Aihearkisto: sosiologia

Sosiologia 1965: Poliittisen järjestelmän legitimiteetistä ja karismaattisista johtajista

3 vastausta

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Politiikan sosiologiasta on tunnettua, miten poliittisesti epävakaat maat yleensä ovat sellaisia, joissa suuria ryhmiä on pidetty poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella senkin jälkeen, kun ryhmät ovat kehittyneet poliittisesti tietoisiksi ja vaatineet mahdollisuuksia osallistua politiikkaan. Tällaiset ryhmät eivät pidä vallitsevaa poliittista järjestelmää hyväksyttävänä, legitiiminä, ja kun tällainen järjestelmän legitiimisyyden epäily kerran on syntynyt, se helposti tulee traditioksi.”

“Mielenkiintoisin Weberin kolmesta tyypistä, ainakin saksalaisen yhteiskuntarakenteen tuntemuksen kannalta, on kuitenkin karismaattinen johtajuus. Nimitys johtuu kreikankielisestä sanasta kharisma ja merkitsee armolahjaa. Karismaattisen johtajan auktoriteetti ei perustu viralliseen asemaan, vaan häntä kannatetaan juuri hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia. Weber ei kuitenkaan oikeastaan lainkaan tähdennä johtajaominaisuuksia vaan nimenomaan kannattajien asenteita. Kun kannattajat näkevät johtajassaan sellaisia ominaisuuksia, että häntä seurataan riippumatta hänen virallisesta asemastaan, byrokraattisesta vallasta, perinteistä tai yleispätevistä säännöistä, on karismaattinen johtaja syntynyt. Suuret uskontojen luojat ja vallankumouksien tekijät ovat karismaattisen johtajan tyypillisimpiä edustajia. Weberin karismaattisen johtajan käsittely on kiinnostava etenkin silloin, kun auktoriteetin käsite yhdistetään legitiimisyyden käsitteeseen. Kun on epäilyjä legitiimisyydestä ja legitiimisyysristiriitoja, karismaattiset johtajat astuvat näyttämölle.”

“On kiinnostavaa panna merkille, miten Weber on ambivalentti ja epävarma käsitellessään karismaattista johtajuutta. Tällainen ambivalenttisuus on myös varsin ymmärrettävää. Jotkut historian suurina ja jaloina pidetyt henkilöt ovat olleet karismaattisia johtajia. Sellainen oli, jos nojaamme Lipsetin tutkimukseen Amerikan Yhdysvaltojen synnystä, George Washington. […] On tietenkin helppo löytää karismaattisia johtajia, jotka ovat toimineet täysin eri lailla kuin George Washington. Weberiä käsiteltäessä lähin esimerkki tästä on hänen maanmiehensä Adolf Hitler.”

Allardt, Erik (1965) Max Weber. Sosiologia 2:1, 25-33.

Kuulostaako tutulta: suuri joukko poliittisesti tietoiseksi tulleita ihmisiä, jotka ovat kuitenkin poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella? Karismaattisia johtajia seuraavat usein oman asemansa huonontumista pelkäävät ihmiset, ja jos tuolle huonontumiselle – fiktiiviselle tai todelliselle – löytyy jostain selkeä syy – fiktiivinen tai todellinen – kulminoituvat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat siihen. Taitava populisti haistaa pelon ja keksii syyn – fiktiivisen tai todellisen. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on myös varsin helppoa perustaa oma julkinen tila, jos ”valtamedian” legitimiteetti tuntuu kyseenalaiselta, mikä tietysti saa muut ymmälleen.

Kullekin jääköön harkinnan varaiseksi nyt, kuinka todellista tai fiktiivistä on se aseman huonontuminen, jonka pelko on ruokkinut tämän hetken suurimman karismaattiseen auktoriteettiin perustuvan liikkeen, Perussuomalaisten, kannatusta, ja kuinka todenmukainen on Perussuomalaisten analyysi tuon huonontumisen syistä. Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, mitä liikkeessä tapahtuuu, kun karismaattisen auktoriteetin vetovoima alkaa hiipua.

Sosiologia 1964: Tutkijoiden osallistumisesta politiikkaan

1 vastaus

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla. Keskustelua numerossa 1:4, vuodelta 1964.

“Tiedemiesten osallistuminen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun on jatkuvasti pulmallinen ja erimielisyyttä herättävä kysymys. Toisaalta tiedemiehiä moititaan syrjään vetäytymisestä; toisaalta osallistuvia tutkijoita saatetaan arvostella tiedemiehelle sopimattomasta subjektiivisuudesta ja tieteen arvovallan vaarantamisesta.” (Sosiologia-lehden toimitus)

—

“Olennaista keskustelun tason kohottamisessa ei niinkään ole ala-arvoisten puheenvuorojen karsiminen, vaikka Suomessa lienee siinäkin suhteessa paljon tekemistä. Olennaista on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa tutkija katsoo kannattavan uhrata aikaansa ja työrauhaansa niin paljon kuin ajankohtaiseen keskusteluun puuttuminen vaatii.”

“Sekä tutkijoiden että lukevan yleisön tulisi entistä enemmän oppia tarkastelemaan tutkijoiden puheenvuoroja askeleina totuuden etsimisessä eikä valmiitten totuuksien levittämisenä. Varsinkin juuri yhteiskuntatieteiden kohdalla virherajat ovat yleensä niin väljät ja ilmiöt niin moniniaset, että terveellisempi kuin kysymys: “Tosi vai väärä?” on usein kysymys: “Missä määrin esitetyt näkökohdat luovat valoa puheena olevaan asiaan?”” (Jaakko Hintikka, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori)

—

“Väitteitä, että tiedemies on “sopimaton” politiikkaan, on alettu esittää vasta nyt, kun eräät nuoret valtio- ja yhteiskuntatieteilijät ovat omaksuneet sosialistisia mielipiteitä tai eritelleet myönteisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen ongelmia.”

“Heiltä ei voida vaatia “täydellistä objektiivisuutta”, koska sellaista ei ole itse tieteessäkään. Ei heiltä myöskään voida vaatia, että he päiväkohtaisia kannanottoja esittäessään peittäisivät tiedemiesasemansa, sillä silloin olisi yhtä lailla vaadittava, että lukkari, lääkäri, poliisi, virkamies, maatalouskonsulentti ja kätilö naamioisivat ammattinsa puhuessaan ajankohtaisista aiheista, etteivät ammattinsa kyltillä “johtaisi harhaan” kansalaisia.” (Jorma Simpura, Kansan Uutisten päätoimittaja)

—

“Kannatan yleensä jyrkkää eroa tiedemiehen ja poliittisesti aktiivisen kansalaisen välillä, vaikka nämä ominaisuudet voivat yhdistyä samaan henkilöön. Poliitikon tavoitteethan ovat käytännöllistä laatua, ja hänen toimintaansa säännöstelevät ‘poliittisesti mahdollisen’ ja ‘taktillisesti tarkoituksenmukaisen’ ankarat säännöt. Henkinen kuri, johon hänen on alistuttava, on yhtä ankara kuin tiedemiehelle ominainen, mutta se on laadultaan aivan toista. Hänen täytyy erityisesti ottaa huomioon vaatimukset, jotka yhteistyö samoja päämääriä ajavan ryhmän jäsenten kanssa asettaa, sekä tämän ryhmän kilpailusuhde muihin ryhmiin nähden. Tämän takia hän ei – toisin kuin tiedemies – aina voi ilmaista mielipidettään täysin vapaasti.” (Jan-Magnus Jansson, Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori)

