan, kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla jyrkkä relativismi. Näistä sanoista jo näkyy, että minulla on edelleen hieman antirealistinen lähtöasetelma. En pidä sitä sinänsä huolestuttavana, mutta minulla on vielä tekemistä realistisen filosofian opiskelussa. Intuition perusteella niin sanottu kriittinen realismi vaikuttaisi ainakin tutustumisen arvoiselta. Silti nosta kriittisen realismin riman aika korkealle, ja pidän jossain määrin naiivina lähes kaikkia transsendentaalisen realismin (näkemys, että meillä on aistikykymme avulla pääsy todellisuuteen sellaisena kuin se on meistä riippumatta) muotoja.

Havaintojen teoriapitoisuus

Argumentti havaintojen teoriapitoisuudesta oli eräänlainen kuolinisku loogiselle empirismille. Perusajatus on, että puhdasta ja sellaisena luotettavaa aistihavaintoa ei ole olemassakaan. Näin ollen loogisten empiristien tekemä erottelu puhtaaseen havaintokieleen ja spekulatiivisempaan teoriakieleen tulee kyseenalaiseksi. Havaintoon ja sen tulkintaan vaikuttavat aina myös havaitsijan taustauskomukset. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa jyrkkään subjektivismiin: jokaisella yksilöllä on erilaiset taustauskomukset, joten havainnot ovat yhteismitattomia keskenään. Näin pitkälle tätä varsin uskottavaa ajatusta ei kuitenkaan tarvitse viedä. Kiikeri ja Ylikoski esittävät kolme tapaa, joilla käsitteet vaikuttavat havaintoihin.

  • Kyky tehdä havaintoja kehittyy harjoituksen myötä: kokenut tutkija on ”tarkkanäköisempi” kuin kokematon, vaikka heidän edessään olisi sama empiirinen aineisto.
  • Odotukset ohjaavat tarkkaavaisuutta ja havainnointia. Kognitiivisen psykologian ja havaintokehän perusasia.
  • Uskomukset muokkaavat aistihavaintoa. Tämä teoriapitoisuuden muoto on hieman kiistanalaisempi. Yksi argumentti tätä vastaan on se, että visuaaliset illuusiot säilyvät, vaikka ne tietäisikin illuusioiksi.

Edelliset seikat ovat havaintopsykologian kysymyksiä. Teoriapitoisuudella on kuitenkin myös muotoja, jotka eivät ole sidoksissa havaintopsykologiaan (myöskään kaikki tieteenfilosofiset havainnointiin liittyvät kysymykset eivät ole havaintpsykologian sovelluksia).

  • Teoreettiset käsitykset ohjaavat tutkimuskohteiden valintaa, aineistojen hankintaa ja kysymyksenasetteluita. Tutkimusta ei siis tehdä umpimähkään.
  • Havaintoaineisto tulee tulkita teoreettisesti, että se olisi tieteellisesti kiinnostavaa.

Näiden kohtien jälkeen on selvää, että mitään teoriasta täysin erillistä havaintoa ei ole olemassa.

Duhem-Quine-teesi

Karl Popperin esittämä falsifikationismi yksinkertaisessa muodossaan edellyttää, että mikä tahansa teoriaan sopimaton havainto johtaa teorian hylkäämiseen. Pierre Duhemin ja W.V.O Quinen (toisistaan riippumatta) esittämät huomiot kyseenalaistavat tällaisen ajattelun mielekkyyden. Keskeistä Duhem-Quine-teesissä on, että teoria ei koskaan ole yksin, vaan sen seurana on joukko apuoletuksia. Näin ollen teoriaan sopimaton havainto ei suoraan johda teorian hylkäämiseen, vaan teorian tai jonkin apuoletuksen hylkäämiseen.

Koska tieteellinen teoria on aina idealisointi (ts. se ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan vaan valikoivasti joitain sen osia tai prosesseja), jo siihen liittyy erinäisiä oletuksia ja yksinkertaistuksia. Monissa fysiikan sovelluksissa jätetään huomiotta sellaisia tekijoitä, kuin ilmanvastus, kitka, tai käytetään newtonilaista fysiikkaa einsteiniläisen sijaan. Ihmistieteellisissä teorioissa on tehtävä tällaisia poissulkemisia paljon enemmän. Yhteiskunnan sosiaalinen rakenne vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin tehdä valintoja, mutta samoin vaikuttavat ihmislajin biologiset ominaisuudet, henkilökohtaiset lapsuudenkokemukset, kulttuuriset normit ja teknologiset mahdollisuudetkin. Kaiken elegantisti (ainahan voi latteasti todeta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen) huomioon ottavaa teoriaa ei ole kehitetty, minkä vuoksi useimmissa sosiologisissa teorioissa sulkeistetaan biologia pois tarkasteltavasta systeemistä. Tästä taas seuraa tieteenalojen välistä kitkaa, koska jokainen korostaa omaa ydinosaamisen aluettaan. Biologin, psykologin, sosiologin ja vaikkapa kirjallisuudentutkijan teoria esimerkiksi tunteista näyttää varsin erilaiselta.

Näitä yksinkertaistuksia voi ajatella Duhem-Quine-teesin apuoletuksiksi. Sosiologin apuoletuksena on, että biologia ei vaikuta tunteisiin tai sen vaikutus on hyvin rajallinen. Quine esittää, että jääräpäinen henkilö voi pitää loputtomiin kiinni teoriastaan tekemällä uusia ad hoc -apuoletuksia aina, kun teoria joutuu kyseenalaiseksi. Massiivinen apuoletusten verkosto tekee teoriasta kuitenkin epäuskottavamman. Siksi maakeskeinen näkemys aurinkokunnasta monimutkaisine deferentti- ja episyklijärjestelmineen oli heikoilla, kun aurinkokeskeisellä teorialla samat havainnot voitiin selittää huomattavasti yksinkertaisemmin.

Duhem-Quine teesin loogisena seurauksena on, että teoriat ovat aina empiirisesti alimääräytyneitä. Tämä tarkoittaa sitä, että samaan havaintoaineistoon voi sopia useita keskenään ristiriitaisia teorioita. Todellisissa tilanteissa kilpailevien teorioiden väliset kiistat ratkeavat usein, kun hankitaan lisää havaintoaineistoa. Tämä ei kuitenkaan poista alimääräytyneisyyttä: on aina loogisesti mahdollista, että löytyy teoria, joka sopii yhteen havaintojen kanssa, mutta on ristiriidassa vallitsevan teorian kanssa.

Tästä seuraa tieteenfilosofinen johtopäätös, että valintaa kahden teorian välillä ei voi tehdä ainoastaan havaintoaineiston perusteella. Muita mahdollisia kriteerejä ovat yksinkertaisuus (vrt. suuri apuoletusten verkosto), selitysvoima ja teoreettinen hedelmällisyys. Nämä tosin ovat yhtä problemaattisia kriteerejä kuin yhteensopivuus havaintojen kanssa. Lisäksi todellisissa tilanteissa on harvoin asiat niin hyvin, että voitaisiin valita kahdesta empiiriseen aineistoon täysin sopivasta teoriasta. Usein on valittava kahdesta vajavaisesta teoriasta, ja vieläpä niin, että niiden puutteet ovat hyvin erilaisia. Nyt valintakriteeriksi muodostuu myös se, mitä seikkoja painotetaan enemmän, jolloin valitaan se teoria, joka selittää juuri sen asian tyydyttävästi.

Kesä ja tieteenfilosofia

Vastaa

Polkupyörä ja loma

Tapahtui sitten viime viikolla niin, että pyöräilimme Turusta Paraisten ja Nauvon kautta Korppooseen. Sieltä autolautalla Ahvenanmaan Lumparlandiin ja edelleen pyörällä Maarianhaminaan. Miksiköhän siellä kaikki kaupat ja suuri osa ruokapaikoistakin olivat arki-iltana kiinni jo seitsemän jälkeen? No, terminaalissa ja Viking Gabriellalla huonosti nukutun yön jälkeen jälleen polkemaan. Tukholmasta Huddingen ja Tumban kautta Södertäljeen ja vihdoin Nykvarniin. Noin 180 km kolmessa päivässä tuntui kyllä minun asteikollani vähän liioittelulta. :)

Täällä on jotenkin automaattisesti aina lomafiilis, vaikka nytkin aikuisväki (äiti ja Peter) on töissä. Suuren osan ajasta olen viettänyt DS:n parissa, vaikka yksi kokonainen päivä menikin Tukholmassa (mukaan jäi musiikkimuseosta munniharppu, joka on jo toiseni) ja toinen Kolmårdenin eläintarhassa (josta puolestaan tarttui mukaan pikkuinen djembe-rumpu). Torstaina on lähtö takaisin Suomeen, joten vielä muutama päivä sukulointia jäljellä. Koska kuitenkin olen virallisesti kesäopiskelija, ajattelin kirjoittaa pätkän filosofian opiskeluihinkin liittyviä juttuja.

Tieteenfilosofiaa

Tällä kertaa kirjoittelen tieteenfilosofian johdatuskurssin asioista. Ilkka Niiniluodon Johdatus tieteenfilosofiaan oli paikoitellen niin tiukkaa tavaraa, että jättänen sen käsittelyn vähemmälle. (Ja nyt myös siksi, että kirjoitan Ruotsista, eikä kirja ole edes mukana.) Niiniluodon vuonna 1980 julkaistu teos myös symppaa loogista empirismiä enemmän kuin minulla on tapana, enkä oikein saanut symppaamisen perusteluista kiinni. Sen verran kuitenkin tuosta ajatussuunnasta opin, että harvat heistä olivat mitään dogmaatikkoja ajattelussaan, ja suurin osa oli hyvinkin valmis muuttamaan omia näkemyksiään. Nykyisin juuri kukaan ei kannattane loogisen empirismin perusoppeja, kuten sitä, että aistihavainto on yksiselitteinen, varma ja neutraali tapa hankkia tietoa. Niiniluoto käyttää argumentoinnissaan paikoin sellaisia formaalin logiikan välineitä, jotka minulle ovat liian vaikeaselkoisia. Vanhana matematiikan opiskelijana formaali logiikka kyllä kiinnostaa minua, mutta nähtäväksi jää, tulenko sitä juurikaan opiskelemaan.