—

“Jos tiedemies pysyttelee tarkoin oman tieteensä piirissä ja esittää vain tieteellisen tutkimuksen tuloksia – sekä muiden että omiaan – hän myös suurelle yleisölle puhuessaan ja kirjoittaessaan pitäytyy omassa ammattiroolissaan. Tällöin hän ei tuota kenellekään pettymystä esiintymällä muuna kuin tiedemiehenä. Mutta asia muuttuu ongelmalliseksi, jos tiedemies – lähinnä ajattelen tässä kansantalouden, sosiologian tai sosiaalipsykologian edustajaa – osallistuu päivän poliittiseen debattiin ja esittää omia henkilökohtaisia arvoarvostelmiaan: ei niin vaan näin olisi meneteltävä. […] Näin tehdessään hän tuottaa pettymyksen ainakin niille, jotka olisivat toivoneet hänen pysyttelevän tiukasti tiedemiehen puolueettomassa ja objektiivisessa roolissa. Sanomattakin on selvää, että nämä pettyneet ja närkästyneet ovat niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen kannanottojaan. […] Mutta osallistuja itse saa toisin ajattelevien taholta osakseen ehkä ankarampaakin arvostelua kuin tavallinen poliitikko, ja hänelle voi olla siitä haittaakin tiedemiehen urallaan.” (Väinö Peltonen, Aamulehden päätoimittaja)

—

Kiinnostavaa ja yhä ajankohtaista keskustelua. Itselleni ainakin viime aikoina hyvin tuttua pohdiskelua, kun olen yrittänyt yhdistää poliittisen sitoutumattomuuden, pääsääntöisesti vihreät mielipiteet sekä yhteiskuntatieteen opiskelijan ja tutkijan roolit. 1960-luvun keskustelusta nykypäivään voisi siirtää melkolailla kaiken muun paitsi vanhanaikaisella tavalla sukupuolittuneen kielenkäytön.

Sosiologia 1964: Perintötekijöiden ja ympäristötekijöiden suhteesta

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

“Kiista perintötekijäin ja ympäristön suhteellisesta merkityksestä on tyyntynyt. Ajoittain kiivaan tieteellisen mielipiteiden vaihdon 1920- ja 1930-luvulla voidaan sanoa rauenneen ongelman ratkaisemattomuuteen ja Salomon tuomioon: ei perintoä eikä ympäristöä ole olemassa erillisinä, vaan perintötekijät ja ympäristö säätelevät yhteisesti kaikkea inhimillistä käyttäytymistä. […] Tulen tässä käsittelemään sosiologiselta kannalta menetelmää, jonka on katsottu erityisesti soveltuvan perintötekijäin ja ympäristön vaikutuksien valaisemiseen, nimittäin kaksosmenetelmää.”

“On syytä vielä selventää, mitä tarkoitetaan perintötekijäin ja ympäristön yhteisvariaatiolla. Se tarkoittaa, että henkilön perintötekijät vaikuttavat siihen, minkälaisen ympäristön hän valitsee. Voidaan ajatella, että henkilö joka peruasultaan on erittäin älykäs, hakeutuu älykkääseen ympäristöön ja että hänen älyllisille edellytyksilleen tarjotaan uusia virikkeitä, niin että hänen tuloksensa testissä tulee erittäin korkeaksi.”

“Miten perintötekijäin ja ympäristön yhteisvariaation voimakkuus ja perintötekijöiden aiheuttaman varianssin osuus eri variaabeleilla vaihtelevat eri yhteiskunnissa? Jos voimme valaista näitä kysymyksiä, saamme lujemman pohjan pyrkiessämme ratkaisemaan, mitä ilmiöitä ei kannata tutkia sosiologiselta näkökannalta.”

“Puhuttaessa kaksostutkimusten sosiologisista näkymistä ainakin kaksi näkökohtaa osoittautuu tärkeäksi. Ensiksi on tähdellistä tutkia, miten sosiaalinen rakenne vaikuttaa perintötekijäin ja ympäristön välisiin yhteyksiin. Toiseksi on tärkeätä tarkastella kaksosia sosiaalisena ryhmänä ja selvittää, miten kaksosparin suhteet vaikuttavat käyttäytymiseen.”

Bruun, Kettil (1964) Kaksostutkimuksen sosiologisia näkymiä. Sosiologia 2:1, 70-75.

Klassisesta kiistasta on kirjoitettu varsin fiksusti 60-luvulla, ja lisäksi Bruun ottaa kaksostutkimukseen erityisen sosiologisen tulokulman: kaksosten keskinäiset sosiaaliset suhteet. Eikä tekstissä ole merkkiäkään viimeaikaisten tiedesotien räyhäkkyydestä.

Sosiologia 1964: Fiktio sosiologin apuvälineenä

Vastaa

Tämä on välähdys suomalaisen sosiologian historiasta siten kuin se ilmenee Sosiologia-lehden sivuilla.

”Sosiologi, joka laiminlyö kaunokirjallisuuden, ei köyhdy ainoastaan ihmisenä, vaan myöskin yhteiskunnan tutkijana.”

”Romaanikirjallisuus ei luonnollisesti voi korvata järjestelmällisesti kartutettua, empiirisesti todennettua tietoa ihmisestä ja yhteiskunnasta. Mutta kirjallisuus voi kyllä tarjota vihjeitä ja ideoita sosiologille sekä auttaa häntä havainnollistamaan käsitteitään ja väitteitään.”

Eskola, Antti (1964) Sosiologi ja kaunokirjallisuus. Sosiologia 1:1, 42-43.

Antti Eskola esittelee Lewis A. Coserin teosta Sociology Through Literature: An Introductory Reader (1963). Esimerkkeinä sosiologisesti mielenkiintoisista kirjoista mainitaan Steinbeckiä, Tolstoita ja Dostojevskiä. 2010-luvulla tuntuu, että vastaavan väitteen voisi tehdä paljon moninaisemmasta populaarikulttuurin ja fiktion joukosta. Kulttuurituotteet voivat tutkimuskohteiden lisäksi toimia myös sosiologisen inspiraation lähteinä ja havainnollistajina. Ilmeisinä esimerkkeinä tulevat äkkiä mieleen vaikkapa HBO:n sarjat Kylmä rinki (totaaliset instituutiot, etnisyys) ja Sinkkuelämää (individualismi, parisuhde-elämä, keskiluokka) sekä tosi-tv-ohjelma Big Brother (ryhmänmuodostus, ekshibitionismi, juhliminen). Pelaamista harrastaneena ja tutkineena tekee mieli tietenkin mainita myös vaikkapa kaupunkisuunnittelupeli SimCity, dystooppiset tulevaisuusvisiot Bioshockeissa ja Fallouteissa, ydinasevarustelu Metal Gear Solideissa ja ideologiset kamppailut Sid Meier’s Alpha Centaurissa. Keksi itse lisää.

Sosiologia 1964: Luokkatietoisuudesta ja kerrostumatietoisuudesta

2 vastausta

Aloitin tällä viikolla Westermarck-seuran harjoittelijana, ja pääasiassa töihini kuuluu vanhojen Sosiologia-lehtien lukeminen ja asiasanoittaminen sekä Sosiologia-lehden opetuskansion kokoaminen. Tämä on oivallinen tilaisuus tutustua suomalaisen sosiologian historiaan. Ajattelin, että pienellä vaivalla voin jakaa osan lukemastani myös muille kiinnostuneille.

Sosiologia-lehti on ilmestynyt vuodesta 1964, yli 46 vuotta. Aikaa on kulunut niin, että sekä sosiologia tieteenä että sen tarkastelema yhteiskunta ovat ehtineet muuttua varsin paljon. Vaan oikeastaan kuinka paljon? Jonkinlaisen kuvan muutoksesta ehkä voi saada Sosiologiaa lukemalla. Tarkoituksenani on paljastaa sitä myös muille artikkeleista napattujen pienten katkelmien kautta. Optimistina voisin ajatella, että sivutuotteena kohenee sekä kirjoittajalla että lukijalla sekä sosiologinen historiatietoisuus, että myös kiinnostus vuosien takaista sosiologiaa kohtaan.

Aloitetaan.

”Jos tehdään ero lähinnä arvonantoon perustuvan kerrostumajaon ja valtaan perustuvan luokkajaon välillä, on syytä tehdä myös vastaava ero kerrostumatietoisuuden ja luokkatietoisuuden välillä. Hallussani olevan empiirisen aineiston nojalla on myös syytä olettaa, että sosiaalidemokraatit ovat kansandemokraattisia äänestäjiä tietoisempia asemastaan kerrostumahierarkiassa, kun taas jälkimmäiset ovat luokkatietoisempia. Sosiaalidemokraatit näet ilmoittavat useammin kuin kansandemokraatit kuuluvansa työväestöön, kun haastateltavilta kysytään mihin kerrostumiin he kuuluvat. Sen sijaan kansandemokraatit ovat huomattavasti luokkatietoisempia taloudellista valtaa koskevissa kysymyksissä.”

Allardt, Erik (1964) Yhdenmukaisuus, solidaarisuus ja konfliktit. Sosiologia 1:1, 2-13.

Allardtin mukaan puolueiden äänestäjien välillä on myös selkeä ero siinä, kenelle he mieluiten osoittavat solidaarisuuttaan. Sosiaalidemokraatit äänestäisivät mielummin porvaripuolueita kuin kansandemokraatteja, kansandemokraateilla taas demarit ovat yleisimmin toisena vaihtoehtona. Artikkelissa ei varsinaisesti ole kysymys luokkatutkimuksesta, vaan luokka-asemaa ja kerrostuneisuutta käsittelemällä päädytään laajempiin teemoihin, otsikon mukaisesti: yhdenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja konflikteihin. Kiinnostavaa on se, että kansandemokraattien puoluekannatus päätyy indikoimaan melko suoraan yhteiskunnassa vallitsevaa luokkatietoisuutta. Jos 1960-luvun SKDL:n kannatus siitä mahdollisesti kertoikin, miten on 2010-luvun Vasemmistoliiton laita?

Katselen työni jälkiä

Vastaa

Olisikohan aika pysähtyä hetkeksi katsomaan, mitä on tullut tehtyä viime aikoina. Tarkoitan tietysti sellaisessa sankarin kilven kiilloitusmielessä vain itse eniten arvostamiani asioita, en mitenkään erityisen kokonaisvaltaisessa mielessä. Sankariasetelmaa ei ehkä lainkaan lievennä se, että otsikko on napattu Antti Eskolan tuoreen retrospektiivisen teoksen alaotsikosta. En kuitenkaan aio maalailla ajan henkeä (Eskolan kirjan pääotsikko on Mikä henki meitä kantaa?), vaan tyydyn ihan vaan katselemaan työni jälkiä.

Kysymys on siis muutamasta itselleni tärkeimmästä kirjoitustyöstä, jotka valmistuivat viime vuoden aikana, ja jotka löytyvät alta lyhyiden selostusten kera. Pelaajabarometri 2009 poikkeaa muista teksteistä sikäli, että tein sitä palkkatyönä ollessani kesällä harjoittelussa Tampereen yliopiston Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Muut tekstit liittyvät enemmän tai vähemmän suoraan opiskeluun.

Ikkunoita, omenoita ja pingviinejä. Käyttöjärjestelmät Linuxin käyttäjien konstruktioina. (pdf)

Kandidaatintutkielma oli ensimmäinen alusta loppuun asti toteutettu empiirinen tutkimukseni ja harjoituksena varsin mainio. Vaatimattomuuden nimissä todettakoon tässä, että olin työtä tehdessäni juuri kiinnostunut harjoittamaan empiirisen tutkimuksen tekemisen taitojani, en niinkään tuottamaan yhteiskunnallisesti relevantteja tutkimustuloksia. Tutkimuskysymyksenä oli, millaisia merkityksiä Linuxin käyttäjät liittävät oman käyttöjärjestelmänsä lisäksi Windowsiin ja Mac OS X:ään ja onko heidän keskuudessaan tässä suhteessa vaihtelua. Tutkin aihetta sähköisesti kerätyllä lomakeaineistolla, johon etsin vastaajia erilaisilta Linux-yhteisöjen ja yliopiston ainejärjestöjen sähköpostilistoilta, minkä lisäksi vastauspyyntö oli muutamassa blogissa. Vastauksia kertyikin yllättävän paljon, 536.

Teoreettisena taustana on Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologiasta sekä Kuhnin tieteenfilosofiasta ponnistava konstruktionistinen teknologian sosiologia eli SCOT (social construction of technology), jota en jälkikäteen katsottuna käytä aineiston analysoinnissa tai tutkimustulosten tulkinnassa, vaan lähinnä jonkinlaisena filosofisena lähtöpaikkana teknologian tutkimiselle, maailmankatsomuksena. Analyysin ja tulkinnan avuksi olisin tarvinnut ehkä sosiaalipsykologisempaa teoriaa siitä, miten ihmiset muodostavat mielikuvia itselleen tärkeistä asioista (tässä tapauksessa Linuxista) sekä sille vastakkaisista asioista (Windows ja Mac). Aineiston ja teoreettisen viitekehyksen yhdistelmän tekee mielenkiintoiseksi myös se, että sosiaalisesta rakentumisesta puhuva konstruktionismi hyödyntää useammin laadullisia aineistoja. Tämä omalla tavallaan radikaali ratkaisu on Pertti Tötön metodologisten pamflettien (lähinnä Syvällistä ja pinnallista, 2004) innoittama.

Analyysin apuna käytin faktorianalyysiä, jonka perusteella muodostin kolme summamuuttujaa (helppokäyttöisyys, eettisyys, luotettavuus), joita koskevista mielikuvista lopulta tuotin tietoa. Tutkimustulokset ovat intuitiivisesti varsin uskottavia jopa triviaaliuteen asti. Linuxin käyttäjillä on varsin positiivinen Linux-kuva, negatiivinen Windows-kuva ja neutraali Mac OS X -kuva. Naisilla ero Windows- ja Linux-kuvan välillä on systemaattisesti pienempi kuin miehillä, joskin sukupuolten väliset erot eivät näy korkeasti koulutetuilla vastaajilla.

Tietokoneohjelmat ja Marxin tavarateoria. (html verkkolehti Revalvaatiossa)

Loppukesästä valmistunut essee julkaistiin ystäväni pyynnöstä vasemmistolaisessa Revalvaatio-verkkolehdessä. Teksti on yritys eritellä otsikon mukaisesti tietokoneohjelma-tavaraan liittyviä kysymyksiä Karl Marxin Pääomassa esittämän tavarateorian valossa. Koska en ole liiemmin talouden, marxilaisen ajattelun, tietotekniikan enkä ohjelmistolisenssien asiantuntija, harrastelijamaisuus näkyy tekstissä väistämättä ja tavarateorian soveltamisessa innokkuuden määrä ylittää harkinnan ja varmuuden määrän. Tunnen myös harmillisen vähän (lue: en lainkaan) aihepiirille erittäin olennaista commons-keskustelua, joka on immateriaalitalouden myötä virinnyt uudelleen. Keskustelun juurethan ulottuvat ainakin yhteismaiden aitauksiin Englannissa 1600-luvulla, jota esimerkiksi Marx ja Polanyi pitävät olennaisena lähtölaukauksena kapitalismille.