Työn alla olevaan kirjapakettiin kuuluu myös Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia. Siitä kirjoittelen myöhemmin, jos lainkaan. Nopalla selailulla näytti ihan lupaavalta ihmistieteiden filosofisen perustan käsittelyltä, joskin monilta osin toistuu samat asiat, joita myös Niiniluoto ja nyt tarkemmassa tarkastelussa oleva Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken Tiede tutkimuskohteena käsittelee.

Tiede tutkimuskohteena

Alkuun on sanottava, että tästä kirjasta puhuttiin myös viime kevään lukupiirissämme, joten osa ymmärryksestäni on peräisin alukstuksista ja keskusteluista, joita tuolloin käytiin.

Kiikerin ja Ylikosken kirja esittelee tieteentutkimusta ja tiedettä filosofisesta näkökulmasta. Oikeastaan kyse on pitkälti juuri niistä asioista, joista edellä mainitussa lukupiirissä ja alkaen viime syksystä Eerikin kanssa on käyty keskustelua. Kirjan perusnäkökulma on konstruktionistinen, mutta konstruktionismi on ehkä hieman perustellumpaa ja tarkemmin eksplikoita kuin keskimääräisessä konstruktionistisessa sosiaalitieteen tutkimuksessa. Tämä on ymmärrettävää, jos hyväksymme karkeaksi ja karrikoiduksi työnjaoksi sen, että tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa empiiristä tutkimusta ja filosofin ensisijainen tehtävä on problematisoida, eritellä ja argumentoida.

Kirjoittajien mukaan tieteentutkimuksen tarkoituksena on usein kritisoida ns. perinteistä (romantisoitua) tiedenäkemystä. Toki tällainen perinteinen näkemys jo sinänsä on tieteentutkijan oma konstruktio, eikä välttämättä kenenkään aktuaalinen ajattelutapa. Kuitenkin tämän konstruktion (tai rekonstruktion) osasia löytyy monenkin tieteilijän ja tiedeharrastajan näkemyksistä sekä vaikkapa oppikirjoista. Jokin ”perinteinen” näkemys tieteestä voi olla hyödyllinenkin, jos tarkoituksena ei ole kertoa siitä, miten tiede todellisuudessa toimii vaan vaikkapa kertoa opiskelijoille klassikkojen merkityksestä nykytutkimukselle.

Perinteisen tiedenäkemyksen kritiikkiin liittyy läheisesti tieteentutkijan deskriptiivinen lähestymistapa. Arkikielessä monet tieteeseen liittyvät käsitteet, kuten tieto tai järkevyys ovat arvottavasti latautuneita. Jos sanomme jotain uskomusta tiedoksi, emme vain kuvaile sitä, vaan myös esitämme arvostelman sen hyväksyttävyydestä. Tämä sopii hyvin tiedon käyttäjän näkökulmaan. Tieteentutkijalla sen sijaan on usein tarkkailijan näkökulma. Tästä näkökulmasta jokainen uskomus kaipaa yhtä lailla selitystä, kun tiedon käyttäjä usein etsii selityksiä vain omasta mielestään väärille ja epäonnistuneille uskomuksille. ”Hän uskoo x, koska y.” Itse asiassa tiedon käyttäjän näkökulmasta selityksen esittäminen uskomukselle usein toimii tuon uskomuksen kritiikkinä. Tieteentutkimuksessa tarkkailijan näkökulmasta esitetyt selitykset eivät kuitenkaan ole selitettävien uskomusten kritiikkiä. Jos vaikkapa tieteensosiologi tutkii käynnissä olevaa  kiistaa hiukkasfysiikassa, hän ei ota kantaa varsinaiseen kiistaan – hän ei ole hiukkasfysiikan asiantuntija. Sen sijaan hän tutkii kiistan osapuolten, henkilöiden ja organisaatioiden toimintaa.

Tieteentutkija pyrkii siis symmetriseen selittämiseen, jossa jonkin uskomuksen ”totuus” tai menestyminen eivät riitä selittämään niitä. Useissa tieteenhistorian kuvauksissa selitykset ovat asymmetrisiä, jolloin muodostuu deterministinen kuva historiasta. Aivan kuin toteutunut historiankulku olisi vain odottanut toteutumistaan. On selvää, että aikalaisen näkökulmasta tällainen käsitys on hyvin harhaanjohtava. Nykyaika valaisee tätä esimerkkiä: ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Symmetrisessä selittämisessä siis kaikki nykyiset näkemykset ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne kaipaavat selitystä. Meillä ei ole tulevaisuuden tuomaa jälkiviisautta, jolla voisimme yksiselitteisesti ja asymmetrisesti kertoa, miten nykyisin kiistanalaiset asiat tulevat ratkeamaan.

Havaintojen teoria pitoisuudesta, teorioiden empiirisestä alimääräytyneisyydestä ja muusta varmaankin ensi kerralla.

Pohdintaa tiedosta ja totuudesta

Vastaa

Lammenrannan kirjan (Tietoteoria) toinen luku käsittelee tiedon käsitettä. Nopeana selvennyksenä, että arkikieleen nähden tietoteoriassa ollaan kiinnostuneita propositionaalisesta tiedosta, joka on muotoa ”S tietää, että p” missä S on subjekti ja p on propositio eli väite.

Lammenranta esittelee myös lyhyesti erään näkemyksen filosofisesta käsiteanalyysistä. W.V. Quine puhuu eksplikaatiosta, joka tarkoittaa jonkin alun perin hämärän ja monitulkintaisen käsitteen tarkentamisesta siten, että sen merkitys on yksiselitteinen (tai ainakin yksiselitteisempi). Samalla uuden määrittelyn tulee täyttää riittävä osa niistä tehtävistä, jotka vanhalla epämääräisellä käsitteellä on ollut. Käsitteen ”tieto” eksplikaation olisi siis tehtävä siitä sillä tavalla yksiselitteinen, että siihen turvautumalla aiemmin mainitut paradoksit tietokoneen näpyttelystä ja matrixista ratkeavat tai eivät ole ensinkään mielekkäitä.

Perinteinen tiedon määritelmä

Platon määritteli Theaitetos-dialogissaan tiedon jotakuinkin seuraavalla kolmella ehdolla:

S tietää että p, jos ja vain jos

  1. p on tosi
  2. S uskoo että p
  3. S on oikeutettu uskomaan että p (eli hänellä on perustelu)

Tätä kutsutaan perinteiseksi tiedon määritelmäksi, jonka avulla voidaan tehdä perinteistä tiedon analyysiä. Määritelmä nojaa kolmeen käsitteeseen, josta uskomus lienee selkein. S uskoo että p, jos hänellä on tietynlainen propositionaalinen asenne. Hän uskoo, että väite p on tosi. En puutu toistaiseksi oikeutuksen käsitteeseen, sillä Lammenrannan kolmas luku käsittelee sitä. Toista lukua lukiessani minulle heräsi ajatuksia erityisesti totuutta käsittelevästä osuudesta, ja samat filosofiset erimielisyydet kuin ensimmäisessä luvussa minun ja kirjoittajan välillä nousivat jälleen pintaan. Koska olen ehkä oikeutettu uskomaan, että Lammenranta on perehtynyt asiaan perusteellisemmin kuin itse olen, yritän kuitenkin olla nöyrä ja muuttaa mielipiteitäni niiden käydessä kestämättömiksi.

Sosiaalitieteilijä on harvoin kovin innoissaan, kun puhutaan totuudesta, koska se kalskahtaa joltain kovin absoluuttiselta ja totaaliselta. Toisaalta hän ei myöskään voi täysin hylätä totuuden käsitettä, ja on siihen hyvin painokkaasti sosiaalitieteessäkin viitattu. Marx ei varsinaisesti ollut sosiaalitieteilijä, mutta hänen kirjoituksiinsa on tapana viitata ja nojata. Marxille tuntui olevan selvää se, mikä on TOTUUS asioista. Totuus on jotain muuta kuin ideologia, joka on väärää tietoisuutta, jonka hallitseva luokka syöttää alistetulle luokalle.

Itse julistin jokin aika sitten, että perinteisestä määrittelystä voisi huoletta ja hyvällä syyllä poistaa totuusehdon, koska meillä ei ole pääsyä mihinkään absoluuttiseen totuuteen. Tämän osoittaa Humen skeptiset kommentit, jotka nojasivat siihen, että meillä voi olla tietoa vain välittömistä mielensisällöistämme. Saman ongelman tuo esille Kantin transsententaalinen idealismi. Olin siis valmis sanomaan, että tieto on sama asia kuin oikeutettu uskomus, mikä lienee melko lähellä tietoteoreettista skeptisismiä. Kuitenkin on käsitteellisen selvyyden vuoksi ehkä syytä sanoa oikeutettuja uskomuksia oikeutetuiksi uskomuksiksi ja tietoa joksikin muuksi. Tiedolta on lupa vaatia enemmän kuin oikeutetulta uskomukselta. Mutta onko se mahdollista ja mitä nuo vaatimukset voisivat olla? Katsotaan vielä, olisiko ”totuudella” jotain käyttöä.