Eräs kirjoituksen päähuomioista on, että tietokoneohjelmat varsinaisessa muodossaan – koodina – eivät ole markkinoilla vaihdettavia tavaroita, sillä ostaessaan ohjelman käyttäjä ei saa koodia käyttöönsä. Sen sijaan tavarana voidaan ajatella ohjelmiin liittyvää käyttöoikeussopimusta. Olennaista on myös, että koodina tietokoneohjelmat eivät ole niukka resurssi, vaan niiden kopioiminen ja levittäminen on käytännössä ilmaista. Kaupankäynnin edellytyksenä taas on juuri niukkuuden olosuhteet. Voidaan perustellusti väittää, että ”luontaisessa” muodossa tietokoneohjelmat eivät taivu kapitalistiseen tavaramuotoon, vaan ne on pakotettava siihen erikseen tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön avulla.

Yksinkertaistaen tarinan voisi kertoa niin, että tietokoneiden kehittyessä ohjelmista muodostui uudenlainen ”digitaalinen yhteismaa”, joka pian aidattiin yksityisomaisuudeksi ekspansiivisen pääoman toimesta. Richard Stallmanin perustama vapaiden ohjelmien liike on tulkittavissa eräänlaiseksi gramscilaiseksi vastahegemoniseksi voimaksi ohjelmien tavaramuotoistumiselle. Kuten viimeisestä tässä esitellystä kirjoituksestä käy ilmi, avoimen lähdekoodin ohjelmistot eivät kuitenkaan ole missään tapauksessa yhteensovittamattomia kapitalistisen voitontavoittelun kanssa.

Pelaajabarometri 2009. Pelaaminen Suomessa. (abstrakti, pdf ladattavissa)

Kuten aiemmin sanoin, tämä kirjoitus on syntynyt ollessani harjoittelussa Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitoksella. Pelaajabarometri on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Pelikulttuurien synty Suomessa -hanketta, jonka yhtenä koordinaattorina toimii tutkimusraportin toinen kirjoittaja, professori Frans Mäyrä. Väestöstä edustavalla otoksella poimittu kyselyaineisto koostui 1169 vastaajasta. Lomake oli lyhyt: iän ja sukupuolen lisäksi kysyttiin sitä, kuinka usein pelaa erilaisia ei-digitaalisia ja digitaalisia pelityyppejä. Lisäksi kysyttiin pelaamiseen käytettyä aikaa, rahaa sekä useimmin pelattuja pelinimikkeitä.

Kirjoituksessa ei teoretisoida tai esitellä pelitutkimuksen kenttää, vaan kyseessä on melko puhtaasti empiiristen tulosten raportointi. Tälle on kuitenkin tilaus: pelaaminen ilmiönä nousee julkisuuteen kerta toisensa jälkeen, ja siitä esitetään milloin minkäkinlaisia käsityksiä. Kuitenkaan yhtään koko väestön kattavaa tutkimusta pelaamisesta ei ole aikaisemmin tehty. Virhemarginaalit huomioiden tutkimuksen tulokset antavat luotettavan kuvan siitä, minkälaiset ikä- ja sukupuoliryhmät pelaavat minkäkinlaisia pelejä ja kuinka usein. Yksittäisenä lukuna tuloksista nousee esille ”aktiivisten digitaalisten pelaajien” (pelaavat vähintään kerran kuukaudessa jotain digitaalista peliä) osuus väestöstä, joka on 51 %. Tulokset vahvistavat jossain määrin, että nuorten ja vanhojen välillä on keskimäärin olemassa ”digitaalinen pelikuilu”. On kuitenkin selvää, että ero ei ole kategorinen: digitaalinen pelaaminen ulottuu kaikkiin tutkittuihin ikäryhmiin (10-75-vuotiaat). Sukupuolten välillä ei useimmissa pelikategorioissa ollut tilastollisesti merkitseviä eroja. Tästä huolimatta, kun tarkastellaan aktiivisimpia pelaajia, nuorten miesten tai poikien ryhmä nousee odotetusti esiin. Poikkeuksina tästä ovat ilmaiset selainpelit ja kännykkäpelit, jossa nuoret naiset tai tytöt ovat aktiivisin pelaajaryhmä.

Koska digitaaliset pelit ovat kulttuurin muotona nuori, on kiinnostavaa pohtia, miten se kehittyy jatkossa väestötasolla. On mahdollista, että pelaaminen pysyy enimmäkseen nuorten aktiviteettina, kuten se on tähän mennessä ollut, ja että nykyiset pelaajat ikääntyessään vähentävät pelaamista tai lopettavat kokonaan. Kuitenkin ehkä uskottavampi ennustus on, että pelaaminen jatkaa yleistymistään myös vanhempien keskuudessa sitä mukaa, kun yhä useampi ikäryhmä on elänyt yhä suuremman osan elämästään digitaalisten pelien aikakaudella.

Miksi avoin lähdekoodi on sosiologisesti kiinnostavaa? Verkostot, talous sekä sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko. (pdf)

Essee on kirjoitettu syksyllä 2009 hypermedian syventävien opintojen ensimmäistä kurssia (Digitaalisen median teorioita ja tutkimussuuntauksia) varten, ja intentiona oli tutustua avointa lähdekoodia käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, jonka tuntemus kandidaatintutkielmassa oli osoittautunut puutteelliseksi. Tämän kurssin puitteissa fokuksena oli alun perin erityisesti talous – osittain juuri ennen kurssin alkua valmistuneen Marx-esseen seurauksena. Kirjoituksesta muodostui kuitenkin yleisempi, joskin samalla ehkä vähemmän syvällinen katsaus kolmeen seikkaan, jotka tekevät avoimesta lähdekoodista sosiologisesti kiinnostavan ilmiön.

Ensimmäiseksi ”basaarityyppinen” anarkistinen kehitysmalli on hyvin vastakkainen perinteiselle ohjelmistokehitykselle. Se on teoriassa hierarkiatonta (eli käytännössä avointen ohjelmistoprojektien hierarkiat ovat heikkoja ja perustuvat pääasiassa osallistujien yhteisymmärrykseen – tyytymättömät voivat koska tahansa haarautua omaksi projektikseen, jota johdetaan eri tavalla). Formaalia työnjakoa ei ole, vaan ideaalitapauksessa kuka tahansa voi kontribuoida tai olla kontribuoimatta.

Toiseksi avoin lähdekoodi asettaa kyseenalaiseksi ”immateriaalisen omaisuuden” käsitteen, jonka voi nähdä osana nykyaikaisen kapitalismin ydintä. On esitetty näkemyksiä, että avoimessa lähdekoodissa ja vastaavissa avointen sisältöjen projekteissa (creative commons, wikipedia jne.) olisi jotain, jossa olisi koko kapitalistisen talousjärjestelmän ylittävän siemen. Kun kuitenkin hyväksytään se tosiasia, että avoimen lähdekoodin ympärillä pyörii nykyisin voittoa tuottavaa liiketoimintaa, ja toisaalta otetaan huomioon empiiriset tutkimukset avointa lähdekoodia kehittävistä verkostoista, on selvää, että se ei ole ihan niin subversiivinen yhteiskunnallinen muoto kuin ensisilmäyksellä näyttää.