Totuusteoriat

Mikä tekee uskomuksesta toden. Totuuden korrespondenssiteoria sanoo arkijärjen mukaisesti, että S:n uskomus p on tosi, jos p on todellisuudessa tosi. Uskomuksen totuus vaatii siis sen, että se vastaa sitä todellisuuden osaa, jota se koskee. Uskomukseni ”kuu on juustoa” on tosi silloin, jos kuu todella on juustoa. Jotta korrespondenssiteoriaa voitaisiin soveltaa käytäntöön, olisi kyettävä vertailemaan uskomuksia todellisiin asiaintiloihin. Tämän taas tekee ongelmalliseksi edellä esitetyt skeptiset argumentit. Näiden ongelmien vuoksi olen sivuuttanut korrespondenssiteorian yleensä järjettömänä ja epä-älyllisenä.

Toisaalta kovin pätevää vaihtoehtoakaan ei ole löytynyt. Yksi vaihtoehto on koherenssiteoria. Uskomus on tosi, jos se on yhteensopiva muiden uskomustemme kanssa. Mitä on koherenssi? Lammenrannan mukaan se ei voi olla loogista ristiriidattomuutta, koska totuusteoriassa ei voi vedota käsitteisiin (kuten ristiriidattomuus), jotka vaativat totuuden ymmärtämistä. Minulle tämä perustelu jäi hyvin hämäräksi. Miksi ristiriidattomuuden käsitteen ymmärtäminen vaatii totuuden käsitteen ymmärtämistä?

Toinen versio koherenssiteoriasta on episteeminen eli tiedollinen totuusteoria. John Dewey teki kuten minä olen tehnyt (vai olisiko kronologia pitänyt laittaa toisin päin ;)) ja katsoi, että oikeutettu uskomus on myös tosi. Tässä on se ongelma, että totuus riippuu tällöin kokevista subjekteista. Tällöin asia muuttuu todesta epätodeksi vaikkapa vain siitä syystä, että ihmiset saavat todistusaineistoa tuota asiaa vastaan. Käytännössähän totuus tarkoittaa juuri tämänhetkisen evidenssin perusteella saatua uskomusta, mutta olisiko sittenkin hyödyllistä asettaa totuudelle joitain korkeampia kriteerejä?

Lammenranta hylkää koherenssiteoriat ja tiedolliset teoriat sillä perusteella, että ne johtavat antirealistiseen metafysiikkaan. Hän ei suostu siis hyväksymään sitä, että todellisuus olisi jotenkin meidän itsemme tekemä, kuten Kant oli väittänyt puhuessaan siitä, kuinka ymmärryksemme kategoriat tekevät ilmiömaailmasta sellaisen kuin se on. Erityisen vastenmielinen Lammenrannalle on Nelson Goodmanin näkemys, että itse asiassa näitä subjektien tekemiä maailmoja on yhtä paljon kuin koherentteja tapoja käsittää maailma. Tämä varsin kulttuurirelativistinen näkemys on sosiaalitieteilijälle hieman hyväksyttävämpi, tunteehan hän esimerkiksi Sapir-Whorfin hypoteesin.

En olisi itsekään silti valmis hyväksymään suorilta sellaista metafysiikkaa, jossa maailmoja on useita, vaikkakin ymmärrän (ehkä Lammenrantaa paremmin?) sen pointin, jonka kulttuurirelativistit tällä argumentilla tekevät: tapamme hahmottaa ja jäsentää, jopa havainnoida maailmaa riippuu hyvin paljon siitä kielestä ja kulttuurista, jossa olemme kasvaneet. Joka tapauksessa Lammenranta ei uhraa riviäkään tämän kulttuurirelativismin kumoamiseksi, vaan olettaa, että jokainen voi terveellä järjellä päätellä tämänsuuntaiset ajatukset vääriksi ja jopa pahoiksi.

Lammenrannan mukaan uskottavin totuusteoria on siis korrespondenssiteoria, joka on täydennetty naturalistisella referenssinteorialla.

Sen mukaan totuus on täysin luonnollinen uskomuksen ominaisuus, joka kytkee uskomuksen tietyllä tavalla todellisuuteen. Tuntuu uskottavalta ajatella, että tämä ominaisuus on sellainen, minkä läsnäolo ainakin ideaalisissa olosuhteissa auttaa selittämään toiminnan menestyksellisyyden. Oletetaan esimerkiksi, että haluan syödä omenaa ja uskon, että pöydällä on omena. Tartun siksi omenaan ja haukkaan, ja haluni tulee tyydytetyksi. Haluni tyydyttymisen selittää osittain se, että uskomukseni pöydällä olevasta omenasta oli tosi, että uskomukseni ja pöydällä olevan omenan välillä oli asianmukainen referentiaalinen suhde.

Tämä tosin ei vielä auta meitä selvittämään sitä, mitkä uskomuksemme ovat tällaisessa referentiaalisessa suhteessa todellisuuteen. Edelleen on ratkaisematta kysymys siitä, miten meillä voisi olla pääsy itsestämme riippumattomaan todellisuuteen. Lisäksi totuusteorian perusteleminen naturalistisella halu- tai tarvepuheella on minusta vähän arveluttavaa. Tekeekö väitteestä p toden se, että sen uskomisesta on meille jotain hyötyä? Tämähän tietenkin avaa ovia väärinkäytöksille, manipulaatiolle ja ylipäätään sellaisille poliittisille kysymyksille, joita Lammenranta ei käsittele.

Lammenrannan korrespondenssiteorian perustelut eivät siis vakuuta minua. Ymmärtääkseni, mitä niissä ajetaan takaa, minun olisi ehkä syytä tutustua naturalistiseen filosofiaan muutenkin enemmän. Edelleenkään en suostu hyväksymään korrespondenssiteoriaa siksi, että se on terveen järjen mukainen, koska terveeseen järkeen tyytyminen on laiskuutta.

Koska luvun loppuosassa etsitään perinteiselle tiedon määritelmälle korvaajaa, on meidän kuitenkin otettava totuus huomioon, ja niissä se on korrespondenssiteorian mukainen. Kirjan esimerkkitapauksissa meillä kuitenkin on se etu, että tilanteet ovat kuvitteellisia eli meidän luomiamme, jolloin meillä on pääsy tilanteiden todellisuuteen. Olemme niiden suhteen kaikkitietäviä, mikä ei tietenkään päde tavallisessa arkielämässä tai edes hartaimmassa filosofian harjoittamisessa.

Perinteisen tiedon analyysin korjaus

Voidaan kuvitella tilanteita, joissa S:llä on tosi ja oikeutettu uskomus, jota emme kuitenkaan haluaisi sanoa tiedoksi. Tällöin vika on useimmiten oikeutuksessa. Lammenranta esittelee joitain esimerkkejä, joita en ala purkamaan sen tarkemmin tässä. Joka tapauksessa vastaesimerkkien pohjalta on muotoiltu neljäs välttämätön tiedon ehto:

(4) Ei ole mitään sellaista totta propositiota q, että jos S uskoisi että q, hän ei olisi enää oikeutettu uskomaan että p.

Tätä sanotaan kumoutumattomuusehdoksi, ja sen mukaan hypoteesin hyväksyttävyys on ratkaistava kaiken saatavilla olevan evidenssin perusteella. Mitä tällä sitten tarkoitetaan? Äärimmilleen vietynä se vaatii kaikkitietävää asemaa, ja on siten käyttökelvoton. Toisessa ääripäässä taas lymyää sellainen näkemys, että ”saatavilla oleva evidenssi” tarkoittaa kaikkea henkilöllä hallussa olevaa evidenssiä. Tällöinkin se on käyttökelvoton, koska voi olla paljon relevanttia evidenssiä, jota henkilöllä ei ole hallussaan. Tietenkin on vaikeaa määritellä, mihin raja vedetään: mikä on relevanttia? Kumoutumattomuusanalyysin neljännen ehdon muotoileminen on hankalaa siten, että siitä olisi käytännön tiedon analyysissä jotain hyötyä.

Naturalistinen analyysi

Naturalistit lähtevät siitä, että kokeva subjekti on osa sitä luontoa, jota hänen kokemuksensa koskevat. Niinpä Quinen sanoin ”Ei ole mitään sijaa ensimmäiselle filosofialle”. Tietoteoriaa on rakennettava empiirisen tieteen (kuten fysiologia ja psykologia) pohjalle. Naturalistit eivät liene kovin innoissaan sosiologisista tietoteorioista, kuten sosiaalisesta konstruktionismista.

(jatkuu)

Epäilystä ja terveestä järjestä

6 vastausta

Lueskelen kesätenttiä varten Markus Lammenrannan Tietoteoriaa. Huvin ja hyödyn vuoksi ajattelin kirjata ylös joitain ajatuksiani kirjasta ja tietoteoriasta yleisemminkin. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että teksti menee paikoin pitkälle referoinnin puolelle itsenäisen ajattelun sijaan. Jos oikein innostun, yritän liittää ajatukset vieläpä sosiologiaan, eli rakentaa vähän vankempaa filosofista pohjaa sosiologiselle ajattelulleni. Kirjoitus on tarinamuodossa. Ei siksi, että tarinamuoto olisi intellektuaalisesti tarkin vaihtoehto tietoteorian pohtimiselle vaan siksi, että tarina helpottaa muistamista. Eli jos vetelen mutkia suoriksi, teen sen ainakin osittain tiedostaen.

Ensinnäkin, on kaksi lähtökohtaa, mistä tietoteoriaa voidaan tehdä: autonomismi ja naturalismi. Autonomistin mukaan tietoteoria on ”ensimmäinen filosofia”. Vasta kun olemme selvittäneet, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä, voimme alkaa pohtia muita asioita ja esimerkiksi tekemään tiedettä. Naturalisti puolestaan lähtee tekemään tietoteoriaa kaiken sen kokemuksen perusteella, mitä hänellä on. Hän voi siis käyttää tietoteoreettiseen argumentointiinsa vaikkapa tieteellisiä (vaikkapa kognitiotieteellisiä tai neurologisia) tuloksia. Yllättäen keskitie kuulostaa kaikkein houkuttelevimmalta, mutta lähtökohtaisesti ponnistan enemmän autonomismin puolelta.