Kolmas kiinnostava piirre, ”sosiaalisen ja teknisen saumaton verkko” liittyy siihen materialismin haasteeseen, jonka teknologia tutkimuskohteena yleisestikin asettaa, ja palaa siten kandidaatintutkielmani teoreettiseen viitekehykseen. Teknologian sosiologiassa haasteeseen on pyritty vastaamaan puhumalla sosioteknisistä kokonaisuuksista tai saumattomasta verkosta ”teknisen” ja ”sosiaalisen” välillä, mikä on esimerkiksi vastoin Durkheimin kauaskantoista ja tiukkaa sosiologian metodisääntöä ”selitä sosiaalista sosiaalisella”. Metafyysisesti on selvää, että sosiaalinen todellisuus ja materiaalinen todellisuus eivät voi olla toisistaan erillisiä, mutta metodologisesti niiden erottaminen on mahdollista ja tähän mennessä sosiaalitieteissä normaalia.

Tämän aiheen käsittely on pitkä juttu – pitempi kuin mikä on tässä tarkoituksenmukaista ja itse asiassa myös pitempi kuin mikä oli varsinaisessa esseessäni tarkoituksenmukaista. Siihen voi halutessaan liittää myös marxilaisen ajatuksen tavarafetissistä. Nämä ovat lähinnä kehitelmiä ja vaatisivat loppuun viemiseksi paljon enemmän teoreettistä työtä.

Oletko Linux-käyttäjä? Vastaa kyselyyn!

2 vastausta

Sanoin viime kirjoituksessa tekeväni kandia siitä, millaisia mielikuvia Linux-käyttäjillä on Linuxista, Windowsista ja Macista. Kysely on nyt netissä. Jos siis koet olevasi Linux-käyttäjä, käyhän vastaamassa. Aikaa kyselyn naksutteluun menee luultavasti alle 20 minuuttia, ja vastauksia voi antaa perjantaihin 16.1. asti.

Avoin lähdekoodi ja minä

1 vastaus

Joku on ehkä saattanut arvatakin, että olen ollut melkoisen innoissani viime aikoina avoimeen lähdekoodiin (FOSS, free and open source software) liittyvistä asioista. Mauttoman oloisen otsikon mukaisesti käsittelen tässä tekstissä joitain aikaisemmassa FOSS-tutkimuksessa tehtyjä erotteluita sekää omaa suhdettani noihin kysymyksiin muutamalta eri kantilta, kuitenkin kokonaisuutena hyvin haparoivasti. Ei siis ole luvassa kaunista alkua, keskikohtaa ja loppua.

Historiani aiheen parissa ulottuu noin kolmen ja puolen vuoden päähän, kevääseen 2005. Aloin käyttää Firefoxia ja OpenOfficea melko käytännöllisistä syistä: Firefox on käytettävämpi ja tietoturvallisempi kuin Internet Explorer, OpenOffice on ilmainen. Silloisessa piraattiwindowsissani ei ollut piraattiofficea. Ja miksi joku haluaisi maksaa satoja ohjelmistosta, jollaisen saa ladattua netistä ilmaiseksi – laillisesti? Jonkinlainen ideologisen tasonkin kiinnostus oli olemassa, mutta ei mitään kokonaiskuvaa FOSSista ilmiönä tai liikkeenä. Myös Linux oli sitä mitä se useimmille on: hämärä ja pelottava käyttöjärjestelmä, jolla ei voi pelata ja jota lähinnä nörtit käyttävät.

Ei-niukka resurssi

Varsinaisesti homma alkoi syksyllä 2005, kun istuin Tere Vadénin vetämällä hypermedian Studia Generalia -luentosarjalla otsikolla Hypermedia ja yhteiskunta. Eräs Vadénin pointti käsitti itse asiassa immateriaalioikeudet laajemminkin. Jo klassisen poliittisen taloustieteen mukaan tavaroiden vaihto markkinoilla perustuu siihen, että ne ovat käyttöarvoja ostajalle, mutta vain vaihtoarvoja myyjälle. Tietenkään mitään arvoa ei ole sellaisella tavaralla, jonka saa käyttöönsä ostamattakin. Materiaaliset hyödykkeet – varsinkin jos niiden valmistamiseksi on tehty työtä – ovat niukkoja resursseja. Jos ostan omenan, myyjä ei enää voi myydä uudelleen tai käyttää sitä. Samoin on äänilevyn laita.

Tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti, jos äänilevy muutetaan digitaaliseen muotoon. Levyn sisältö muuttuu informaatioksi, nolliksi ja ykkösiksi. Tietokoneella nollien ja ykkösten kopiointi on äärimmäisen yksinkertainen prosessi, ja siten digitaaliset sisällöt eivät ole luonnostaan niukka resurssi. Ne ovat sitä keinotekoisesti. Nollien ja ykkösten jonot pitää saattaa jonkun yksityisomaisuudeksi patenttien ja lisenssien avulla, jotta niistä voisi käydä kauppaa. Ja teknisesti se on jokseenkin analogista sille, että laitetaan ilmaa purkkiin ja myydään sitä muiden hengitettäväksi.

Ikkunoita ja pingviinejä: käyttöjärjestelmät Linux-käyttäjien konstruktioina

Tällä hetkellä olen kirjoittamassa tutkimussuunnitelmaa kandidaatintutkielmalle, jossa aion tehdä jonkinlaisia profiileita Linux-käyttäjistä. Toteutus tulee olemaan lomaketutkimus, jossa kysytään taustamuuttujien lisäksi syitä käyttää Linuxia, osallisuutta Linux-yhteisöön sekä kartoitetaan semanttisen differentiaalin menetelmällä Linux-käyttäjien mielikuvia omasta käyttöjärjestelmästään, Windowsista ja Macista.

Olen projektista varsin innoissani monestakin syystä. Itsestään selvin syy on tietenkin aihe, mutta lisäksi tutkimus on kvantitatiivinen, mitä voi pitää nykyisessä sosiaalitieteellisessä paradigmassa jopa poliittisena kannanottona. Tarkoitukseni on Pertti Tötön ja Pirullisen positivismin paluun innoittamana osoittaa, että kvantitatiivinenkin tutkimus voi olla älykästä, reflektoivaa ja teoreettista. Lisämausteen tuo se, että en ole tekemässä mitään yhteiskunnan perusrakenteen analyysiä, jollaiseen lomaketutkimus usein liitetään, vaan teen kuitenkin eräänlaista mikrososiologiaa ja tutkin marginaalista ryhmää. Edelleen soppaa sekoittaa se, että aion kuitenkin asettautua maltilliseksi konstruktionistiksi ja tutkia ensi sijassa juuri Linux-käyttäjien omia käsityksiä asioista. Konstruktionistis-mikrososiologinen kvantitatiivinen tutkimus. Kuulostaa hykerryttävän juhlavalta.

Teoreettisena taustana minulla on teknologian sosiaalinen rakentuminen (social construction of technology, SCOT), jonka on lanseerannut pääasiassa hollantilainen insinöörisosiologi Wiebe Bijker. Lisäksi käytän hyväkseni avoimen lähdekoodin tutkimuksessa tehtyjä erotteluita ja saatan ujuttaa myös muutaman marxilaisen idean joukkoon. Palatkaamme kuitenkin itse aiheen taustojen pariin.

Politiikkaa vai tehokasta organisoitumista?

Jos FOSS yhteisöä tarkastelee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on jaettavissa kahteen hieman eri motivaatioilla toimivaan ryhmään, vapaiden ohjelmien liikkeeseen ja avoimen lähdekoodin liikkeeseen. Ensin mainittu on poliittisesti ja moraalisesti voimakkaammin sitoutunut ja sillä on selkeä yhteiskunnallinen missio: tietokoneohjelmat eivät saa olla kauppatavaraa. Richard Stallman perusti 1980-luvun alussa GNU-projektin vastalauseeksi sille, että tietokoneohjelmien patentointi oli yleistynyt ja niistä oli tehty liiketoimintaa. Hän kieltäytyi estämästä ohjelmiensa käyttäjiä jakamasta ohjelmia keskenään, kuten tekijänoikeuksia puolustavat koodaajat. Tarkoitus oli ensisijaisesti poliittinen. Stallman (1999, 56) määrittelee ohjelman vapaaksi, jos:

  1. Käyttäjällä on oikeus ajaa ohjelma missä tarkoituksessa tahansa.
  2. Käyttäjällä on vapaus muokata ohjelmaa tarpeidensa mukaiseksi, mikä edellyttää pääsyä lähdekoodiin.
  3. Käyttäjällä on oikeus jakaa kopioita ohjelmasta ilmaiseksi tai maksua vastaan.
  4. Käyttäjällä on oikeus jakaa muokattuja versioita ohjelmasta, jolloin koko käytäjäyhtesö voi hyötyä hänen parannuksistaan.

Avoimen lähdekoodin liike on organisoitunut Linus Torvaldsin ympärille, ja sen tarkoitusperät ovat käytännönläheisemmät, vaikka se operoikin samoilla välineillä. Kehittäessään Linux-käyttöjärjestelmän ydintä Torvalds julkaisi sen avoimella lisenssillä, jotta sen kehitys olisi tehokkaampaa, useampi ihminen voisi osallistua siihen ja vältettäisiin päällekkäistä työtä. Suuri määrä kehittäjiä ja beta-testaajia takaisi tehokkaan ongelmanratkaisun ja toimivan käytettävyyden. Torvalds on julkisesti ilmaissut vierastavansa Stallmanin ajatuksia ja sitä, että FOSS-yhteisö suuntautuisi aggressiivisesti esimerkiksi Microsoftia vastaan.

Miksi olla mukana yhteisössä?

Miksi kukaan haluaisi antaa työnsä tulokset ilmaiseksi muiden käytettäväksi? Ohjelmoinnin selkein ero muunlaisiin töihin ja niiden tuotteisiin on edellä mainittu ei-niukkuus. Antamalla koodin muiden käytettäväksi koodaaja ei menetä mitään muuta kuin aikaansa. Ja kuten myös edellä mainittua, ei-niukkuus tekee myös työn tuotteista laskuttamisesta teknisesti vaikeaa. Mutta aikakin on rahaa. Miksi luovuttaa sitä pois vastikkeetta? Avoimen ohjelman koodaaminen ja kehittäminen eivät toki ole vastikkeetonta toimintaa, vaikka työn tuloksia ei voikaan myydä. Niklas Vainio ja Tere Vadén listaavat joukon empiirisissä tutkimuksissa esiintyneitä syitä, miksi koodaajat kontribuoivat avoimen lähdekoodin projekteihin.

  1. Altruismi. FOSS-kehittäjien on usein ajateltu olevan epäitsekkäitä hyväntekijöitä, jotka uhrautuvat yhteisen hyvän vuoksi. Tämä on toki varsin epäuskottava selitys. Lähempänä totuutta voisi olla altruistisen ihmisen leima, jonka koodinsa luovuttaja saa – hänhän saa selkeän ”hyvän ihmisen” maineen, mistä on epäilemättä hyötyä arvostuksen muodossa. Altruismin olemassaolo ylipäätään on hyvin ongelmallinen ajatus
  2. Politiikka. Stallmanin poliittinen manifesti on monelle edelleen motivaationa kehittää avointa lähdekoodia. Poliittiset intressit liittyvät siis FOSS-yhteisön ”vapaiden ohjelmien” siipeen.
  3. Hedonismi. Kuten hakkerit saavat nautintoa onnistuessaan murtautumaan mitä parhaiten suojattuihin tietokantoihin ja palvelimiin ilman mitään muuta päämäärää kuin itse murtautuminen, FOSS-kehittäjät voivat kokea myös itsetoteutuksen tunnetta. Tutkimusten mukaan avoimen koodin kehittäjät nauttivat koodaamisesta enemmän kuin kollegansa suljetulla puolella.
  4. Yhteisö. Yhdessä oleminen ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat sinänsä ”pyhää” kokemusta tuottavia ilmiöitä. Tämän tiesi varsin hyvin jo sosiologian klassikko Émile Durkheim. Lisäksi monille FOSS-yhteisö on keskeinen identifioitumisen kohde ja osallistuminen siten identiteetin rakentamista.
  5. Oma tarve. Käytännöllisemmin suuntautuneet FOSS-kehittäjät julkaisevat koodinsa avoimena siksi, että toivovat muiden samanlaisen tarpeen omaavien parantelevan koodia. Kyse on vain tehokkaasta yhteistyön ja yhteisten päämäärien saavuttamisen muodosta.
  6. Maine. Osallistuminen menestyneeseen projektiin on koodaajalle meriitti huolimatta siitä, onko projekti avointa vai suljettua koodia.
  7. Oppiminen. Avoimet ja toimivat ohjelmat ovat mainioita ohjelmoinnin opinkappaleita, koska niihin on kenellä tahansa pääsy.
  8. Rahapalkka. Yhä kasvava joukko FOSS-kehittäjistä toimii yritysten palkkalistoilla ja heille maksetaan avointen ohjelmien, ajurien tms. kehittämisestä. Tässä tilanteessa yksilö ei luovuta työaikaansa ilmaiseksi, mutta toisaalta yritys luovuttaa. Tällaisia yrityksiä kuitenkin on edelleen olemassa, joten itse asiassa avointen ohjelmien kehittämisestä on niille taloudellista hyötyä, vaikka ne eivät suoraan voisikaan myydä itse ohjelmia. Ymmärrettävänä esimerkkinä on esimerkiksi laitevalmistajat, jotka kehittävät laitteilleen avoimia ajureita kasvattaakseen potentiaalista ostajakuntaa.

Miksi minä katson olevani mukana FOSS-yhteisössä? En osaa koodata pätkääkään, joten useimmat syyt rajautuvat heti pois. Toisaalta juuri se saattaa vahvistaa olemassa olevia syitä. Kontribuutioni on tiedonvälitys, ilosanoman levittäminen, agitointi, epäluulojen lievittäminen, ohjemien/järjestelmien asentaminen ja (alkeellinen) tekninen tuki. Haluaisin ajatella olevani altruisti, mutta jään saman tien kiinni altruisti-leiman tuoman hyödyn tavoittelusta. Sen sijaan identiteetin rakentaminen on selvä motivaatio puhua avoimesta lähdekoodista ja olla jollain tapaa yhteisössä mukana. Poliittiset syyt ovat myös minun kohdallani selvät. Olen yleisemminkin markkinakriittinen, ja minusta on vähän epäilyttävää, että käytännössä yhdellä yrityksellä on niin paljon valtaa vaikuttaa ihmisten jokapäiväiseen arkeen, vieläpä kun tuote ei teknisesti edes ole kelvollinen kauppatavaraksi (edelleen ei-niukkuus). Viimeisimpänä voisin väittää, että myös oppiminen motivoi minua. En tarkoita koodaamaan oppimista – siihen tarvitsisin hieman järjestäytyneemmän alkusysäyksen, esimerkiksi kurssin (mikä tosin on myös ollut mielessäni). Pitämällä itseni jollain tapaa ajan tasalla siitä, mitä FOSS-maailmassa tapahtuu, tulen myös seuranneeksi tietotekniikan yleisempaakin kehitystä ja ehkä jopa oppineeksi jotain uutta siihen liittyen. Säätämistä siis.