Skeptikkoja: paetkoon ken voi!

Epäileminen on vapauttavaa, koska aika usein asiat eivät ole sillä tavalla kuin kuvittelemme niiden olevan. Historiaa ei tarvitse kauaa tonkia esimerkkien löytämiseksi. Jos olemme aiemminkin erehtyneet, miksi emme voisi olla nykyäänkin yhtä väärässä? Onko ”tietäminen” mahdollista, ja jos on, niin millä perusteella? Filosofia alkaa epäilystä, tiesi Sokrateskin.

Tietoteoreettinen skeptikko kyseenalaistaa tiedon mahdollisuuden tai vielä radikaalimmin: oikeutettujen uskomusten mahdollisuuden. Radikaalin skeptikon elämä käy hankalaksi, mutta maltillinen pystyy elämään normaalia elämäänsä uskomusten varassa, kuitenkaan luottamatta niihin absoluuttisesti. Jos halutaan rakennella elämää varmemmalle pohjalle, pitää skeptisismin haasteeseen pystyä jotenkin vastaamaan. Siksi Lammenrannan kirjassakin ensimmäinen luku käsittelee erilaisia yrityksiä ratkaista skeptisismin ongelma.

René Descartes oli myös autonomisti, sillä hän halusi tuhota maailmankuvansa ja kaikki uskomuksensa epäilyn metodillaan ja rakentaa teoriansa sellaiselle pohjalle, jota ei ole mahdollista epäillä. Descartes päätyi lopulta arveluttaviin lopputuloksiin, mutta hän tarjosi tietoteoreetikoille kuitenkin lähtökohdan, jonka avulla vastata skeptisismiin.

David Humea on yleisesti pidetty skeptikkona, joskin Lammenranta argumentoi hänen olleen todellisuudessa naturalisti. Joka tapauksessa Hume käytti skeptisiä argumentteja kieltääkseen sen, että ihmisellä voi olla tietoa mielensä ulkopuolisista objekteista. Hän oli tässä suhteessa Descartesin perillinen. Hän perusti ajattelunsa kuitenkin äärimmäiseen empirismiin: mielessämme voi olla ainoastaan aistien kautta saatuja vaikutelmia. Nuo vaikutelmat eivät kuitenkaan ole sama asia kuin ulkoiset objektit. Meillä ei ole mitään aistein saatua vaikutelmaa siitä, miten nuo vaikutelmat liittyvät mielemme ulkoisiin objekteihin. Ajatuskulku kulkee loogisesti näin:

  1. Jos meillä on tietoa ulkoisista objekteista, niin ulkoiset objektit ovat joko vaikutelmia ja ideoita tai pääteltyjä vaikutelmista ja ideoista. (Empirismin lähtökohta)
  2. Ulkoiset objektit eivät ole vaikutelmia ja ideoita.
  3. Ulkoiset objektit eivät ole pääteltyjä vaikutelmista ja ideoista.
  4. Meillä ei siis ole tietoa ulkoisista objekteista.

Kaksi Humea edeltänyttä brittiläisen empirismin keskushahmoa eivät hyväksyneet tätä päättelyä. Locke katsoi, että voimme vaikutelmista päätellä ulkoiset objektit, eli hän hylkäsi kolmannen premissin. Berkeley puolestaan hylkäsi toisen premissin ja katsoi, että ulkoiset objektit ovat vain vaikutelmia. Humen mukaan filosofia teksi meistä äärimmäisä skeptikkoja, jos luonto ei sitä estäisi. Humen naturalismin mukaan ei siis ole mahdollista olla uskomatta mielen ulkoisiin objekteihin.

Kukaan tervejärkinen ei voi olla skeptikko

Terveen järjen filosofia on aina jotenkin ärsyttänyt minua. Ehkä syy on siinä, että se kiistää sen vapauden tunteen, jonka epäileminen tarjoaa: ei tarvitse sitoutua mihinkään. Jos filosofia alkaa epäilystä, terveen järjen filosofia ei edes ole filosofiaa. Jokainen tervejärkinen tietää, että mielen ulkoiset objektit ovat olemassa. Tämän kieltävä on hullu.

Todellisuudessa terveen järjen filosofit Thomas Reid ja G.E. Moore esittivät hieman uskottavampia perusteluita ajattelunsa tueksi, minkä vuoksi minäkin voin pitää heitä oikeina filosofeina. 😀 Perustelu on looginen. Jos tietyistä premisseistä väistämättä seuraava johtopäätös (ulkoisten objektien kieltäminen) vaikuttaa mielettömältä, voimme yrittää kieltää jonkin premisseistä. Descartesista lähtien tietoteoreetikot ovat hyväksyneet premissiksi, että ihmisellä voi olla tietoa vain välittömistä mielensisällöistään. Terveen järjen filosofit ovat eri mieltä. He hylkäävät mielummin tämän premissin kuin ulkoisten objektien olemassaolon.

Terve järki lipsahtaa helposti dogmaattiseksi, joskaan Reidiä ja Moorea ei tästä ehkä voi syyttää. Jos väitämme tietävämme lähes kaiken, minkä luulemme tietävämme, teemme tyhjäksi filosofisen pohdiskelun. Mainituilla filosofeilla terveessä järjessä on kuitenkin kyse vain uskottavimpien premissien hyväksymisestä. Edes itsensä vakavasti ottava skeptikko ei voi hylätä kaikkia premissejä.

Filosofinen supersankari: Immanuel Kant

Otsikon on tarkoitus olla itsereflektiivinen ja sanoa ääneen se suhtautuminen, mikä minulla yleensä on Kantin filosofiaa kohtaan. Tämä reflektio ei toistaiseksi ole tehnyt hänestä minulle yhtään vähäpätöisempää, mutta olenpahan antanut sille ainakin mahdollisuuden.

Transsendentaalinen idealismi kuuluu huikeimpiin ajatusrakennelmiin, joihin olen törmännyt. Kant jakaa todellisuuden kahteen tasoon: maailmaan sellaisena kuin se on kokevasta subjektista riippumatta (eli olioihin sinänsä) ja maailmaan sellaisena kuin subjekti sen kokee (ilmiömaailma). Olioista sinänsä ei voi tietää mitään. Ilmiömaailma puolestaan ei ole sama asia kuin maailma sinänsä, sillä voimme ymmärtää maailmaa ainoastaan mielemme rakenteiden avulla. Kant sanoi näitä ymmärryksen kategorioiksi. Maailma sellaisena kuin sen havaitsemme on siis osittain oman mielemme luomus.

Antirealismi ja konstruktivismi

Vaikka Kant sanoo transsendentaalisen idealismin olevan ainoa tapa, jolla voidaan sanoa mitään ulkomaailmasta (eli siis ainoa mahdollinen realismin muoto), on helppo yhtyä Lammenrannan väitteeseen, että Kant on melko kaukana realismista. Itse asiassa hän aika pitkälti hyväksyy skeptikon väitteet. Olioiden sinänsä suhteen Kant on antirealisti. Kantilainen antirealismi on varsin suosittua, etenkin kielellisen käänteen jälkeisessä yhteiskuntatieteessä. Siinä missä Kant piti ymmärryksen kategorioita universaaleina, nuo yhteiskuntatieteilijät pitävät niitä kieli- ja kulttuurisidonnaisina. He ovat siis kulttuurirelativisteja ja konstruktivisteja. (Lammenranta käyttää tätä termiä. Sen merkitys lienee hieman tietoteoreettisempi kuin sosiaalitieteilijälle tutumman konstruktionismin, joka viittaa Bergeristä ja Luckmannista alkaneeseen sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen.) Oma ymmärryksemme konstituoi osaltaan sen maailman, jonka havaitsemme.

Lammenranta puolustaa kuitenkin realismia argumentilla, jonka voisi kärjistäen esittää näin: eikö olisikin vaikeaa elää antirealistisen maailmankatsomuksen mukaisesti? Tosin hän perustelee realismia myös sillä, että realisti voi olla myös tietoteoreettinen naturalisti: hän voi argumentoinnissaan käyttää empiirisen tieteen saavutuksia.

Entä jos: ilkeä demoni tai hullu tieteilijä tai matrix

Descartesin epäilyn metodin voimakkain skeptinen argumentti oli, että en voi millään tietää, ettei ilkeä demoni huijaa minua jatkuvasti kaikessa siinä mitä koen. Modernin version tästä ajatuksesta esittivät tietenkin Wachowskin veljekset Matrix-elokuvissa. Loogisesti kyse on paradoksista uskomusjärjestelmässämme. Olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään seuraavat argumentit:

  1. Jos tiedän, että istun kotona tietokonettani näppäillen (A), tiedän myös, etten ole kytkettyvä Matrixiin (B).
  2. Tiedän, että istun kotona tietokonetta näppäillen. (A)
  3. En tiedä, että en ole kytkettynä Matrixiin. (~B)

Kaikki hyväksynevät ensimmäisen argumentin. Skeptikko sen sijaan lähtee ~B:stä ja päättelee, että en tiedä, että istun kotona. Terveen järjen filosofi lähtee argumentista A ja päättelee, että B. Periaatteessa argumentit ovat tasavertaiset. Terveen järjen filosofilla tosin on enemmän menetettävää, koska hän väittää enemmän. Skeptikko sen sijaan ei saavuta juuri mitään, paitsi sen emansipoivan vapauden tunteen.

Jos jotain halutaan saavuttaa, on minunkin terveen järjen kriitikkona syytä hyväksyä ainakin osia siitä. Peirce katsoi olevansa kriittinen terveen järjen filosofi ja fallibilisti (joka ei väitä tietävänsä mitään varmasti). Hän siis lähtee siitä, mitä luulee tietävänsä, ja korjaa uskomuksiaan tarpeen mukaan.

Terveen järjen poliittisuus

Yksi aihepiiri, jota Lammenranta ei käsittele, on politiikka. Filosofina se ei ehkä kuulu hänen intresseihinsä. Voiko kuitenkaan olettaa, että ihminen joka väittää ajattelevansa kuten Peirce, todella korjaisi näkemyksiään, jos ne osoittautuvat epäedullisiksi hänelle itselleen? Antonio Gramscikin huomautti, että ”terve järki” on yksi keskeisimpiä ideologisen kamppailun välineitä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että terveen järjen filosofit, varsinkin kriittiset kuten Peirce, ajautuisivat väistämättä ajamaan omia etujaan. Katsoisin kuitenkin, että heille se on todennäköisempää kuin vaikkapa skeptikolle tai kantilaiselle konstruktivistille. Lammenranta itse sanoo, että ihmisillä on taipuvaisuus konservatiivisuuteen uskomusjärjestelmiensä suhteen: he eivät mielellään vaihda uskomuksiaan. Ja edelleen: terveen järjen filosofilla, joka on tietyllä tavalla sitoutunut uskomusjärjestelmäänsä, on enemmän menetettävää kuin skeptikolla.

Terveen järjen puolustaminen voi olla oikeutettua, jos argumentoidaan pelkästään loogisella tasolla. Jos sen sijaan muistaa oman erehtyväisyytensä (tässä tapauksessa kykenemättömyytensä elämään jatkuvasti filosofiansa mukaisesti) ja sen sosiologisen perusasian, että ihminen on myös yhteiskuntansa muovaama, on ehkä turvallisempaa olla konstruktivisti.

Uskon, että kirjan kahdessa muussa luvussa (Tieto ja Oikeutus) Lammenranta perustelee terveen järjen filosofiaa ja naturalismia lisää. Uskon myös, että hän ei edelleenkään ota politiikkaa tai ideologiaa huomioon argumentoinnissaan, onhan kirjan tarkoitus ensisijaisesti olla tietoteorian oppikirja ja vasta toissijaisesti naturalismin puolustus.

Ajatuksia sosiaalifoorumista

2 vastausta

Eilen ja tänään järjestettiin Tampereen Finlaysonilla Suomen sosiaalifoorumi. Mainiossa tapahtumassa oli noin 70 erilaista keskustelutilaisuutta tai työpajaa. Poliittinen herääminen oli selvä saldo tältä viikonlopulta, vaikka sen aktualisoituminen toiminnaksi on sitten ihan toinen juttu. Mutta ainakin vahvistui ajatus, että puoluepolitiikkaa ei kannata hylätä.

Uusi työläinen -seminaari käsitteli työn muutoksia uudessa kapitalismissa. Peruskaura: työmarkkinoilla täytyy olla joustava, tärkein taito on oppimiskyky, työtä tehdään yhä enemmän koko persoonalla, formaalilla koulutuksella ei saavuteta näitä työelämän keskeisiä taitoja, työ ja vapaa-aika limittyy yhä enemmän toisiinsa ja vapaa-ajasta tulee tärkeämpi osa ansioluetteloita. Kaikki paikalla olijat varmaankin hyväksyivät nämä tendenssit. Silti saatiin aikaa mielestäni melko käsittämätön ristiriitojen, haukkujen ja ohipuhumisten soppa. Olen melko vähän käynyt tilaisuuksissa, joissa ilmapiiri on avoimen marxilainen. Tästä lähtökohdasta oli kuitenkin minusta yllättävää, miten vihaisia puheenvuoroja ihmiset esittivät toisilleen. Aloinkin miettiä sitä, miksi periaatteessa samoja asioita ajavia puolueita ja kansalaisjärjestöjä on niin paljon. Miksi Suomessa on kolme Vasemmistliitosta vielä enemmän vasemmalla olevaa puoluetta? On melko masentavaa, jos tähän on syynä henkilökemiat. Kun vielä demareidenkin voisi ajatella pohjimmiltaan ajavan samoja arvoja (intellektuelli Paavo Lipponen jääköön nyt huomiotta), kuten myös suurimman osan vihreistä, on kummallista, ettei näiden asioiden kanssa voida tehdä yhteistyötä.

Sen sijaan olin innoissani toisestä seminaarista, joka käsitteli puolueiden uusliberalisoitumista. Puhujat olivat osallistuneet Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittamiseen, joka sieltä minunkin matkaani lähti. Uusliberalisoitumisesta ei ehkä suoranaisesti paljoa puhuttu, mutta se toki on tämän kriisi-diagnoosin takana. Vasemmisto ei ole pystynyt viemään tavoitteitaan läpi, koska se on sitoutunut käytännössä oikeistolaiseen tapaan tehdä politiikkaa, jossa ideologista keskustelua ei käydä, vaan siirrellään yksittäisiä nappuloita ja vaaditaan palkankorotuksia. Lauri Holapan sanoin talous on depolitisoitu. Talous on jotain, joka on syytä jättää rauhaan, näkymättömän käden varaan. Tämä ajattelu peittää sen, että poliittinen puuttuminen tai puuttumattomuus talouteen on poliittinen kysymys, josta pitäisi käydä aitoa keskustelua. Sytyin Tuomas Rantasen ajatukseen punavihreistä vastakoneista, joskin ajatus jäi minulle vain hämäräksi aavistukseksi. 😀 Kaiken kaikkiaan symppasin lähes kaikkien puhujien esittämää vaatimusta, että vasemmiston pitäisi aktiivisemmin osallistua ideologiseen keskusteluun ja vaikuttaa siten siihen, mitä pidetään poliittisena realismina. Reaalipolitiikasta en ole aiemminkaan ollut erityisen innostunut. Nyt tuli sellainen tunne, että pitäisikö tässä itse aktivoitua ja yrittää antaa oma panoksensa tuon ideologisen keskustelun aikaan saamiseksi.

Tänään sunnuntaina oli edelleen pitkälti vasemmiston tilaa käsittelevä seminaari, jonka otsikossa komeili Antonio Gramsci. Puheena oli pitkälti samoja asioita kuin lauantain uusliberalismiseminaarissakin, puheenvuorot olivat tosin jäsennellympia ja myös asiallisempia. Erityisesti pidin Teivo Teivaisen puheenvuorosta, jossa yhtenä teemana oli uusliberalismi-termin petollisuus. Jos kytkemme nämä prosessit, joita uusliberalismilla tarkoitetaan, liberalismin aatteelliseen perintöön ja alamme kritisoimaan sitä, tulee politiikasta tunkkaista vastustamisen politiikkaa, jonka voi ehkä sanoa kaataneen vasemmistopuolueet viime eduskuntavaaleissa. Kuka haluaisi vastustaa vapautta? Tietenkään vasemmistopuolueet eivät vastusta arvoliberalismia (no, jälleen tiettyjä demareita lukuun ottamatta), mutta puhe taloudellisesta liberalismistakin on hieman harhaanjohtavaa. Taloudellisessa ”liberalismissa” on hyvin voimakkaita suunnitelmatalouden elementtejä, kuten Teivainen osuvasti huomautti. Pääomilla on tapana kasautua ja samalla kasautuu taloudellinen valta. Kun valta on kasautunut, on turha enää yrittää puhua mistään ”näkymättömästä kädestä”, joka talouden toimintaa ohjaisi, vaan globaaleilla suuryrityksillä on konkreettisia elimiä, joissa ne tekevät päätöksiä ja suunnittelevat toimintaansa. Markkinat eivät tällaisessa tilanteessa ole vapaat, vaan hyvin voimakkaasti säännellyt, ja markkinajohtaja sanelee nuo säännöt. Konkreettisia taloudellisia päätöksiä tehdään yrityksissä, ja nuo päätökset ovat äärimmäisen poliittisia, sillä ne vaikuttavat lukuisten ihmisten toimintaan. Päätöksenteko ei tietenkään ole demokraattista, vaan yrityshierarkian mukaista. Näin on ristiriitaista, että samat yritykset, jotka väittävät olevansa demokratian asialla, samalla haluavat depolitisoida suuren osan päätöksenteosta. Teivainen ehdottaa uusliberalismi-termin korvaajaksi ekonomismia, joka tavoittaa paremmin ilmiön luonteen. Vaikuttaa järkevältä.

Tämä keskustelu liittyy Gramscin hegemoniakäsitykseen. Hegemonia on hallintaa, johon hallitut suostuvat. Gramsci pohti niitä suostuttelun mekanismeja, jotka saavat kapitalistisen järjestelmän häviäjät hyväksymään tämän järjestelmän. ”Terve järki” on suostuttelun keskeinen elementti. Jatkuvasti on käynnissä ideologinen kamppailu siitä, mitä pidetään terveenä järkenä. Terveen järjen mukainen on realistista ja muu on idealistista hourailua. Juuri tämän vuoksi vasemmiston ideat eivät mene läpi: ne eivät ole realistisia. Vasemmistolaista reaalipolitiikkaa on prosenttipolitiikka ja intressipolitiikka. Puhutaan palkankorotuksista ja muista tietyn kansanosan eduista. Jotta saataisiin aikaan todellinen ideologinen keskustelu, tuo uusliberalistinen tai ekonomistinen hegemonia olisi murrettava, tai sille olisi rakennettava vastahegemonia. Tätä Tuomas Rantanenkin lienee lauantain seminaarissa tarkoittanut puhuessaan punavihreistä vastakoneista.