Kirjallisuutta

Stallman (1999): The GNU Operating System and the Free Software Movement. Teoksessa DiBona, Ockman, & Stone (toim.): Open Sources: Voices from the Open Source Revolution. (ss. 53-70) Sebastopol, O’Reilly.

Vainio & Vadén (2006): The Sociology of Free and Open Source Software Communities: Motivations and Structures. Teoksessa Helander & Martin-Vahvanen (toim.): Multidisciplinary Views to Open Source Software Business. (ss. 10-22) Tampere, eBRC Research Reports 33.

Lopuksi: strukturalismista ja oman tunnekäsityksen kehittelyä

2 vastausta

Arja Hyvönen ja Katariina Oksa puhuivat tunteiden kulttuurisesta vaihtelusta, mutta esittelivät tunneteorioita myös laajemmin. Jälleen käytiin rajanvetoa universalismin ja relativismin välillä, biologisen ja kulttuurisen välillä. Pohdin kulttuuriseen vaihteluun liittyen erityisesti strukturalistista kulttuuriteoriaa.

Kielestä ja kulttuurista

Kulttuuria painottavista näkemyksistä yksi on strukturalistinen. Niin sanotun Sapir-Whorf-hypoteesin mukaan kielen rakenne määrittää myös ajattelun rakennetta. Jokainen sana saa merkityksensä kielen muista sanoista, osana kokonaista kielijärjestelmää. Ferdinand de Saussure kutsui kielijärjestelmää langueksi erotuksena yksittäisen ihmisen puhunnasta, parolesta. Näin ollen on vaikeaa tai jopa mahdotonta täysin ymmärtää mitä jonkun toisen kielen sana tarkoittaa, ellei osaa tuota kieltä kokonaisuudessaan. Suorat käännökset sanasta sanaan eivät ole mahdollisia, koska eri kielissä lähes samaa tarkoittavat sanat asettuvat kuitenkin hieman erilaiseen asemaan koko kielijärjestelmän suhteen.

Saussurelaisen strukturalistisen kieli- ja kulttuuriteorian ongelma on tietysti se, että se olettaa jonkin sellaisen kielijärjestelmän olemassaolon, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä kielen käyttäjistä. Järjestelmä on pysyvä ja määrää aina yksittäisiä puhuntoja. Saussure hylkäsi historiallisen näkökulman – siis kielen muuttumisen ajan myötä – metodologisista syistä halutessaan saada poikkileikkaksen kielen säännöistä.

Tämä näkökulma on kuitenkin kyseenalainen, sillä tässä oletetaan jokin ontologinen entiteetti nimeltään ”kielijärjestelmä”. Analyyttisena käsitteenä kielijärjestelmä toimii, mutta todellisena maailman ominaisuutena ei. On mielestäni jokseenkin selvää, että vaikka voidaankin puhua jostakin intersubjektiivisesta kielijärjestelmästä, se ei missään nimessä ole universaali ja pysyvä (edes tuon kulttuurin edustajien keskuudessa). Strukturalismi korostaa rakenteen määräävyyttä toimijaan ja unohtaa sen, että rakennetta täytyy jatkuvasti toiminna uusintaa toiminnalla että se ei häviä. Tämä johtuu siitä, että rakenne ei ole mikään ontologinen entiteetti, vaan vakiintuneiden toimintojen kokonaisuus.

Käsitys tunteista

Seuraavaksi yritän koota jotenkin käsityksiäni tunteista. On ehkä mainittava, että taustalla minulla on stoalainen tunneteoria, josta innostuin pari vuotta sitten, ja sen jälkeen ehkä spinozalainen tunneteoria, jota voi pitää tavallaan kehitellympänä muotona stoalaisesta teoriasta. Molemmissa näkemyksissä pidetään negatiivisena tunteiden valtaan alistumista. Stoalaiset katsoivat, että tunteet ovat seurausta virheellisestä järjenkäytöstä. Stoalainen mielenrauha syntyy siitä, että kohtaa maailman järjellisesti sellaisena kuin se on ilman intohimoja ja mukautuu maailmanjärjestykseen. Baruch Spinoza kielsi, että järjen avulla voisi täydellisesti hallita tunteita. Hän teki kuitenkin eron aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, joista edelliset ovat järjellisesti tiedostettuja ja jälkimmäiset tiedostamattomia. Olen siis kokenut pääseväni parhaaseen tulokseen (=mielenrauhaan) suhtautumalla kaikkeen mahdollisimman rationaalisesti ja rauhallisesti. Taustalla on myös se stoalainen ajatus, että ihminen ei voi vaikuttaa maailmaa, mutta itseensä voi. En toki suhtaudu kumpaankaan näistä väitteistä mitenkään dogmaattisesti: maailmaankin voi vaikuttaa, ja itsään ei voi ohjailla täydellisesti.

Siirryn filosofiasta enemmän sosiaalitieteen pariin ja jälleen ikuiseen kiistaan universalismin ja relativismin välillä. Harva ihminen haluaa paikantua missään ristiriidassa kumpaankaan naiiviin ääripäähän. Eroja syntyy siinä, miten hahmottaa nuo ääripäät. On jotenkin ymmärrettävää, että ihminen korostaa niitä puolia asiasta, jotka hän ymmärtää. Biologi biologisoi, sosiologi sosiologisoi ja niin edelleen. Jos tarkoituksena on asian ymmärtäminen eikä oman profession arvovallan kasvattaminen, on tietysti tervettä ottaa huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa.

Vaikka universalismi-relativismi-kiistassa minunkin taustani on jälkimmäisen puolella, ei minusta universaalia ihmisluontoa ole syytä täysin hylätä. Ihmiset ovat biologisessa evoluutiossa muodostuneita organismeja, jotka ovat sopeutuneet tietynlaiseen toimintaan. Tästä näkemyksestä tietenkin tekee monimutkaisen se, että ihmiset ovat sopeutuneet sopeutumaan. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että suuri osa aikuisen yksilön tiedoista ja taidoista on opittuja.

Oma näkemykseni tunteista tämän kurssin jälkeen on jokseenkin seuraavanlainen. Tunteet ovat peräisin kahtaalta. Ensinnäkin ihmiset havainnoivat ympäristöään ja sovittavat havaitsemansa aiemmin opittuun. Kognitiivisen psykologian havaintokehän mukaisesti aiemmin opittu puolestaan ohjaa havaitsemista. Toisaalta ihmisella on kyky tietoisesti ajatella ja palauttaa mieleensä aiemmin koettuja asioita. Nämä havaitut tai ajatellut asiat herättävät tiettyjä assosiaatioketjuja, ja niihin liittyy tietynlainen fysiologinen reaktio. Kun ihminen huomaa ja tulkitsee tämän reaktion, se saattaa voimistua. Tässä vaiheessa kuitenkin näkyy jo kulttuurin vaikutus: kuinka nämä fysiologiset reaktiot tulkitaan. Jotkut tulkinnat ja reagointitavat ovat varsin valmiiksi koodautuneita evoluutiossa, ja näitä voidaan pitää suhteellisen universaaleina perusemootioina. Todelliset tilanteet kuitenkin harvoin kuulvat yksioikoisesti minkään yhden emootion alueelle, minkä vuoksi niistä on yhdistelmiä. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita (häpeä, syyllisyys, ylpeys, kateus ym.) voi pitää kehittyneempinä ja monimutkaisempina kuin perustunteita.