Sosiaalifoorumista heräsi paljon muitakin ajatuksia, mutta ne ehtivät karata jo tiedostamattomaan. Tämän tekstin tarkoitus on dokumentoida ja jäsentää edes joitain ajatuksia. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen sosiaalifoorumiin. Vaikka en ihan heti poliittiseksi aktiiviksi alkaisikaan, on se tämän jälkeen varmasti helpompaa ja todennäköisempää. Ja jos on pakko kysyä ”kenen joukoissa seisot”, on vastaus siihenkin suhteellisen selvä, vaikka en haluakaan sitoutua yksittäiseen poliittiseen puolueeseen. Sitoutumaton punavihreä identiteetti siis vahvistui.

Lopuksi: strukturalismista ja oman tunnekäsityksen kehittelyä

2 vastausta

Arja Hyvönen ja Katariina Oksa puhuivat tunteiden kulttuurisesta vaihtelusta, mutta esittelivät tunneteorioita myös laajemmin. Jälleen käytiin rajanvetoa universalismin ja relativismin välillä, biologisen ja kulttuurisen välillä. Pohdin kulttuuriseen vaihteluun liittyen erityisesti strukturalistista kulttuuriteoriaa.

Kielestä ja kulttuurista

Kulttuuria painottavista näkemyksistä yksi on strukturalistinen. Niin sanotun Sapir-Whorf-hypoteesin mukaan kielen rakenne määrittää myös ajattelun rakennetta. Jokainen sana saa merkityksensä kielen muista sanoista, osana kokonaista kielijärjestelmää. Ferdinand de Saussure kutsui kielijärjestelmää langueksi erotuksena yksittäisen ihmisen puhunnasta, parolesta. Näin ollen on vaikeaa tai jopa mahdotonta täysin ymmärtää mitä jonkun toisen kielen sana tarkoittaa, ellei osaa tuota kieltä kokonaisuudessaan. Suorat käännökset sanasta sanaan eivät ole mahdollisia, koska eri kielissä lähes samaa tarkoittavat sanat asettuvat kuitenkin hieman erilaiseen asemaan koko kielijärjestelmän suhteen.

Saussurelaisen strukturalistisen kieli- ja kulttuuriteorian ongelma on tietysti se, että se olettaa jonkin sellaisen kielijärjestelmän olemassaolon, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä kielen käyttäjistä. Järjestelmä on pysyvä ja määrää aina yksittäisiä puhuntoja. Saussure hylkäsi historiallisen näkökulman – siis kielen muuttumisen ajan myötä – metodologisista syistä halutessaan saada poikkileikkaksen kielen säännöistä.

Tämä näkökulma on kuitenkin kyseenalainen, sillä tässä oletetaan jokin ontologinen entiteetti nimeltään ”kielijärjestelmä”. Analyyttisena käsitteenä kielijärjestelmä toimii, mutta todellisena maailman ominaisuutena ei. On mielestäni jokseenkin selvää, että vaikka voidaankin puhua jostakin intersubjektiivisesta kielijärjestelmästä, se ei missään nimessä ole universaali ja pysyvä (edes tuon kulttuurin edustajien keskuudessa). Strukturalismi korostaa rakenteen määräävyyttä toimijaan ja unohtaa sen, että rakennetta täytyy jatkuvasti toiminna uusintaa toiminnalla että se ei häviä. Tämä johtuu siitä, että rakenne ei ole mikään ontologinen entiteetti, vaan vakiintuneiden toimintojen kokonaisuus.

Käsitys tunteista

Seuraavaksi yritän koota jotenkin käsityksiäni tunteista. On ehkä mainittava, että taustalla minulla on stoalainen tunneteoria, josta innostuin pari vuotta sitten, ja sen jälkeen ehkä spinozalainen tunneteoria, jota voi pitää tavallaan kehitellympänä muotona stoalaisesta teoriasta. Molemmissa näkemyksissä pidetään negatiivisena tunteiden valtaan alistumista. Stoalaiset katsoivat, että tunteet ovat seurausta virheellisestä järjenkäytöstä. Stoalainen mielenrauha syntyy siitä, että kohtaa maailman järjellisesti sellaisena kuin se on ilman intohimoja ja mukautuu maailmanjärjestykseen. Baruch Spinoza kielsi, että järjen avulla voisi täydellisesti hallita tunteita. Hän teki kuitenkin eron aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, joista edelliset ovat järjellisesti tiedostettuja ja jälkimmäiset tiedostamattomia. Olen siis kokenut pääseväni parhaaseen tulokseen (=mielenrauhaan) suhtautumalla kaikkeen mahdollisimman rationaalisesti ja rauhallisesti. Taustalla on myös se stoalainen ajatus, että ihminen ei voi vaikuttaa maailmaa, mutta itseensä voi. En toki suhtaudu kumpaankaan näistä väitteistä mitenkään dogmaattisesti: maailmaankin voi vaikuttaa, ja itsään ei voi ohjailla täydellisesti.

Siirryn filosofiasta enemmän sosiaalitieteen pariin ja jälleen ikuiseen kiistaan universalismin ja relativismin välillä. Harva ihminen haluaa paikantua missään ristiriidassa kumpaankaan naiiviin ääripäähän. Eroja syntyy siinä, miten hahmottaa nuo ääripäät. On jotenkin ymmärrettävää, että ihminen korostaa niitä puolia asiasta, jotka hän ymmärtää. Biologi biologisoi, sosiologi sosiologisoi ja niin edelleen. Jos tarkoituksena on asian ymmärtäminen eikä oman profession arvovallan kasvattaminen, on tietysti tervettä ottaa huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa.

Vaikka universalismi-relativismi-kiistassa minunkin taustani on jälkimmäisen puolella, ei minusta universaalia ihmisluontoa ole syytä täysin hylätä. Ihmiset ovat biologisessa evoluutiossa muodostuneita organismeja, jotka ovat sopeutuneet tietynlaiseen toimintaan. Tästä näkemyksestä tietenkin tekee monimutkaisen se, että ihmiset ovat sopeutuneet sopeutumaan. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että suuri osa aikuisen yksilön tiedoista ja taidoista on opittuja.

Oma näkemykseni tunteista tämän kurssin jälkeen on jokseenkin seuraavanlainen. Tunteet ovat peräisin kahtaalta. Ensinnäkin ihmiset havainnoivat ympäristöään ja sovittavat havaitsemansa aiemmin opittuun. Kognitiivisen psykologian havaintokehän mukaisesti aiemmin opittu puolestaan ohjaa havaitsemista. Toisaalta ihmisella on kyky tietoisesti ajatella ja palauttaa mieleensä aiemmin koettuja asioita. Nämä havaitut tai ajatellut asiat herättävät tiettyjä assosiaatioketjuja, ja niihin liittyy tietynlainen fysiologinen reaktio. Kun ihminen huomaa ja tulkitsee tämän reaktion, se saattaa voimistua. Tässä vaiheessa kuitenkin näkyy jo kulttuurin vaikutus: kuinka nämä fysiologiset reaktiot tulkitaan. Jotkut tulkinnat ja reagointitavat ovat varsin valmiiksi koodautuneita evoluutiossa, ja näitä voidaan pitää suhteellisen universaaleina perusemootioina. Todelliset tilanteet kuitenkin harvoin kuulvat yksioikoisesti minkään yhden emootion alueelle, minkä vuoksi niistä on yhdistelmiä. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita (häpeä, syyllisyys, ylpeys, kateus ym.) voi pitää kehittyneempinä ja monimutkaisempina kuin perustunteita.

Erityisesti sosiaalisten tunteiden kohdalla sosiokulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tunteita esitetään. Toisaalta itse tunnekokemuskin voi olla varsin erilainen riippuen siitä, minkälaisia assosiaatioita siihen liittyy. Tässä kohtaa voisin viitata edellä mainittuun strukturalistiseen teoriaan siitä, että sanoilla on merkitys ainoastaan suhteessa muihin kielijärjestelmän merkkeihin. Kielijärjestelmän voi nähdä kuitenkin elävänä ja muuttuvana instituutiona.

Olen tässä yrittänyt kasata jonkinlaista näkemystä tunteista, joka asettuisi biologisen universalismin ja kulttuurirelativismin välimaastoon, siten kuin minä nuo ääripäät hahmotan.

Suorittamisesta ja sukupuolesta (Tunteiden sosiologia 20.3.)

3 vastausta

Marcus Groth ja suoritusyhteiskunta

Karoliina Reunanen piti esitelmän häpeästä Marcus Grothin ajattelussa. Kyseessä on jokseenkin eksplikoimaton teoria, jossa psykologinen hahmoterapia yhdistetään teatterin tekemiseen. Groth kritisoi perinteistä teatteriteoriaa, jossa pyritään hallitsemaan näyttelijän tunteita. Hänen mielestään ihminen on luonnostaan niin säteilevä ja karismaattinen, että tehdäkseen upeaa teatteria hänen täytyy olla vain lavalla oma itsensä, omien tunteidensa kanssa. Tunne siitä, ettei ole riittävä omana itsenään, altistaa näyttelijän jatkuvalle epäonnistumisen ja sitä kautta häpeän pelolle.

Tässä kohtaa voitaisiin tietysti pohtia, onko ihminen koskaan sellainen mitä Groth tarkoittaa luonnollisella olemisella, ilman suorituspaineen tuottamaa häpeän pelkoa. Onko olemassa sellaista olotilaa, joka olisi vapaa kaikista suorituspaineista? Groth halusi välttää näyttelijällä sellaista tunnetta, että pitäisi olla jollain tietyllä tavalla.

Vaikka ehkä todellisena olotilana tuo ”luonnollisuus” on mahdoton, se voi silti olla hyvä pyrkimys. Pohdiskelin, että kun teatteriteoreettisena näkemyksenä Grothin näkemykset ovat radikaaleja, ovat ne sitä myös laajemmin yhteiskunnalliselle tasolle sovellettuna. Tässä analogiassa siis perinteinen teatterinäkemys korostaa näyttelijän suoritusta ja työtä. En varmaankaan osu kovin paljon ohi väittäessäni, että yhteiskunnan keskeisimpiä arvoja on suorittaminen ja työ. Näillä sanoilla ei tarvi olla vain ahdistava ja rajoittava merkitys, vaan toki hyvänkin saaminen aikaan on suoritus. Joka tapauksessa, vaikka työyhteiskunnan häviämistä on uumoiltu jo pitkään ja jossain tietyssä mielessä työn merkityksen voisi katsoa jopa vähentyneen, suorittaminen ei ainakaan ole vähentynyt. Beckin termein normaalibiografiat ovat katoamassa, ja niiden tilalle yksilölle jää itsereflektio. Kun pitkät työurat jäävät historiaan, henkilökohtaisesta biografiasta tulee entistä tärkeämpi, koska se on työmarkkinoiden valuuttaa. Samalla persoonallisuuden ja joustavuuden merkitys korostuu. Kun persoona on työväline, raja yksityisen henkilön ja työvoimaa myyvän työntekijän välillä hämärtyy. Työ tulee suuremmaksi osaksi yksityistä ja yksityinen työtä.

Tässä suorituskeskeisessä ”projektiyhteiskunnassa” ei tunnu olevan kovin paljon tilaa vapautua niistä asioista, mitä pitäisi tehdä ja olla ”luonnollisesti” oma itsensä. Ehkä Grothin ajatusta olisikin ihan terveellistä yleistää laajemmallekin yhteiskuntaan kuin vain teatteriin.

Sukupuoli ja vihan purkaminen

Anna Mustosen esitys koski aggression ja sukupuoliroolien suhdetta ja pääargumenttina oli, että sukupuolten väliset erot selittyvät enemmän erilaisilla sosialisaatioilla kuin luonnollisilla eroilla. Tätä luonto vastaan kulttuuri -kamppailua jo itsekin tovin käyneenä minusta tuntuu, että yksioikoinen erottelu aiheuttaa vain ongelmia. Jos hyväksyy evoluutioteorian ja sen, että ihminen on eläin, on loogista myös hyväksyä se, että biologia todella vaikuttaa myös jokapäiväiseen elämäämme kaiken kulttuurin keskelläkin. Vaikka rajanveto on vaikeaa, biologiset tekijät on syytä tiedostaa. Sukupuoliroolit ovat erilaisia jo apinoilla, eli voisi olettaa erojen olevan myös biologisia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö opittu kulttuuri vaikuttaisi merkittävästi siihen, millaista on olla nainen tai mies.

Toinen esityksen yhteydessä miettimäni kysymys koski vihan purkamista. Voiko vihan tunteen siis ”purkaa” vaikka hakkaamalla halkoja tai pelaamalla väkivaltaisia pelejä? Esityksessä kerrottiin tutkimuksista, joiden perusteella aggression purkaminen ei vähennä sitä vaan pikemminkin lisää. Tietysti tässä pitäisi olla käsitteet, kuten ”aggressio” ja ”purkaminen” tarkasti selvillä. Freud aikanaan sanoi, että ihmisen kyky sublimaatioon eli negatiivisten tunteiden kanavoimiseen johonkin hyödylliseen on yhteiskunnallisen kehityksen edellytys. Veikkaisin, että purkamisen tavalla on paljon merkitystä. Jos esimerkiksi vihan tunteen kanavoi fyysiseen toimintaan, kuten halkojen hakkaamiseen, on minusta ihan luonnollista, että jo endorfiini huolehtii osaltaan vihan sammumisesta.

Sen sijaan esimerkiksi tietokonepeleistä on tässä yhteydessä keskusteltu hyvin kiivaasti. Luulen, että yksittäinen tekijä, kuten ”väkivaltaisen tietokonepelin pelaaminen”, ei sellaisenaan vielä liikauta vihan tunnetta suuntaan tai toiseen. Paljon riippuu niistä kognitiivisista prosesseista, joita pelaajalla pelin aikana on käynnissä. Tietenkin on otettava huomioon myös se, miten paljon pelit osallistuvat yksilön sosiaalistamiseen, eli saako hän peleistä esimerkiksi väkivaltaisen käyttäytymisen malleja, jotka hän lähes sellaisenaan soveltaa omaan elämäänsä. Mitään yksioikoista vastausta en tähänkään halua antaa, varsinkin kun tunnen suhteellisen omakohtaisesti kuinka mieltä nostattava tietokonepeleihin liittynyt/liittyvä moraalinen paniikki oli. Itse olen pelannut väkivaltaisia pelejä koko elämäni ja pidän itseäni reilusti keskimääräistä rauhallisempana ihmisenä.

Julkinen keskustelu Jeesuksesta

1 vastaus

Sain eräältä tutulta ohimennen ketjukirjeen, jossa puhuttiin Jeesuksesta. En ollut siitä kovin ilahtunut, mutta ajatuksia se herätti, kuten sen käsittääkseni oli tarkoituskin. Koska viestin yksi tarkoituksista oli avata julkinen keskustelu Jeesuksesta, teen sen tässä. Purin ensimmäiset ajatukset, mitä tuosta viestistä tai aihepiiristä tuli mieleeni.

Fwd: tämän viestin lähettäminen ei hävetä minua

> >>>>>>>>TÄMÄ ON TÄRKEÄ JA VOIMAKAS VIESTI. LUE SE KOKONAAN, OLE HYVÄ.

Tämä viesti on erilainen, kuin ne monet hupailut, joita lähetämme toisillemme. Tämä ei ole vitsi eikä hauska. Ainoa tarkoitus on saada sinut ajattelemaan…………
***
TIKKATESTI

Nuori nainen nimeltä Sally muistaa kokemuksen, jonka hän sai seminaarissa, jonka piti tohtori Smith. Sallyn mukaan tohtori Smith tunnettiin huolellisesti valmistelluista luennoistaan. Eräänä päivänä Sally käveli seminaariin ja tiesi, että edessä oli hauska päivä. Seinällä oli iso maalitaulu, ja läheisellä pöydällä oli paljon tikkoja. Tohtori Smith pyysi oppilaitaan piirtämään kuvan jostakusta, josta eivät pitäneet, tai joka sai heidät vihaiseksi. Hän antaisi heidän heittää tikoilla piirtämiään kuvia. Sallyn ystävä piirsi kuvan tytöstä, joka oli vienyt häneltä poikaystävän.

Eräs toinen ystävä piirsi kuvan pikkuveljestään. Sally piirsi yksityiskohtaisen kuvan entisestä ystävästään, aina kasvojen pisamia myöten. Hän oli tyytyväinen onnistuneeseen kuvaansa. Opiskelijat muodostivat jonon ja alkoivat heitellä tikkoja. Jotkut heittivät omansa niin suurella voimalla, että heidän maalitauluiksi asettamansa kuvat repeilivät. Sally odotti innolla omaa vuoroaan ja pettyi kovasti kun tohtori Smith käski oppilaiden palata paikoilleen käytettävissä olevan ajan rajallisuuden vuoksi. Sallyn istuessa ja ajatellessa, kuinka vihainen hän oli siksi, ettei ollut päässyt heittämään tikkoja piirtämäänsä kuvaan, tohtori Smith alkoi irroittaa suurta maalitaulua seinältä.

Sen alla oli kuva Jeesuksesta. Täydellinen hiljaisuus valtasi huoneen, kun jokainen opiskelija katseli Jeesuksen runneltua kuvaa: reiät ja repeämät peittivät Hänen kasvonsa, ja Hänen silmänsä oli puhkottu. Tohtori Smith sanoi vain nämä sanat: ’Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle niistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’ ’ Matt. 25:40
Muita sanoja ei tarvittu. Kyyneleet täyttivät oppilaiden silmät, jotka olivat kiinnittyneet Jeesuksen kuvaan. Tämä on helppo testi. Saat pisteitä 100 tai nolla. Valinta on sinun. Jeesus on sanonut: ’Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpevä, kun hän tulee kunniassaan, Isänsä ja
pyhien enkelien kirkkaudessa.’ Luuk. 9:26 Jos et häpeä tätä, ole hyvä ja seuraa ohjeita. Jos et häpeä … lähetä tämä eteenpäin.
Jos häpeät … poista tämä.

***

Eräänä päivänä Saatana ja Jeesus keskustelivat. Saatana oli juuri tullut Eedenin puutarhasta, ja ylvästeli ja kerskaili.

’Kyllä vain, sain juuri saaliikseni kokonaisen maailman täynnä ihmisiä. Tiesin, etteivät he voineet vastustaa käyttämääni syöttiä. Nappasin heidät kaikki!’
’Mitä aiot tehdä heille?’ Jeesus kysyi.
Saatana vastasi: ’Oi, minulla tulee olemaan hauskaa. Opetan heille kuinka naida toisiaan ja erota toisistaan, kuinka vihata toisia ja käyttää heitä hyväksi, kuinka juoda ja polttaa ja kirota. Opetan heille, kuinka he voivat keksiä aseita ja pommeja ja tappaa toisensa. Minulla tosiaan tulee olemaan
hauskaa!’
’Ja mitä aiot tehdä sitten, kun olet kuluttanut heidät loppuun?’, Jeesus kysyi.
’Minä tapan heidät’, Saatana ylpeili.
’Paljonko haluat heistä?’ Jeesus kysyi.
’Mitä? Et sinä halua niitä ihmisiä! Ei heistä ole sinulle hyötyä. Lunastat heidät, ja he vain vihaavat sinua. He sylkevät päällesi, kiroavat sinua ja tappavat sinut! Et sinä heitä halua!!’
’Kuinka paljon?’ Jeesus kysyi uudelleen.
Saatana katsoi Jeesusta ja irvisti. ’Kaikki sinun kyyneleesi, ja kaiken sinun veresi.’
Jeesus sanoi: ’SOVITTU!’ Sitten Hän maksoi hinnan.