Erityisesti sosiaalisten tunteiden kohdalla sosiokulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tunteita esitetään. Toisaalta itse tunnekokemuskin voi olla varsin erilainen riippuen siitä, minkälaisia assosiaatioita siihen liittyy. Tässä kohtaa voisin viitata edellä mainittuun strukturalistiseen teoriaan siitä, että sanoilla on merkitys ainoastaan suhteessa muihin kielijärjestelmän merkkeihin. Kielijärjestelmän voi nähdä kuitenkin elävänä ja muuttuvana instituutiona.

Olen tässä yrittänyt kasata jonkinlaista näkemystä tunteista, joka asettuisi biologisen universalismin ja kulttuurirelativismin välimaastoon, siten kuin minä nuo ääripäät hahmotan.

Suorittamisesta ja sukupuolesta (Tunteiden sosiologia 20.3.)

3 vastausta

Marcus Groth ja suoritusyhteiskunta

Karoliina Reunanen piti esitelmän häpeästä Marcus Grothin ajattelussa. Kyseessä on jokseenkin eksplikoimaton teoria, jossa psykologinen hahmoterapia yhdistetään teatterin tekemiseen. Groth kritisoi perinteistä teatteriteoriaa, jossa pyritään hallitsemaan näyttelijän tunteita. Hänen mielestään ihminen on luonnostaan niin säteilevä ja karismaattinen, että tehdäkseen upeaa teatteria hänen täytyy olla vain lavalla oma itsensä, omien tunteidensa kanssa. Tunne siitä, ettei ole riittävä omana itsenään, altistaa näyttelijän jatkuvalle epäonnistumisen ja sitä kautta häpeän pelolle.

Tässä kohtaa voitaisiin tietysti pohtia, onko ihminen koskaan sellainen mitä Groth tarkoittaa luonnollisella olemisella, ilman suorituspaineen tuottamaa häpeän pelkoa. Onko olemassa sellaista olotilaa, joka olisi vapaa kaikista suorituspaineista? Groth halusi välttää näyttelijällä sellaista tunnetta, että pitäisi olla jollain tietyllä tavalla.

Vaikka ehkä todellisena olotilana tuo ”luonnollisuus” on mahdoton, se voi silti olla hyvä pyrkimys. Pohdiskelin, että kun teatteriteoreettisena näkemyksenä Grothin näkemykset ovat radikaaleja, ovat ne sitä myös laajemmin yhteiskunnalliselle tasolle sovellettuna. Tässä analogiassa siis perinteinen teatterinäkemys korostaa näyttelijän suoritusta ja työtä. En varmaankaan osu kovin paljon ohi väittäessäni, että yhteiskunnan keskeisimpiä arvoja on suorittaminen ja työ. Näillä sanoilla ei tarvi olla vain ahdistava ja rajoittava merkitys, vaan toki hyvänkin saaminen aikaan on suoritus. Joka tapauksessa, vaikka työyhteiskunnan häviämistä on uumoiltu jo pitkään ja jossain tietyssä mielessä työn merkityksen voisi katsoa jopa vähentyneen, suorittaminen ei ainakaan ole vähentynyt. Beckin termein normaalibiografiat ovat katoamassa, ja niiden tilalle yksilölle jää itsereflektio. Kun pitkät työurat jäävät historiaan, henkilökohtaisesta biografiasta tulee entistä tärkeämpi, koska se on työmarkkinoiden valuuttaa. Samalla persoonallisuuden ja joustavuuden merkitys korostuu. Kun persoona on työväline, raja yksityisen henkilön ja työvoimaa myyvän työntekijän välillä hämärtyy. Työ tulee suuremmaksi osaksi yksityistä ja yksityinen työtä.

Tässä suorituskeskeisessä ”projektiyhteiskunnassa” ei tunnu olevan kovin paljon tilaa vapautua niistä asioista, mitä pitäisi tehdä ja olla ”luonnollisesti” oma itsensä. Ehkä Grothin ajatusta olisikin ihan terveellistä yleistää laajemmallekin yhteiskuntaan kuin vain teatteriin.

Sukupuoli ja vihan purkaminen

Anna Mustosen esitys koski aggression ja sukupuoliroolien suhdetta ja pääargumenttina oli, että sukupuolten väliset erot selittyvät enemmän erilaisilla sosialisaatioilla kuin luonnollisilla eroilla. Tätä luonto vastaan kulttuuri -kamppailua jo itsekin tovin käyneenä minusta tuntuu, että yksioikoinen erottelu aiheuttaa vain ongelmia. Jos hyväksyy evoluutioteorian ja sen, että ihminen on eläin, on loogista myös hyväksyä se, että biologia todella vaikuttaa myös jokapäiväiseen elämäämme kaiken kulttuurin keskelläkin. Vaikka rajanveto on vaikeaa, biologiset tekijät on syytä tiedostaa. Sukupuoliroolit ovat erilaisia jo apinoilla, eli voisi olettaa erojen olevan myös biologisia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö opittu kulttuuri vaikuttaisi merkittävästi siihen, millaista on olla nainen tai mies.

Toinen esityksen yhteydessä miettimäni kysymys koski vihan purkamista. Voiko vihan tunteen siis ”purkaa” vaikka hakkaamalla halkoja tai pelaamalla väkivaltaisia pelejä? Esityksessä kerrottiin tutkimuksista, joiden perusteella aggression purkaminen ei vähennä sitä vaan pikemminkin lisää. Tietysti tässä pitäisi olla käsitteet, kuten ”aggressio” ja ”purkaminen” tarkasti selvillä. Freud aikanaan sanoi, että ihmisen kyky sublimaatioon eli negatiivisten tunteiden kanavoimiseen johonkin hyödylliseen on yhteiskunnallisen kehityksen edellytys. Veikkaisin, että purkamisen tavalla on paljon merkitystä. Jos esimerkiksi vihan tunteen kanavoi fyysiseen toimintaan, kuten halkojen hakkaamiseen, on minusta ihan luonnollista, että jo endorfiini huolehtii osaltaan vihan sammumisesta.

Sen sijaan esimerkiksi tietokonepeleistä on tässä yhteydessä keskusteltu hyvin kiivaasti. Luulen, että yksittäinen tekijä, kuten ”väkivaltaisen tietokonepelin pelaaminen”, ei sellaisenaan vielä liikauta vihan tunnetta suuntaan tai toiseen. Paljon riippuu niistä kognitiivisista prosesseista, joita pelaajalla pelin aikana on käynnissä. Tietenkin on otettava huomioon myös se, miten paljon pelit osallistuvat yksilön sosiaalistamiseen, eli saako hän peleistä esimerkiksi väkivaltaisen käyttäytymisen malleja, jotka hän lähes sellaisenaan soveltaa omaan elämäänsä. Mitään yksioikoista vastausta en tähänkään halua antaa, varsinkin kun tunnen suhteellisen omakohtaisesti kuinka mieltä nostattava tietokonepeleihin liittynyt/liittyvä moraalinen paniikki oli. Itse olen pelannut väkivaltaisia pelejä koko elämäni ja pidän itseäni reilusti keskimääräistä rauhallisempana ihmisenä.