***

Eikö olekin hupaisaa, miten helppoa ihmisten on hylätä Jumala ja sitten ihmetellä, miksi maailma menee päin helvettiä? Eikö olekin hupaisaa, miten me uskomme kaiken, mitä lehdissä lukee, mutta
kyseenalaistamme Raamatun sanan? Eikö olekin hupaisaa, että jokainen haluaa päästä taivaaseen,
kunhan heidän ei tarvitse uskoa, ajatella, sanoa tai tehdä mitään, mihin Raamattu kehottaa? Vai onko se pikemminkin pelottavaa? Eikö olekin hupaisaa, kuinka joku voi sanoa ’Minä uskon Jumalaan’ ja silti
seurata Saatanaa? (Joka sivumennen sanottuna myös ’uskoo’ Jumalaan.) Eikö olekin hupaisaa, kuinka voit lähettää tuhansia vitsejä sähköpostilla, ja ne leviävät valon nopeudella, mutta kun aiot lähettää viestejä, joissa puhutaan Herrasta, harkitset kahdesti? Eikö olekin hupaisaa, kuinka kaikki irstas, raaka, rivo ja säädytön leviää vapaasti internetissä, mutta julkinen keskustelu Jeesuksesta tukahdutetaan kouluissa ja työpaikoilla? Eikö olekin hupaisaa, kuinka joku voi palaa Jeesuksen tulta sunnuntaisin,
mutta olla loput kuusi päivää näkymätön kristitty? Naurattaako? Eikö olekin hupaisaa, että kun lähettää tätä viestiä eteenpäin, et valitse osoitekirjasi kaikkia henkilöitä, koska et ole varma, mihin he uskovat tai mitä he ajattelevat sinusta, jos lukevat tämän? Eikö olekin hupaisaa, että voin huolehtia muiden ihmisten mielipiteistä enemmän, kuin siitä, mitä Jumala minusta ajattelee? Lähetätkö SINÄ tämän viestin eteenpäin? Minä lähetin.

Re: tämän viestin lähettäminen ei hävetä minua

Moi.

Viestin tarkoitus oli herättää ajatuksia. Tässä on joitain ajatuksia, joita minussa heräsi. Oletan, että sinä seisot viestin takana, ja lähetit sen juuri siksi eteenpäin.

Viestin otsikko on asiallinen. Minusta ei ole mitään syytä hävetä sitä, että on uskossa. Minusta katsomukselliset asiat ovat jokaisen ihmisen henkilökohtainen asia, joihin ei pitäisi puuttua, ellei katsomuksesta ole muille haittaa. Esim. kansallissosialistiseen ajatusmaailmaan on minusta asiallista puuttua. Ihmiset ovat erilaisia, ajattelevat erilailla, mutta heitä tulee silti suvaita ja kunnioittaa.

Olen myös melkolailla samaa mieltä siitä, mitä viestissä sanotaan ns. tapakristityistä. He ovat kristittyjä siksi, että he muuten tukehtuisivat omaan kuolemanpelkoonsa. He eivät jaksa ajatella asiaa loppuun asti, tämä niin sanottu kristillisyys tarjoaa heille mielenrauhan ja maailmanselityksen. Osa tapakristityistä on kristittyjä myös sen takia, ”koska muutkin ovat”. He eivät halua siis erottua joukosta.

Siitä olen eri mieltä, että julkinen uskonnollinen keskustelu tukahdutettaisiin mitenkään erityisesti. On totta, että näistä asioista harvoin puhutaan, mutta työpaikoilla, kouluissa ja muualla on myös lukemattomia muita aiheita, joista ei puhuta. Äärimmäisen tärkeistä aiheista, kuten poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutoksesta (ja mitä sille pitäisi tehdä), syrjinnästä, kiusaamisesta ja suuremmista ihmisoikeusrikkomuksista, rakenteellisesta eriarvoisuudesta, globaalista eriarvoisuudesta, mielenterveysongelmista tai vaikka markkinamekanismin leviämisestä julkiselle sektorille tuskin puhutaan joka päivä näissä laitoksissa. Minusta olisi mahtavaa, jos ihmiset olisivat valmiita avoimeen keskusteluun aiheesta kuin aiheesta. Sellaiseen keskusteluun, jossa otettaisiin huomioon useita erilaisia näkemyksiä ja parhaassa tapauksessa oltaisiin lopulta enemmän samaa mieltä asioista kuin aikaisemmin. Uskonnollisessa keskustelussa minusta tuntuu pikemminkin niin, että kun joku herättelee keskustelua kriittisillä kannanotoilla, julkinen moraalinen paniikki tukahduttaa sen alta aikayksikön.

Sitten enemmän uskon sisältöön liittyviä ajatuksiani.

Kysymys Saatanasta ja pahuudesta on pitkään askarruttanut minua. Jos kaikki on kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan luomaa, hänen on täytynyt tietää mitä hänen luomuksilleen tulee tapahtumaan. Enkelit ovat kristinuskossa Jumalan palvelijoita, joilla ei käsittääkseni ole vapaata tahtoa kuten ihmisillä. Jos he toimivat aina Jumalan tahdon mukaisesti, kuinka Luciferin lankeaminen oli mahdollista? Ihmisiin tämä tarina liittyy paratiisikertomuksesta lähtien. Ihmiset luotiin vapaiksi. Vain yhtä asiaa ei saanut tehdä, eli tietenkin syödä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä. Mikä tuon puun merkitys paratiisissa oli? Kaikkivaltias Jumala ei sellaista tarvitse, eikä luultavasti eläimetkään. Minun on siis vaikea ymmärtää, miksi Jumala olisi luonut tuon puun ja sen jälkeen kieltänyt ihmisiä syömästä siitä. Ja jos kyseessä oli hyvän ja pahan tiedon puu, miksei siitä saanut syödä? Eikö Jumala halunnut antaa ihmisille tietoa siitä mikä on hyvää ja pahaa? Jos ihmiset on luotu vapaiksi, eivätkö he tekisi parhaita valintoja juuri tuon tiedon avulla? Kaikkitietävä Jumala myös varmasti tiesi, että Saatana on paratiisissa ja myös sen, että ihminen sortuisi Saatanan houkutukselle.

Jos ennen Jeesusta Saatana hallitsi koko maailmaa, kuten tuossa lähettämässäsi tekstissä sanotaan, mitä tapahtui Vanhan Testamentin uskoville juutalaisille? Joutuivatko he helvettiin? Ja jos Jeesuksen kuolema sovitti kaikki ihmisten synnit, mitä tarvetta silloin on uskon nimissä tehdä mitään? Toki ihminen voi käyttäytyä moraalisesti vain senkin takia, että haluaa kunnioittaa muita. Mutta miksi tämä kristitty huoli maailman tilasta, jos synnit on sovitettu ja ihmiset pelastettu yksin Jumalan armosta?

Lisäksi minulla on paljon kysymyksiä Jeesuksesta, Taivaasta, Helvetistä, tuomiopäivästä, kirkosta ja muista uskonnollisista yhteisöistä sekä suomalaisesta valtionkirkkomallista, mutta jätettäköön ne nyt pois ettei viesti paisu enempää kuin se jo nyt on paisunut.

Minä haluan ymmärtää kristinuskoa, mutta se on vaikeaa. Siksi en voi olla tosiuskovainen. Tapakristitty en halua olla, koska haluan ajatella asioita. En myöskään pelkää kuolemaa, koska siinä häviää ainoastaan minun minuuteni ja ruumiini. En koe itseäni koko maailman kannalta niin merkittäväksi, että se olisi minusta järin surullista. Minun jälkeeni ihmiset kuitenkin muistavat minut ja elämäni aikana tekemäni teot jäävät historiaan eikä niitä saa tekemättömiksi. Muut yhtä arvokkaat ihmiset jatkavat minun jälkeeni.

Tämän vastauksen tarkoitus on sama kuin alun perin välittämäsi viestin: herättää ajatuksia.

-Juho

Xubuntu vanhalle koneelle

2 vastausta

Nonni. Kävin laittamassa viikonloppuna kymmenen vuotta vanhalle koneelle Xubuntun. Prosessori oli joku Intel Celeron ~500 MHz, muistia oili 192 Mb. Kone oli saatu jostain käytettynä ja Windows 98:llä varustettuna. Netti ei toiminut, vaikka sitä oli ainakin kolme harrastelijaa käynyt vääntämässä. En jaksanut yrittää varttia pidempään, ja yllättäen Xubuntun Live-CD:llä netti toimi heti ilman mitään toimenpiteitä. 😀 Ongelmiakin oli. Yla- ja alapaneelit eivät näkyneet ollenkaan. Päätettiin kuitenkin kokeilla, sillä Windows 98:lla ei enää kukaan tee mitään, ja kone oli muuten haaskuuseen menossa. Asennus sujui parin kaatumisen jälkeen hyvin, ja asennettuna Xubuntu toimi moitteettomasti.

Paras juttu koko operaatiossa oli hyvä mieli siitä, että Xubuntu soveltuu enemmän kuin hyvin noinkin vanhalle masiinalle. Muutosvastarintaa siirtymisessä ei juuri ollut, sillä koneen käyttäjät eivät olleet säätäneet paljoa Windowsinkaan kanssa ja oppineet sen tavoille. Käyttötarkoitus oli lähinnä tekstinkäsittely ja netin selailu, mikä ei eroa nimeksikään kaupallisista käyttöjärjestelmistä.

Hip hei!